Lukukokemus: Kiusauksia hiljaisuudessa

Kuuntelin Juhani Koivumäen kirjan Kiusauksia hiljaisuudessa (2026), jossa hän viettää kuukauden buddhalaisessa luostarissa Thaimaassa, kuukauden kristillisessä retriittikeskuksessa Ranskassa ja kuukauden äiti Amman ashramissa Intiassa.

Kirjan lähtöasetelma kiinnostaa ja ärsyttää. Länsimainen tyyppi etsimässä valaistumista reissaamalla ympäri maapalloa ja kirjoittamassa samalla projektistaan kirjaa.

Kolmesta hiljentymisen paikasta karuin ja kurinalaisin on thaimaalainen buddhalaisluostari. Nukkumiseen on vain ohut alusta ja puutyyny, meditaatioon kömmitään keskellä yötä, ruokaa saa vähimmillään vain kerran päivässä ja rikkinäistä hyttysverkkoa korjataan teipillä. Päiväkirjatyylisestä tekstistä suurin osa on Koivumäen mielen hölinää meditaation aikana: jokaiselle meditoijalle tuttua eikä kovin mielenkiintoista. Vaikka meditaatio avaa välillä autuuden kokemuksia, Koivumäki laskee jatkuvasti päiviä siihen, milloin hän pääsee luostarista pois. Itsekin kuulijana lähinnä odottelin, milloin buddhalainen osio päättyy ja päästään kiinnostavampaan, kristilliseen osuuteen.

Meininki kristillisen meditaation keskuksessa Ranskan Bonnevaux’ssa onkin toista maata: punaviiniä, suklaata ja henkevää seurustelua takkatulen ääressä. Suoranaista nautiskelua ja viihtyilyä thailuostarin askeettisuuteen verrattuna. Meditaatiot ovat lyhyitä ja niitä on melko vähän, sen lisäksi on jumalanpalveluselämää, lectio divinaa ja muuta syväluotaavaa keskustelua hengellisyyden ympärillä. Kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin mitä olen löytänyt kristillisestä hiljaisuuden skenestä Suomesta.

Koivumäen kokemukset ja ajatukset kuulostavat paljossa tutuilta, koska taustani ja meditaatiokokemukseni on samankaltainen kuin hänellä: toisaalta kristillinen, toisaalta theravada-buddhalainen. Kristillisessä meditaatiokeskuksessa Koivumäki esimerkiksi pohtii samaa ristiriitaa, joka itseänikin näissä ympyröissä usein hiertää: hiljaisuudessa Jumalaa pyritään lähestymään luopumalla kaikista sanoista, Jumalaa koskevista mielikuvista ja meditaatioon liittyvistä pyrkimyksistä, mutta hiljaisuutta ympäröivä tila täytetään pyyntörukouksilla ja muulla jumalapuheella.

Kirjan kuuntelemisesta oli ainakin se hyöty, ettei minulla tämän jälkeen ole erityistä syytä mennä itse käymään Bonnevaux’ssa. Tähän liittyy se, miksi en ole vielä käynyt yhdessäkään kristillisessä retriitissä: syvää hiljaisuutta ei niissä tunnu olevan tarjolla. Bonnevaux’ssa Koivumäki suorastaan uupuu sosiaalisen elämän paljouteen. Myöskään suhteet ulkomaailmaan eivät ole samalla tavalla katkolla kuin buddhalaisluostarissa, vaan Koivumäki selaa somea, jännittää apurahahakemuksia, viestittelee kumppaninsa kanssa ja kirjoittaa kirjaansa. Samalla hän torpedoi omia mahdollisuuksiaan meditaation syvenemiseen.

Bonnevaux’ssa harjoitetaan kristillistä meditaatiota, jossa toistetaan mantraa maranata. En ole itse koskaan harjoittanut mantrameditaatiota, joten oli kiinnostavaa kuulla Koivumäen kokemuksia tästä meditaatiomuodosta. Aluksi Koivumäki kokee mantran toisaalta helpottavana keinona blokata ajatukset ja tunteet, toisaalta väkivaltaisena ajatusvirran tyrehdyttäjänä. Välillä homma toimii, mutta täysin sinuiksi Koivumäki ei tunnu maranatan kanssa kuukauden aikana tulevan. Myös hinduympyröissä Koivumäki kokee ristiriitaa mantrojen kanssa:

Minua arveluttaa käyttää saamaani mantraa jatkuvasti, koska koen sen mahdollisesti blokkaavan jonkinlaista avarampaa olemista. Ikään kuin kutistaisin olemiseni pelkän universaalin rakkauden agendaan. Mutta siitähän tässä on kyse. Olenko valmis uhraamaan minuuteni Jumalalle? Taas kohtaan esteen itsessäni. Mutta miten mantrani voisi edustaa Jumalaa, kun sehän kaventaa sitä, mitä kaikkea voin vastaanottaa ja olla ilman mantran jatkuvaa hokemista mielessäni. Arvostan kaventamatonta ja määrittelemätöntä avaruutta mielessäni, rajatonta olemista. Voiko mikään mantra tai lause viedä Jumalaa kohti? Kyse on todellisuutta kaventavista sanoista, annetusta merkkijärjestelmästä ja symboleista, ymmärretään ne sanat sitten rakkaudellisena tai ei.

Koivumäen nolostelemattoman rehellinen tyyli on sinänsä viehättävä: ei ole tarpeen sensuroida lukijalta meditaation aikana päässä pyöriviä seksifantasioita tai narsistista itseihailua eikä toisaalta jäädä niihin kiinni, koska seuraavassa hetkessä ajatukset ovat jo harmittelemassa appelsiinimehun loppumista tai suunnittelemassa seuraavaa somepostausta. Mielensisältöjen raportoinnin ja luostariarjen kuvausten sekaan on siroteltu teologisia pohdintoja, jotka kuitenkin jäävät harmittavan lyhyiksi pilkahduksiksi. Koivumäki kertoo esimerkiksi käyneensä kiinnostavan keskustelun siitä, miten synti ymmärretään apofaattisessa teologiassa ja miten käsitys synnistä on muuttunut, mutta ei kerro tuon keskustelun sisällöstä lukijalle mitään. Kiitti.

Äiti Amman ashramiin Amritapuriin Koivumäki suuntaa videokameran kanssa, hän kun aikoo hyödyntää vierailun kirjaprojektin lisäksi elokuvaprojektissaan. Tässä kohtaa ähkäisin lukijana mielessäni. Kolmas osio oli kuitenkin kirjan kiinnostavin joko siksi, että hindulaisuus ei ole minulle kovin tuttua, tai siksi, että Koivumäki käyttää enemmän sivuja teologisiin pohdintoihin, vähemmän mielensä hölinöihin.

Pohjimmiltaan tavoite kaikissa kolmessa perinteessä on samankaltainen: perimmäisen totuuden tavoittaminen pinnallisen minäharhan läpi. Keinot kuitenkin vaihtelevat. Amma-liikkeessä olennainen keino on suhde guruun, joka voi välittää seuraajilleen hengellisiä kokemuksia. Kristitylle ajatus voi tuntua vieraalta, mutta toisaalta kristityn suhde Jeesukseen ei välttämättä poikkea tästä juuri muuten kuin siten, että Jeesus ei enää ole lihaa ja verta oleva henkilö. Koivumäellä ei ole gurusuhdetta äiti Ammaan, ja ehkä juuri siksi Amritapurin hengellinen anti hänelle tuntuu jäävän aika vaatimattomaksi.

Vaikutelma ashramista on vähän kuin hengellinen teemapuisto: värikäs pikkukaupunki, jossa kukin voi valita tarjottimelleen mieleisensä ohjelman. Tarjolla on joogaa, meditaatiota, luentoja, seremonioita ja astrologin palveluita. Myös työpalvelu kuuluu asiaan. Pääohjelmanumero on jokailtainen monituntinen ”Amma-show” (Koivumäen ilmaus), johon kuuluu darshan eli Amman halaaminen. Olen itsekin kerran halannut äiti Ammaa, vuosia sitten espoolaisessa urheiluhallissa, mutta kovin kirkkaita muistikuvia halaus ei ole jättänyt. Vuoronumeroineen, tuntikausien jonottamisineen, bhajaneineen ja mielikuvameditaatioineen seremonia Espoossa vaikutti samanlaiselta kuin Amritapurissa.

Tietyistä ärsytyksen aiheista huolimatta kuuntelin koko pitkän opuksen mielenkiinnolla. Se antoi lohtua, että joku toinenkin on suuntaamassa luterilaiseksi papiksi samankaltaisesta buddhalaisuuden ja kristillisen mystiikan tulokulmasta kuin minä. Usein tuntuu siltä, että uskonnolliset käsitykseni ovat niin erilaisia kuin useimmilla opiskelukavereillani tai kirkon ihmisillä keskimäärin, että mitä järkeä minun olisi sitä soppaa lähteä hämmentämään. Siksi on mukavaa, kun Koivumäki samaan aikaan rustaa työhakemuksia luterilaisen kirkon pappisvirkaan ja pohtii, että hänen on vaikea täysin uskoa persoonalliseen Jumalaan.

Keskustelen Jumalasta tekoälyn kanssa

Vietin lauantaita keskustelemalla tekoälyn kanssa Jumalasta. Tähän tekstiin olen tiivistänyt tekoälyn vastauksia ja muokannut niistä luettavampia.

 

Minä: Voitaisiinko jutella vähän Jumalasta? Minua vaivaa olo, että kristinuskon jumalakuva on aika kummallinen häkkyrä. Yhtäällä ovat Tuomas Akvinolaisen kaltaiset skolastikot, jotka rakensivat käsitystä Jumalasta loogisen päättelyn avulla. Siitä syntyy aika abstrakti Jumala: kaikkivaltias, kaikkitietävä, kaikkialla läsnä oleva, muuttumaton.

Toisaalta kristilliseen jumalakuvaan vaikuttaa paljon Vanha testamentti, joka kuvaa Jumalaa hyvin inhimillisesti. Hänellä on tunteita ja jopa kehollisia piirteitä, kuten kasvot. Tuntuu kuin kristinuskon Jumala olisi kursittu kasaan kahdesta tai useammasta osasta, jotka eivät oikein sovi yhteen.

Tekoäly: Tuo kokemus syntyy pitkälti siitä, että siinä törmää kaksi erilaista tapaa puhua Jumalasta. Tuomas Akvinolainen edustaa klassista teismiä, joka on saanut paljon vaikutteita antiikin filosofiasta. Tällainen Jumala on väistämättä aika abstrakti, koska sitä kuvataan käsitteiden eikä tarinoiden kautta. Vanha testamentti taas käyttää kieltä, joka on konkreettista ja ihmismäistä: Jumala “suuttuu”, “katsoo”, “katuu”.

Kyse ei ole vain siitä, että palaset eivät sovi yhteen, vaan siitä, että ne toimivat eri tasoilla. Filosofinen teologia yrittää sanoa, millainen Jumala on “itsessään”, kun taas raamatullinen kieli kuvaa, miten ihminen kokee Jumalan. Kristinusko pyrkii yhdistämään nämä tasot.

Minä: Onnistuuko se?

Tekoäly: Riippuu keneltä kysyy. Jännitettä on yritetty ratkaista erilaisin tavoin: kyse on siitä, mitä ominaisuuksia haluaa painottaa ja mistä on valmis luopumaan. Jos pidät kiinni vahvasta persoonallisuudesta, joudut höllentämään klassisia Jumalan ominaisuuksia. Jos pidät kiinni täydellisestä, muuttumattomasta Jumalasta, persoonallinen kieli muuttuu väistämättä vertauskuvalliseksi.

Esimerkiksi Søren Kierkegaard korosti, että ristiriitaisuus ei ole bugi vaan ominaisuus. Jumala ylittää järjen, eikä häntä voi puristaa täysin loogiseksi järjestelmäksi. Voimme hyväksyä jumalakuvan paradoksaalisuuden, mutta hintana on, että järjellinen selkeys jää vajaaksi. Jotkut taas luopuvat perinteisestä teismistä kokonaan ja selittävät ristiriidan sillä, että koko Jumalan käsite on ihmisen rakentama.

Minä: Ehkä hämmennykseni syntyy siitä kielestä, jolla kirkko puhuu Jumalasta. Jos menen jumalanpalvelukseen, kuulen siellä monenlaista jumalapuhetta: raamatunlukua, virsiä, rukouksia, pappien omia sanoja. Siitä on vaikea muodostaa johdonmukaista kuvaa: tulee olo, että palaset eivät kovin hyvin sovi yhteen.

Tekoäly: Yksi syy on se, että jumalanpalvelusta ei ole rakennettu johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, vaan useiden erilaisten “kielten” rinnakkaiseloksi. Samassa tilaisuudessa voi olla ainakin neljä erilaista tapaa puhua Jumalasta: raamatullinen kertova kieli, liturginen ja rukouksen kieli, virsien runollinen kieli ja teologinen saarnakieli. Ne eivät edes yritä tehdä samaa asiaa. Ongelmana tai ominaisuutena on, että ne kaikki esiintyvät yhtä aikaa ilman, että niiden välisiä eroja selitetään ääneen.

Ludwig Wittgenstein käyttäisi tästä sanaa ”kielipelit”: merkitys riippuu siitä, miten kieltä käytetään. Rukous ei ole samaa kieltä kuin metafysiikka, vaikka sanat näyttävät samoilta. Jumalanpalveluksessa nämä kielipelit menevät päällekkäin. Liturgisen kielen tehtävä ei ole antaa tarkkaa määritelmää Jumalasta, vaan mahdollistaa rukous, herättää kokemuksia tai pitää auki useita tulkintamahdollisuuksia.

Toinen tapa ymmärtää ilmiö on ajatus kerrostuneisuudesta. Kristillinen traditio ei ole syntynyt yhdellä kertaa, vaan siihen on kertynyt aineksia varhaisista juutalaisista teksteistä, antiikin filosofiasta, keskiajan systematisoinnista sekä reformaation ja modernin ajan painotuksista. Jumalanpalvelus on tavallaan “elävä museo”, jossa nämä kaikki ovat yhtä aikaa läsnä.

Kritiikkisi osuu kuitenkin todelliseen kipukohtaan. Monet teologitkin ovat sanoneet, että kirkon kieli voi olla epäselvää ja sisäisesti jännitteistä. Esimerkiksi Paul Tillich yritti ratkaista tätä sanomalla, että Jumala ei ole “olio muiden joukossa” vaan “olemisen perusta” – hän halusi tietoisesti siirtyä pois arkisesta persoonakielestä. Mutta tällainen kieli ei toimi kovin hyvin virsissä tai rukouksessa.

Minä: Välillä tuntuu, että kirkon tapa puhua Jumalasta synnyttää enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä. Yksi jännite kiteytyy hautajaisissakin käytettävään sanontaan ”Herra antoi, Herra otti”. Tuntuu psykologisesti hämmentävältä, että sama hahmo, jonka apuun ja lohdutukseen turvaudutaan, on jollain lailla surun ja kärsimyksen takana.

Tekoäly: Tuo liittyy siihen, että monoteismissa kaikki helposti menee saman suhteen alle. Jumala on toisaalta kaiken taustalla oleva todellisuus, toisaalta suhteen osapuoli. Silloin psykologisesti käy helposti niin, että kaikki elämän hyvät ja pahat kokemukset tulkitaan saman suhteen kautta. Mitä vähemmän persoonaa jumalakuvassa on, sitä vähemmän siinä on ihmissuhdelogiikkaa. Silloin Jumala voi olla vähemmän psykologisesti “uhkaava”, mutta myös vähemmän relationaalinen.

Monoteismi tekee jotain psykologisesti voimakasta: se tekee todellisuudesta ikään kuin yhden yhtenäisen suhteen. Suhdeajattelu tuo lohdutuksen mahdollisuuden (“olen jonkun käsissä”), mutta myös haavoittuvuuden (“miksi tämä käsi tekee näin?”). Tämä kaksiteräisyys on sisäänrakennettua eikä helposti poistettavissa ilman että koko rakenne muuttuu. Siksi moderni kristinusko pehmentää tätä koko ajan. Suuntaus, jota esimerkiksi Jürgen Moltmann edustaa, yrittää siirtää painopistettä pois “Jumala aiheuttaa tapahtumat” -tyyppisestä ajattelusta siihen, että Jumala on läsnä tapahtumissa.

Tässäkin vaikuttaa se kirkollisen kielen monikerroksisuus. Esimerkiksi hautajaiset eivät ole teologisesti systemaattinen kokonaisuus, vaan tilanneherkkä kompromissi: vähän perinnettä, vähän nykypsykologiaa ja vähän henkilökohtaista tulkintaa. Tarkka kuuntelija huomaa helposti, että palaset eivät aina loksahda yhteen. Ristiriita jää yleensä piiloon eikä sitä käsitellä suoraan, vaan jännite jää kuulijan ratkaistavaksi.

Minä: Niinpä. Häiritsevyys syntyy ehkä juuri siitä, että nämä jännitteet ovat läsnä, mutta niitä ei sanota ääneen, vaan ollaan olevinaan niin kuin kyseessä olisi harmoninen kokonaisuus. Kirkossa jokainen pappi puhuu vähän omalla tavallaan, ja Raamattu, virret ja valmiit rukoukset tuovat mukaan lisää kerroksia. Lisäksi papit saattavat ajatella, että heidän kuuluu käyttää perinteisiä sanoja, vaikka olisivat teologisesti jollain muulla tavalla virittyneitä.

Tekoäly: Ajattelullisesti tuo liittyy aika suoraan siihen, mitä Ludwig Wittgenstein kutsui kielipelien sekoittumiseksi. Kaikki käyttävät samoja sanoja (“Jumala”, “tahto”, “rakkaus”), mutta eri merkityksissä. Kun tätä ei tehdä näkyväksi, syntyy vaikutelma, että puhutaan yhdestä ja samasta asiasta yhdellä tavalla, vaikka oikeasti hypitään kehikosta toiseen. Jos esitystapa vihjaa yhtenäisyyteen, mutta sisältö on jännitteinen, kuulijalle tulee helposti olo, että jotain peitellään tai ei ajatella loppuun asti.

Tätä on käsitellyt esimerkiksi Paul Tillich. Hän kritisoi sitä, että uskonnollinen kieli muuttuu “puolitietoiseksi”: käytetään perinteisiä sanoja ilman, että niiden merkitystä kunnolla avataan. Seurauksena on kuvaamasi kokemus: kieli alkaa tuntua ontolta tai ristiriitaiselta.

Minä: Mitä seurakuntalaisen pitäisi tehdä tässä tilanteessa, jos asia häiritsee? Entä papin?

Tekoäly: Hyvä kysymys. Päätä, mikä sinulle on olennaista. Onko sinulle tärkeämpää älyllinen johdonmukaisuus vai rituaali, yhteisö ja perinne? Tämä valinta ohjaa sitä, miten paljon jaksat sietää moniäänisyyttä. Realismia on, että et saa jumalanpalveluksesta täysin johdonmukaista kokonaisuutta. Kysymys on enemmän siitä, miten suhtaudut siihen. Voit tehdä itse sen työn, jota jumalanpalvelus ei tee, eli erotella eri kielen tasot tietoisesti. Kun et odota niiden olevan samaa “kieltä”, ristiriita usein muuttuu siedettävämmäksi. Voit myös etsiä pappeja, joiden kieli resonoi. Tämä ei ole kyynistä shoppailua, vaan realismia: kirkko ei ole yksi ääni.

Papin tilanne on hankalampi, koska hän toimii traditiossa mutta myös yksilönä. Ehdotan, että teet jännitteet näkyviksi ainakin joskus ja vältät sanomasta vain perinteen vuoksi asioita, joihin et itse usko. Tärkeintä on ehkä hyväksyä, että täydellistä, ristiriidatonta jumalapuhetta ei todennäköisesti ole olemassa tässä traditiossa. Rehellinen sanoittaminen vähentää kitkaa merkittävästi.

Minä: Jätit pois yhden vaihtoehdon – seurakuntalainen voisi todeta, ettei kirkko ehkä ole häntä varten, ja lähteä etsimään hengellisyyttä muualta.

Tekoäly: Jos jännite alkaa tuntua jatkuvana turhautumisena tai kokemuksena, että joutuu nielemään liikaa sellaista kieltä, johon ei usko, pelkkä tulkitsemisen strategia ei ehkä enää riitä. Silloin lähteminen tai etääntyminen on rationaalinen ja monelle rehellinen ratkaisu.

Sama perusongelma (persoonallinen vs. abstrakti Jumala) kulkee pitkälti mukana kaikkialla kristinuskossa. Filosofisemmissa tai ei-persoonallisissa jumalakäsityksissä on vähemmän sisäisiä ristiriitoja, mutta myös vähemmän “puhuteltavaa Jumalaa”. Monissa itäisissä traditioissa ei ole lainkaan persoonallista Jumalaa, mikä poistaa koko ongelman, mutta myös kysymyksenasettelun: lohdutus ei tule suhteesta persoonaan.

Minä: No, kieltämättä turhaudun kirkossa aika usein. Miksi ihmiset ovat niin kiinni persoonallisessa mallissa, vaikka se synnyttää näitä jännitteitä?

Tekoäly: Lyhyesti, koska se ei ole ensisijaisesti filosofinen malli, vaan psykologisesti ja eksistentiaalisesti toimiva suhdeformaatti. Ihmisaivot ymmärtävät maailmaa “mielen” kautta ja heillä on vahva taipumus tulkita tapahtumia intentionaalisesti. Kun tämä yhdistyy uskonnolliseen kieleen, syntyy luonnollisesti persoonallinen Jumala.

Toiseksi suhde on psykologisesti tehokkain lohdutuksen muoto. Ihminen rauhoittuu helpommin, kun on olemassa toinen, joka on tavoitettavissa ja johon voi kohdistaa tunteita. Vaikka vastaus puuttuisi, itse puhumisen mahdollisuus on monille tärkeä. Persoonaton Jumala voi olla filosofisesti siistimpi rakennelma, mutta se ei vastaa samalla tavalla kysymykseen: “Kenen puoleen käännyn, kun sattuu?”

Kolmas tekijä on kulttuurinen jatkuvuus: kieli on jo valmiiksi suhteellinen. Raamattu on kertomuskokoelma, jossa puhutaan, vastataan, suututaan ja armahdetaan. Kun perusmateriaali on tällainen, persoonallinen Jumala on “oletusformaatti”. Ihmiset eivät valitse persoonallista Jumalaa siksi, että se olisi johdonmukaisin selitys, vaan koska se on inhimillisesti käyttökelpoinen tapa jäsentää todellisuutta.

Minä: Kiitos, tämä oli mielenkiintoinen keskustelu.