Katuretriitillä: päivä 3

Herään siihen, että sensei Mikko kumartelee ja sytyttää suitsukkeita hämärässä zendossa. Aamuseremonioiden ja aamupiirin jälkeen lähdemme liikenteeseen.

Suuntaamme aamiaiselle Kallion seurakuntaan. Siellä on tarjolla aamupalaa perjantaisin kahdella ja puolella eurolla. Kaivan taskustani koko rahallisen omaisuutemme, 10,70 euroa. Sitä ei ole ihan tarpeeksi viidelle, mutta seurakunnan väki on höveliä ja päästää meidät kaikki syömään. Tarjolla on puuroa, mysliä, leipää ja hedelmiä. Kauhon omenasosetta puuron päälle.

Seurakuntasali on siisti ja hiljainen. Muutama ruokailija istuu pöytien ääressä, he näyttävät tavallisen keskiluokkaisilta ihmisiltä. Kaikkein köyhimmille tämä paikka on ehkä liian kallis.

Syödessäni mietin niitä ristiriitaisia tunteita, joita minussa herää siitä, että monet avustustahoista ovat kristillisesti motivoituneita. Toisaalta on kunnioitettavaa, että hengellinen vakaumus inspiroi ihmisiä käärimään hihat ja tarttumaan toimeen. Ajattelen esimerkiksi niitä naisia, sisustustaiteilija Ella Grönroos etunenässä, jotka rukouspiirissään ryhtyivät pelastamaan nuorisoa huumeilta ja joiden toiminnasta syntyi Vihreä Keidas. Tapani Ruokanen on kirjoittanut tästä historiikin Kun huumeet tulivat Helsinkiin – Vihreän Keitaan tarina.

Toisaalta kristillisyys tuntuu välillä päällekäyvältä. Vihreässä Keitaassa silmille hyppäsivät ensimmäiseksi seinille maalatut englanninkieliset lauseet ja raamatunjakeet. God vibes only  ja DO YOU BELIEVE? Hurstin ruoka-avun seinällä roikkui Veikko Hurstin maalaus, jossa kehotetaan rukoustaisteluun kansan puolesta. Ei ihme, että VVA:n Erja kertoi asunnottomien kaivanneen paikkaa, jossa uskontoa ei tuputeta auttamisen varjolla, vaan kävijöiden uskonnonvapautta kunnioitetaan.

Perusluterilaisissa seurakunnissa visuaalinen ilme on hillitympi. Tässäkin seurakuntasalissa kristillisyys näkyy lähinnä suuressa pellavaisessa seinävaatteessa, johon on kuvattu kymmenen nuorta naista öljylamppuineen. Viisi niistä palaa, viisi on sammuksissa. Monet eivät edes tietäisi, että se kuvaa Raamatun kertomusta viidestä tyhmästä ja viidestä viisaasta morsiusneidosta ja muistuttaa siten hengellisen valvomisen tarpeesta. Työ on tekstiilitaiteilija Dora Jungin pellavadamastiteos vuodelta 1948.

Jeesuksen kertomuksessa morsiusneidoista on vähän samaa henkeä kuin meidän iltavärssyssämme, joka on hyvin vanha zenbuddhalainen teksti. Siinä muistutetaan, että aika kuluu ja mahdollisuudet lipuvat ohi. Herää! Pidä varasi! Älä tuhlaa elämääsi!

Syötyämme aamiaisen vuorossa on päiväunet Tokoinrannassa. Nautin näistä hetkistä, kun voin vain maata ja pysähtyä aistimaan tuulen ja auringon ja kaupungin äänet. Helsingin Juhlaviikoilta kantautuu musiikkia oleilumme ratoksi. Rankka elämä.

Lepohetken jälkeen lähdemme valumaan kohti keskustaa. Mikko tietää, että Töölönlahden sillan alla on asunut romanikerjäläisiä. Kömmin sillan alle, ja toden totta: matalassa, hiekkapohjaisessa tilassa lojuu hylättyjä vaatteita ja muuta kamaa, yksi kirjakin. Jean Sibelius aikalaisten silmin. Täällä on selvästi asuttu isommalla joukolla.

Peremmälle on hankala päästä, koska kulku sillan alle on yritetty estää aidalla, joka ulottuu vesirajaan asti. Täytyy mennä kontalleen ja kömpiä rantakiviä pitkin. Paikka on kyllä suojaisa ja kuiva, mutta törkyinen ja ahdas. Sillan alla ei mahdu seisomaan suorana kuin siltapalkkien välissä. Ei käy kateeksi niiden ihmisten elämä, jotka täällä asuvat.

Rannalla Wiebs ihastelee luonnon omaa taidetta: pikkukalat tekevät renkaita veden pintaan. Koho heittää veteen muutaman leivänmurun, ja kalat innostuvat.

Tällaista tämä on. Mihinkään ei ole kiire. Pysähdymme katselemaan kalojen leikkiä vedessä, sitten rannalla lepääviä hanhia. Sitten vastaan tulee pari riippumattoa ja käymme taas nokosille. Koho soittaa pianoa, joka nököttää puistokäytävällä, pilvet lipuvat taivaalla. Joku kulkuri nukkuu penkillä makuupussiin kääriytyneenä.

Lounasta varten suuntaamme Kamppiin, tosin ensin käymme Pikkuparlamentin luona katsomassa Jukka Lehtisen teosta Oma maa mansikka. Sen juurella kasvavat ahomansikat eivät ole maistuneet kansanedustajille, joten popsin ne suuhuni.

Kampissa käymme hetken hiljentymässä pyöreässä puisessa kappelissa, joka on poikkeuksellisesti auki, ja hajaannumme sitten taas kerjäämään. Minulla on ajatus: haluan kokeilla kerjäämistä kadulla istuen. Olen utelias tietämään, miltä kaupunki näyttää romanikerjäläisen silmin. Sitä paitsi passiivinen kerjääminen tuntuu tavallaan helpommalta kuin ihmisten aktiivinen lähestyminen. Voin tehdä tarpeeni tiettäväksi ja antaa ohikulkijoiden itse päättää, miten he reagoivat siihen. Kerjäläisen hahmo on yleismaailmallisesti tunnistettava: kun minulla on hattu edessäni jalkakäytävällä, kuka tahansa ymmärtää, että pyydän rahaa.

Dyykkaan muutaman roskiksen ja saan tölkeistä pari lanttia hattuun pesämunaksi. Kylttiä varten pyydän kahvilasta pahvia ja lainaan kirjakaupan myyjältä tussia. ”Ruokaan, for food”, kirjoitan pahviin. Sitten menen ulos ratikkapysäkeille, jossa ohi kulkee tasainen ihmisvirta.

Häpeän aalto hyökyy ylitse. Kerjäläistä alemmas sosiaalisessa hierarkiassa ei pääse. Sitä paitsi kuka tahansa tuttu voi sattua paikalle ja katsoa, että kylläpä Havulla menee huonosti. Hetken epäröityäni asetun polvi-istuntaan repun päälle, panen hatun ja kyltin eteeni jalkakäytävälle ja ryhdyn meditoimaan. Meditaatiossa ollaan sen kanssa, mitä on, oli se sitten häpeää tai mitä tahansa.

Meditaatioasennon ottaminen tuo sisäistä arvokkuutta. Ihminen, joka istuu meditaatiossa ryhdikkään levollisena, ilmentää vakautta ja järkkymättömyyttä. Niinpä istun havainnoimassa sisäistä kokemustani kiinnostavassa häpeän ja arvokkuuden ristiaallokossa.

Sisäistä kokemustani tutkiessa huomaan törmääväni myös rasismiin. Olen tottunut näkemään ulkomaalaistaustaisia ihmisiä paskaduuneissa tai kerjäämässä siinä missä kaltaiseni valkoiset ihmiset yleensä ovat paremmissa ammateissa. Eriarvoisuus on tavallisuudessaan muuttunut eräänlaiseksi normiksi: näin asiat ovat. Varmaan orjuus oli monille yhtä luonnollinen asiaintila 1800-luvun Yhdysvalloissa. Vaatii erityistä moraalista valppautta olla tuudittautumatta syntiin, joka näyttää niin tavalliselta ja on yleisesti hyväksyttyä. Tuotantoeläinten kohtelu on meidän aikanamme sellainen synti.

Kun hierarkkinen asetelma kääntyy ylösalaisin, huomaan, että ainakin pieni siivu häpeää syntyy siitä, että minä, valkoinen hyvin koulutettu ihminen, istun kerjäämässä, kun monet etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset kulkevat ohi.

Istun vartin verran, mitään ei tapahdu. Ihmiset vain kulkevat ohi.

Sitten lakkiini putoaa viisikymmensenttinen. Haa! Se toimii. Rahaa ilmestyy tyhjästä.

Vaihdan vähän strategiaa ja alan katsella ympärilleni. Se on vaikeampaa, koska häpeältä voi suojautua suljettujen silmien taakse. Ystävällisen näköinen vanhempi nainen tulee pudottamaan hattuuni kaksieuroisen. Sitten vähän ujon oloinen mies kulkee ohi, pysähtyy hetkeksi kaivelemaan lompakkoaan ja palaa antamaan minulle muutaman lantin.

Seuraavaksi minut löytää kaupungin etsivä lähityö. Kaksi Helsinki-logoihin sonnustautunutta kaupungin työntekijää tulee jututtamaan ja kyselemään, miten minulla menee. Jos olisin oikeasti pulaan joutunut helsinkiläinen, he voisivat opastaa minua avun ja sosiaalitukien piiriin. Koska en ole, me vain juttelemme tovin. Kerron retriitistämme ja he kertovat työstään. Etsivää lähityötä tekee kuulemma yksi pari joka ilmansuunnassa, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä.

Puolen tunnin kerjäämisen saldo on 3,2 euroa ja hienoinen päänsärky auringossa istumisesta.

Narinkkatorin laidalla kaikki ruoka kootaan taas yhteen ja syödään yhdessä. Mikko on saanut nepalilaisesta ravintolasta aterian, riisiä ja kanakastiketta. Hän kertoo liikuttuneena naisen ystävällisyydestä. Toinen ravintola oli ensin kieltäytynyt antamasta ruokaa, mutta tarjonnut Mikolle kupin kahvia. Kun hän oli lähdössä pois, työntekijä sujautti hänelle alumiinifolioon käärityn lämpimän leivän.

Wiebs on puolestaan päässyt taas ostoksille ruokakauppaan kohdattuaan afrikkalaisen, vasta Suomeen tulleen naisen. Wiebs ei olisi hennonut ostaa kaupasta kuin yhden leivän, mutta nainen oli kehottanut ottamaan toisenkin.

– Älä heitä niitä pois, minulla ei ole paljoa, nainen oli sanonut.

Dippaamme lämmintä leipää nepalilaiseen kastikkeeseen. Ruoka on herkullista, mutta eihän sitä viidelle jaettuna kovin paljon ole. Vatsan täyttäminen vaalealla leivällä taas ei pidä nälkää kovin pitkään.

Mimsylle kerjääminen on ollut vähän rankkaa. Ihmiset olivat alkaneet kiertää hänet kauempaa, kun olivat nähneet hänen kerjäävän. Jatkuvaa ohitetuksi ja kartetuksi tulemista ei ole helppo ottaa vastaan. Voi vain kuvitella, miten se ajan mittaan vaikuttaa ihmisen omanarvontuntoon. Loukkaavia kommentteja ja herjaavia eleitä tulee myös, tosin minä olen säästynyt niiltä kerjätessäni.

Kolmannet päiväunet otetaan Kaisaniemen puistossa. Kasvitieteelliseen puutarhaan on laskeutunut avaruusalus, Matti Suurosen vuonna 1968 suunnittelema tulevaisuuden talo Futuro. Jonotan sisään ufon näköiseen rakennukseen, mutta ei siellä kovin viihtyisää ole.

Puutarhassa käymme neuvottelun ja lippuäänestyksen siitä, miten keräämämme retriitin osallistumismaksut jaetaan meitä tukeneiden avustusjärjestöjen kesken. Jaettavana on lähes kahdentuhannen euron potti.

Päivällisaikaan olemme taas Hakaniemessä, ja Mimsy lähtee koettamaan onneaan samaan ravintolaan, josta sain edellispäivänä pastaa. Tänään emme saa sieltä mitään, mutta viereinen pizzeria heltyy. Pian Mimsy tulee ylpeänä suuren pizzalaatikon kanssa. Syödessämme mietin ystäviäni, jotka varmaan säälittelevät minua ja miettivät, miten mahdan pärjätä. No, istun hotellin aulassa syömässä uunituoretta pizzaa.

Yksi asia minua mietityttää, ja juttelen siitä Mikon kanssa. Ihmiset, jotka antavat meille rahaa tai ruokaa, luulevat auttavansa rahattomia ihmisiä, vaikka emme oikeasti ole sitä. Mikko sanoo, että harjoitus ei toimi, ellei sitä ota tosissaan. Muutaman päivän ajan olemme oikeasti rahattomia. Emme myöskään salaile sitä, että olemme retriitillä tekemässä henkistä harjoitusta. Jos joku kysyy, kerromme siitä.

Niin, harjoitus. Mitä tämä minussa vaikuttaa? Ainakin tunnen tämän jälkeen taatusti enemmän solidaarisuutta asunnottomia ja kerjäläisiä kohtaan. Huomaan sen jo nyt: kun ohitamme kerjäläisen, tekee mieli vilkuttaa. Hei, kollega!

Olen miettinyt rahan antamista kerjäläisille aika paljon. Välillä olen antanut kolikoita systemaattisesti kaikille kohtaamilleni kerjäläisille anteliaisuusharjoituksena. Sitten olen luopunut siitä, koska ensinnäkin käteistä on hankala järjestää, toiseksi antamisesta syntyvät kohtaamiset eivät aina ole mukavia. Usein kerjäävät ihmiset yrittävät pyytää lisää rahaa. Vaikka en antaisi mitään, yritän kuitenkin tervehtiä ja hymyillä.

Kolmanneksi ajattelen, että avun kanavoiminen järjestöjen kautta on parempi ja tasapuolisempi vaihtoehto. Muuten apua saavat eniten ne, jotka näyttävät säälittävimmiltä tai esittävät liikuttavimman tarinan. Toisaalta suoralla, kahden ihmisen välisellä antamisella on oma arvonsa. Kun ihminen tulee tiukassa tilanteessa autetuksi, se voi olla voimakas kokemus, joka kantaa hedelmää pitkään.

Nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremoniassa on kohta, jossa toistamme lausetta ”Käännän myötätunnon vesipyörää”. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, pienikin hyvä teko tuuppaa liikkeelle muita hyviä tekoja. Meitä auttaneet ihmiset eivät näe, miten heidän hyväntahtoisuutensa jatkaa matkaa meistä eteenpäin, mutta luultavasti se ei pysähdy meihin. Olen ollut hyvin otettu ja kiitollinen niistä muutamista euroista, jotka olen saanut vastaanottaa. Niistä jää paljon kokoaan suurempi jälki, joka varmasti virtaa kauttani eteenpäin jollain tavalla.

Suuntaamme Piritorille kahville. Sinne ajaa Helsingin vapaaseurakunnan Levähdyspaikka-pakettiauto perjantaisin tarjoamaan ilmaista kahvia ja pullaa. Rukoustukeakin on tarjolla. Yhdellä kävijöistä on hankala hetki: kahvit lentävät pitkin jalkakäytävää. Pian aukiolle rullaa poliisiauto.

Juttelen yhden vapaaehtoisista, M:n, kanssa. Puhun siitä luottamuksen harjoituksesta, joka retriitti on: heittäydymme täysin toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan. M. kysyy, ajattelemmeko, että Jumala pitää meistä huolen. Mietin hetken ja vastaan, että buddhalainen viitekehys on vähän toisenlainen, mutta itse kristittynä ajattelen, että Jumala on siinä toisten ihmisten huolenpidossa. M. myöntelee ja sanoo, että emme ole täällä vain itseämme varten vaan meitä kehotetaan palvelemaan toinen toisiamme. Emme kuitenkaan taida puhua ihan samaa kieltä Jumalasta.

Matkaa jatkaessamme puhun Mikon kanssa Jumalasta ja tyhjyydestä. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että kaikki asiat ja ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjiä. Tyhjyyden käsite on kuitenkin helppo ymmärtää väärin: se ei tarkoita samaa kuin ”ei mitään” tai nihilististä merkityksettömyyttä. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, että mikään ei ole olemassa täysin itsenäisesti, vaan kaikki asiat ovat riippuvaisia toisistaan. Mikko selittää, että tyhjyys on kiinaksi kōng ja japaniksi kū. Hänen mukaansa sana sisältää ajatuksen avoimuudesta, joka mahdollistaa jatkuvasti uuden syntymisen. Joissain buddhalaisuuden muodoissa tyhjyyden ja rajattomuuden ruumiillistumana kuvataan Vairocana-buddha, joka on myös eräänlainen auringon jumala. Japaniksi hänestä käytetään kuulemma nimeä Kohakushin, joka tarkoittaa rajatonta kehoa.

En ole vetämässä yhtäläisyysmerkkejä buddhalaisen tyhjyyden ja kristinuskon Jumalan välille, mutta en tiedä, ovatko ne lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä pinnalta katsoen vaikuttaa. Kristinuskon Jumala on vähän samalla tavalla vaikeasti ymmärrettävä kuin tyhjyys. Hän on luomakunnan perimmäinen perusta ja olemassaolon lähde, joka on läsnä kaikkialla mutta kuitenkaan ei ole osa luomakuntaa. Hän luo kaiken tyhjästä, ex nihilo, eikä vain kerran menneisyydessä, vaan maailma saa jatkuvasti olemassaolonsa Jumalalta. Molemmissa ajatusmaailmoissa maailma näyttäytyy jatkuvasti syntyvänä todellisuutena.

Kerron Mikolle keskustelustani erään papin kanssa. Hän ajatteli, että ihmiset kaipaavat persoonallista suhdetta, eikä tyhjyys oikein riitä siihen. Mikko sanoo, että buddhalaisessa perinteessä vastaavanlaisia suhteita voi luoda bodhisattvoihin, kuten Avalokiteshvaraan (kiinalaisittain Guanyin), joka on myötätunnon ruumiillistuma. Bodhisattva on olento, joka ei pyri vain itse valaistumaan ja vapautumaan kärsimyksestä, vaan joka haluaa auttaa kaikki muutkin olennot samaan päämäärään. Mikko kertoo, miten jesuiitat saapuivat 1500-luvun lopulla Kiinaan mukanaan neitsyt Mariaa ja lasta esittäviä patsaita. Kiinalaiset ihastuivat: miten hieno tapa kuvata Guanyinia!

Yöksi kävelemme tuttuun vaahterametsäämme. Sitä olikin jo vähän ikävä. Haemme pahvimme kätköstä sillan alta, mutta tänä yönä siellä ei voisi nukkua: sillan alla esiintyy parastaikaa konemusiikin maailmantähti Armin van Buuren. Kattoon on ripustettu iso diskopallo ja tuhannet ihmiset ovat kerääntyneet reiveihin. Ihmismassan laitamilla pullonkerääjät ovat töissä ja tekevät hyvää tiliä.

Musiikin jytke kantautuu kotimetsäämme saakka, kun asettelemme alttarikivelle taas ruokaa, kukkasia ja tammenterhoja ja ruokimme seremoniallisesti kaikki koolle kutsumamme nälkäiset aaveet ja henget. Kun musiikki iltakymmeneltä sammuu, kuuluu valtavan ihmisparven kuhina makuupussiini asti kuin suuresta mehiläisparvesta.

Pahvi ja lämmin maa tuntuvat mukavilta selkäni alla. Puut kurottelevat ystävällisinä kohti taivasta. On aivan tyyntä.

Herään keskellä yötä uneen, jossa kävelen Mikon kanssa ohuilla jäillä. Jäähän alkaa ilmestyä railoja ja huudan Mikolle, että haluan kääntyä takaisin, mutta Mikko vain hyppelee eteenpäin jäälautalta toiselle. Kun yritän päästä takaisin kantavalle jäälle, jäälautta kiepsahtaa ympäri ja yhtäkkiä olen veden varassa. Yritän huutaa apua ja ponnistaa takaisin jään reunalle. Siihen herään.

Vaikka kuu on vain puolikas, on se hyvin kirkas. Sen valo loistaa lehvästön rei’istä ja tekee metsänpohjaan läikkiä, jotka hohtavat himmeästi pimeässä. Makaan taas pitkään valveilla ja nukahdan, kun aamu alkaa sarastaa vaahteroiden latvoissa.

Katuretriitillä: päivä 2

Uni on katkonaista, herään usein vaihtamaan asentoa ja ihmettelemään, eikö aamu vieläkään sarasta. Kun valoa vihdoin on tarpeeksi niin että näen lukea pientä pränttiä, luen Voima-lehdestä Pirkko Saision haastattelun. Siinä hän ihmettelee, miten näkyvästi ja yksin Päivi Räsänen saa edustaa raamatuntulkintaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niinpä.

Koho herää ja ryhtyy venyttelemään. Menen sanomaan hänelle huomenta, ja päätämme herättää muut. Se on sääntö: jos kaksi meistä on hereillä ja päivä on valjennut, toiset saa herättää.

Aamu alkaa synnintunnustuksella. Sensei Mikko resitoi möreällä monotonisella äänellä, ja yhdymme siihen:

All karma ever committed by me since of old,
Due to my beginningless greed, hatred, and delusion.
Born of my actions, speech, and thought.
Now I atone for it all.

Eli suomeksi:

Kaikki koskaan aiheuttamani karma,
joka on aiheutunut ahneudestani, vihastani ja tietämättömyydestäni.
Syntynyt toimistani, puheestani ja ajatuksistani.
Nyt minä hyvitän sen kaiken.

Olen jo huomannut, että zenissä käytetään yllättävän paljon samoja sanoja kuin kirkossa: pappi, rukous, liturgia, atonement eli sovitus. Se johtuu siitä, että kun zeniä on käännetty länsimaisille kielille, lähin vastaavuus löytyi kristillisperäisestä sanastosta.

Zen-synnintunnustuksen taustalla ei tietenkään ole samanlaista sovitusteologiaa kuin kirkossa, mutta rituaali tuntuu samankaltaiselta. Ihminen pysähtyy näkemään ja tunnustamaan sen, missä on toiminut väärin tai taitamattomasti, ja orientoituu ottamaan uudenlaisen suunnan. Tunnistan ahneuden, vihan ja tietämättömyyden: ne ovat buddhalaisittain kolme mielen myrkkyä, kärsimystä synnyttävän toiminnan juurisyitä.

Wiebs on nukkunut tuskin lainkaan, hän ei ole kokenut oloaan turvalliseksi oudossa, pimeässä metsässä. Se havahduttaa minut omiin etuoikeuksiini. Minun ei ole käytännössä koskaan tarvinnut pelätä liikkumista omassa kotikaupungissani, vaan voin kuljeskella vapaasti yksinäni missä huvittaa. Tässä metsässä yöllä nukkuminen ei huolestuta minua tippaakaan. Jos meitä jokin täällä häiritsee, niin korkeintaan joku varhainen koiranulkoiluttaja. Maailmanlaajuisesti ajatellen tällainen turvallisuudentunne ei ole mikään itsestäänselvyys. Koho on järjestänyt katuretriittejä kotimaassaan Brasiliassa. Siellä turvallisuuskysymyksiin täytyy kiinnittää paljon enemmän huomiota, eivätkä retriittiläiset liiku koskaan yksin.

Lähden Wiebsin kanssa käymään Ilmatieteen laitoksella vessassa. Tuttuihin en törmää, vaikka aamun työmatkalaisia saapuu parastaikaa töihin.

Pahvit piilotamme sillan alle mahdollista tulevaa käyttöä varten. Katuretriitillä ei ole tarkkoja suunnitelmia. Emme tiedä, mitä päivän aikana tapahtuu tai missä vietämme seuraavan yön. Eletään hetkessä ja harjoitetaan ei-tietämistä. Mikon zenopettaja Frank De Waele -roshi oli kuulemma kannustanut olemaan säästämättä rahaa seuraavaan päivään. Seuraava päivä pitää huolen itsestään. Raamatullisia rinnastuksia tulee etsimättä mieleen: israelilaiset autiomaassa elämässä mannan varassa päivän kerrallaan tai Jeesus opettamassa taivaan linnuista ja kedon kukista. Harva kristitty kuitenkaan lähtee toteuttamaan Jeesuksen opetuksia yhtä kirjaimellisesti kuin me nyt teemme.

Talsimme Hämeentietä pitkin kohti Kurvia ja pysähdymme tervehtimään Mahatma Gandhin patsasta. Gandhilla on bambusauva kädessä, pyöreät silmälasit ja päättäväinen askel.

Jalkakäytävällä punertavan kerrostalon edessä on pieni jono. Odotamme hetken, sitten meidät päästetään sisään Vihreään Keitaaseen, jossa on tarjolla maksutonta aamupalaa. Vihreä Keidas on Suomen vanhin huumeidenkäyttäjiä auttava järjestö, joka tarjoaa monenlaisia palveluja ja tukea vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Työkykykoordinaattori Mervi Nissilä istahtaa hetkeksi seuraamme ja kertoo, että Vihreä Keidas juontaa juurensa auttamistyöhön, jota kaksi kristittyä yläluokkaista naista ryhtyi tekemään omasta olohuoneestaan käsin, kun huumeet tulivat Suomessa 1960-luvulla uudeksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Vierailu Vihreässä Keitaassa on yksi koko retriitin ravisuttelevimpia kokemuksia. Se tuuppaa minut pois mukavuusalueelta, mikä onkin katuretriitin idea: hyppääminen tuntemattomaan ja tavanomaisista turvavarusteluista luopuminen.

Keitaan kävijäkunta on sellaista hyljeksittyä ihmisryhmää, joka kaupunkitilassa yleensä yritetään lähinnä siivota pois näkyviltä. Oma keskiluokkaisuuteni hyökyy voimalla naamalle: olen saapunut toiseen todellisuuteen, sellaiseen, joka sijaitsee hyvin lähellä omaani mutta josta minulla ei ole mitään kokemusta. Yritän jutustella pöytäseuran kanssa, mutta mikään mieleen juolahtava lause ei tunnu oikein sopivan. Pelkään möläyttäväni jotain tyhmää.

Vieruskaverin pöytätavat meinaavat viedä ruokahalun. Olen helpottunut, kun saan puuroni nieltyä ja voin vain istua ja katsella. Seinältä aamupalapöytiä katsoo silmät suljettuna ristillä roikkuva Jeesus. Hän tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa.

Vihreän Keitaan jälkeen ajattelen, että katuretriittien luojan Bernie Glassmanin täytyy olla jonkinlainen hengellinen nero. Tämä retriitti on varmaan muutosvoimaisempi kuin mikään, mihin voisin osallistua, olkoonkin että myös hiljaa paikoillaan istuminen voi olla hyvin muutosvoimaista. Mikko kertoo, että Glassman sai innoituksen katuretriitteihin kristillisestä perinteestä, yhdysvaltalaiselta episkopaalipapilta James Mortonilta. Chicagossa pappeja kouluttaessaan Morton lähetti heidät elämään kadulle ilman rahaa, jotta he saisivat omakohtaisen kokemuksen köyhyydestä.

On torstai, hernekeittopäivä. Lounasta Mikko on ajatellut mennä syömään Elokoloon, Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n kohtaamispaikkaan. Siellä soppa maksaa euron ja pannukakku toisen euron. Tarvitsemme siis vähän rahaa. Sovimme taas tunteroisen kerjäämisaikaa ja tapaamisen Piritorin kulmalle.

Kiipeän Katri Valan puistoon. Siellä on vain keinuva päiväkotiryhmä ja pari laitapuolen kulkijaa. Roskis on levähtänyt puistokäytävälle, maassa lojuu huumeruiskuja.

Puiston laidan kallioseinämällä on pieni hylly, jolle joku on asettanut tyhjän viinipullon ja siihen kukkakimpun, joka on jo kuihtunut. Kiipeän katsomaan asetelmaa ja löydän tölkin. Palautan sen heti kauppaan, ennen kuin joku ehtii tulla pyytämään sitä minulta: 15 senttiä! Mutta tätä vauhtia emme rikastu tarpeeksi nopeasti.

Lähden kulkemaan pitkin Hämeenkatua. Mukavan näköinen nainen tulee vastaan.

– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?

– Ei, sori.

Seuraava vastaantulija, jolta kehtaan kysyä, pyyhältää ohi vähän kireänä.

Käännyn sivukadulle. Rennon mutta huolitellun oloinen mies lompsii mäkeä alas puhelin kädessä ja katselee taloja kuin oikeaa osoitetta etsien.

– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?

– Ei oo… eiku onpas!

Mies kaivaa shortsintaskuaan ja ojentaa minulle kolme euroa. Ihan tuosta vain, mutkattomasti ja jotenkin vilpittömän luottavaisesti. Hän ei kysy, mihin tarvitsen rahaa. Minä tarvitsen rahaa, hänellä sattuu olemaan taskussaan rahaa. Hän antaa ne minulle. Siinä se.

Kulman takana adrenaliini hyökyy kehoon, kun tuijotan kädessäni olevaa kaksi- ja yksieuroista. Kokonainen omaisuus! Onnistuin! Ei tarvitse palata tyhjin käsin.

Suuntaan aurinkoiseen puistoon toipumaan hetkeksi. Kadunkulmassa sadevesikaivo kuuluttaa loputtomasti Finnairin lentoa Amsterdamiin. Se on Markku ”Sika” Puustisen ääniteos Mutta minä lähden.

Kun olemme taas koolla, rahat pannaan yhteen ja minun housuntaskustani tehdään yhteinen pankki. Wiebs on ollut menestynein, hän ojentaa kympin seteliä. Sen antaja oli kaivellut lompakkoaan vähän kärsivän näköisenä, mutta sellaisin elkein, että hän on tottunut antamiseen. Muslimi, arvelee Wiebs. Meillä on nyt rahaa lounaaseen ja ylikin.

Pistäydymme Kallion kirkossa vessassa ja katsomassa Ilkka Sariolan maalaamaa sinisävyistä krusifiksia. Kohoa ja Mimsyä kiinnostaa erityisesti sen alareunaan maalattu Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin portti, johon johtavat junanraiteet. Zen Peacemakers järjestää Auschwitzissa joka vuosi moniuskontoisen retriitin, jossa muistetaan ja todistetaan kaikkea, mitä siellä on tapahtunut, ja harjoitetaan ei-tietämistä yhdessä. Koho tunnistaa maalauksesta Maximilian Kolben, fransiskaaniveljen, joka kuoli Auschwitzissa toisen vangin puolesta.

Elokolo on viihtyisä päihdetaustaisten ihmisten olohuone Kalliossa. Se muistuttaa tavallista kahvilaa, mutta on kotoisampi ja hinnat ovat halpoja. Zen Peacemakersin Suomen-osasto on auttanut toiminnan käynnistämisessä suurehkolla lahjoituksella ensimmäisen Helsingissä järjestetyn katuretriitin jälkeen vuonna 2017.

Syömme hernekeittoa ja pannaria. Olin varautunut kärsimään vilua ja nälkää, mutta nälkä tällä retriitillä ei taida ainakaan tulla. Mikkokin sanoo, ettei ruoka ole koskaan ollut katuretriitillä mikään ongelma. Lisäksi lämmin ja poutainen sää suosii meitä.

Iltapäivällä suuntaamme kohti keskustaa. Aurinkoisessa kaupungissa parveilee sekaisin turisteja ja paikallisia. Kaksi kiinalaistyttöä ottaa meistä valokuvan Senaatintorilla. He opiskelevat kuulemma taloustiedettä Turussa.

Mikko puhuu meidät sisään Uspenskin katedraaliin ohi pääsymaksun. Viimeksi olin täällä pääsiäisyönä, kun kirkko oli tupaten täynnä ja juhlatunnelma katossa. Nyt katselen isä-Jumalan kuvaa holvikaaressa ikonostaasin yläpuolella. Jumalalla on vaaleanpunainen pyjama ja vähän vatsakumpua. Ei ihme, ettei Jumalan kuvaamista oikein suositella monissa perinteissä: kyllähän Hän aika lailla latistuu.

Halaamme pronssista muumipeikkoa Tove Janssonin puistossa ja katselemme Kauppatorin vilinää. Turistina palloilu alkaisi pian käydä tylsäksi, mutta onneksi mukana on kiinnostavaa juttuseuraa. Mikko tietää paljon buddhalaisuuden historiasta ja selittää mielellään kaikenlaista, Koho tietysti myös. Kysyn Koholta keisakusta, zen-meditaatiossa käytetystä litteästä kepistä, ja Koho selittää, miten sitä käytetään. Harjoittaja voi pyytää paria läimäytystä hartioihin, jos energiataso uhkaa istuessa tippua. Se virkistää.

Kuuntelemme hetken urkujensoittoa Saksalaisessa kirkossa ja suuntaamme sitten juutalaispakolaisten muistomerkille. Siihen on kaiverrettu niiden kahdeksan juutalaisen nimet, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana ja sitä tietä tuhoon. Yksi heistä oli Helsingissä syntynyt puolitoistavuotias lapsi.

Suoritamme muistomerkin luona nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremonian. Koho soittaa kelloa tyhjällä oluttölkillä.

Pitkän kaupunkikierroksen jälkeen alkaa olla taas nälkä. Kävelemme Hakaniemeen ja pysähdymme ravintolan luo. Mikko tuntee ravintoloitsijat, joten kerjääminen olisi hänelle liian helppoa. Toisetkin ovat käyneet siellä syömässä. Niinpä minut lähetetään pyytämään ravintolasta ruokaa. Kiusallista.

Kysyn mieheltä tiskin takana, olisiko hänellä mitään ruokaa, mitä hän haluaisi antaa ilmaiseksi pienelle ryhmällemme, joka elää kadulla ilman rahaa. Mies on ystävällinen, vaikka ei näytä erityisen ilahtuneelta. Hetken mietittyään hän lupaa tehdä meille yhden pasta-annoksen. Odottelen vähän nolona lakki kourassa tiskin vieressä.

Toiset tähystävät kadunkulmassa kuin mangustiparvi, kun saavun höyryävän kuuma ateria käsissäni.

Menemme Citybox-hotellin aulaan syömään. Itsepalveluhotellissa ei ole henkilökuntaa, joten voimme istua kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jaamme pastan ja muun paperikassissamme kulkeneen ylijäämäruuan, Mikko keittää nuudelit mikrossa. Hurstin lenkkimakkara on halpaa ja pahaa, mutta ei auta nirsoilla.

Aterian lomassa toiset muistelevat Auschwitz-retriittejä ja sitä, miten he viimeisen illan ohjelmassa potkivat toisiaan takamuksille tehdessään klovniversiota zen-liturgiasta. Zen-rauhantekijät nimittäin harrastavat myös klovneriaa varmistaakseen, etteivät he ota itseään liian vakavasti tai pyhity liikaa. Heillä on ”Order of Disorder” -niminen parodiasääntökunta, jolla on tällaisia periaatteita: ”Älä tapa mitään ottamalla sitä vakavasti” ja ”Unohda päihteet, olet jo ihan sekaisin”.

Mikko kertoo, että jukai-seremoniassa, jossa harjoittaja sitoutuu buddhalaisen tien kulkijaksi ja saa itselleen dharmanimen, hänelle annetaan Peacemakersien versiossa toisinaan myös klovninimi. Seremonia keskeytetään siksi aikaa, että suoritetaan parodiaseremonia, jossa kumarretaan väärinpäin ja kaikki tehdään muutenkin hullusti. Näkisinpä tämän joskus kirkossa kesken pappisvihkimyksen.

Kuuntelen toisten juttuja ihmeissäni. Tämä ei vastaa ollenkaan mielikuviani vakavamielisistä ja muodollisen jäykistä zen-harjoittajista.

Kun olemme lopettelemassa ateriaa, Mikon puhelin soi. Hänellä on ryhmämme ainoa puhelin mukana hätätilanteiden varalta. Läheisestä buddhalaisesta Sampo-keskuksesta soitetaan ja kutsutaan meitä teelle juuri, kun sattumoisin olemme ihan vieressä ja teen tarpeessa. Mikko on maininnut heille katuretriitistämme.

Bodhidharma-yhdistyksen väki istuu matalan pöydän ääressä iltateellä, kun tupsahdamme sisään. Paikka on minulle tuttu: tässä pienessä yhteisbuddhalaisessa keskuksessa kokoontuu myös oma sanghani eli harjoittajayhteisöni Nirodha. Nirodhan meditaatioperinne on maallistuneempi ja vähemmän seremoniallinen: meillä ei ole liturgioita, kaapuja, vihkimysseremonioita eikä kaulassa roikkuvia vaatekappaleita rakusuja. Me emme kumarra astuessamme meditaatiosaliin toisin kuin nämä, jotka kutsuvat salia zendoksi.

Teen ja pienen juttutuokion jälkeen hyvästelemme, koska yöpaikka on vielä löydettävä ennen pimeää. Yöstä on tulossa taas poutainen ja lämmin, mutta Kumpulaan on matkaa. Voisimme toki nukkua missä tahansa, mutta pahvikätkömme odottaa Kumpulassa eikä pahvia ole ihan helppo löytää.

Kadunkulmassa pysähdymme kuitenkin pitämään torikokousta. Mimsy on kuullut kutsun viettää yö Sampo-keskuksessa, mutta Mikolta se on mennyt ohi korvien. Lämmin sisätila toki houkuttaisi, mutta olisiko se huijaamista? Mikon mielestä ei ole, koska kaikkea vapaasti annettua on lupa ottaa vastaan. Olemme jo kallistumassa metsän puoleen, mutta epäröimme. Tilanne laukeaa, kun Mimsy huomaa unohtaneensa vesipullonsa Sampo-keskukseen. Ehätämme takaisin juuri kun Bodhidharman väki on lukitsemassa ovia, ja niin päädymme sisätiloihin nukkumaan.

Pienen salin nurkassa on pino zabutoneja, meditaatioalustoja. Niistä riittää makuualustoiksi kaikille. Järjestämme itsemme salin lattialle yöpuulle niin, etteivät jalat osoita kohti Buddha-patsasta. Se olisi epäkunnioittavaa.

Yö voisi olla mukavampikin. Alustat eivät ole kovin pehmeitä ja liukkaalla lattialla ne liukuvat helposti erilleen toisistaan. Nousen keskellä yötä järjestämään ne paremmin, limittäin. Metsää on vähän ikävä. Siellä sai kuunnella tuulen suhinaa puissa eikä ilmastointilaitteen huminaa ja kavereiden kuorsausta.

Katuretriitillä: päivä 1

Äh, taas tuli kiire kotoa lähdön kanssa. Housuista unohtui vyö, onneksi pysyvät jalassa ilmankin. Ja se hammasharja jäi, vaikka olin päättänyt ottaa sen!

Metrolla Hakaniemeen. Tapaaminen on sovittu yhdeksitoista Citybox-hotellille. Matkalla täytyy vielä hoidella viimeisiä puhelinasioita. Jännittää vähän.

Hotellin aulasta löydän pienen ryhmän ihmisiä. Sensei Mikko Ijäs ja kolme naisoletettua! Ja minä kun pelkäsin olevani porukan ainoa ei-mies. Yksi heistä esittäytyy Mikon vaimoksi Maijaksi. Hän on tullut hakemaan arvotavaramme säilöön retriitin ajaksi. Ojennan Maijalle puhelimen, avaimet, lompakon ja kirjekuoren, jossa on retriitin osallistumismaksu eli lahjoitus asunnottomia tukeville järjestöille.

Maija sanoo, että häntä harmittaa, kun ei pääse mukaan. Katuretriitit ovat kuulemma niin mahtavia!

Sitten seuraan liittyy vielä laiha pitkä hahmo, jolla on harmaa parransänki. Sittenkin yksi mies. Hän on sensei Jorge Koho Mello, brasilialainen, Zürichissä pitkään asunut Zen Peacemakers -järjestön hengellinen johtaja. Tuttavallisemmin Koho.

Mukaan ovat lähdössä myös pieni eläköitynyt yhdysvaltalaisopettaja Mimsy, joka on tullut Massachusettsista asti, ja vaalea saksalainen psykoterapeutti Wiebs Hampurista. Kaikki tämä selviää minulle kuitenkin vasta vähitellen, kun alamme tutustua. Tässä vaiheessa – no, hyvä kun saan nimistä selvää.

Siinä sitä sitten ollaan, repussa vain makuupussi, sadeviitta, pipo, kaulaliina, lapaset ja vesipullo. Taskussa ei pennin pyörylää. Ja tästä sitä lähdetään, hotellin liukuovista ulos Helsingin aurinkoisille kaduille. Mitä onkaan edessä, eiköhän siitä hengissä selvitä.

– Pitäkää hauskaa! huikkaa Maija.

Ensin suuntaamme Karhupuistoon pitämään alkupiiriä. Joka päivä aamuin illoin on council, piiri, jossa puhe-esine kiertää kädestä käteen ja yksi puhuu, muut kuuntelevat. Ensimmäinen piiri menee esittäytymisiin. Sitten sensei Mikko kaivaa meille repustaan vihkosen, katuretriitin liturgian. Silmään sitä nopeasti ja huomaan yllätyksekseni, että monisteessa on myös kristillisiä rukouksia. Psalmeja ja Taizé-lauluja! Tulen myöhemminkin huomaamaan, että uskontojenvälisyys on osa Zen Peacemakersin toimintakulttuuria.

Karhupuiston laidalla roskiksen päällä on tölkki. Selitän Koholle, että tölkeistä saa rahaa, kun vie ne kauppaan. Koho innostuu, ja tölkkien jahtaaminen on siitä lähtien yhteinen harrastuksemme. Mutta pian paikalle saapuu oikea pullojenkerääjä ja kysyy, saisiko hän kädessäni olevan tölkin. Sinne meni 15 senttiä.

Kävelemme vähän matkaa Kurviin päin. Tutkimme roskalavaa, Koho onkii sieltä leopardikuvioisen pehmeän kangaskassin ja Hello Kitty -housut. Hän sovittaa kassia päähänsä. Kaikkia naurattaa.

Sitten Mikko pysäyttää meidät ja sanoo, että seuraavaksi meidän täytyy ryhtyä kerjäämään. Muuten emme saa lounasta. Hän selittää, miten on tehtävä: kadulla istuminen pahvimukin kanssa ei kannata, vaan parempi on olla aktiivinen, lähestyä ihmisiä ja pyytää heiltä rahaa. Myös ruokaa voi kerjätä kysymällä sitä ravintoloista. Ketään ei saa pysäyttää väkisin ja on epäkohteliasta mennä kerjäämään ravintoloiden terasseille.

Kerjääminen on buddhalaisten harjoittajien ikiaikainen käytäntö, kannustaa Mikko. Se on totta, mutta ei kauheasti lohduta. Monissa Aasian maissa kerjäävät buddhalaismunkit ovat instituutio. Kaikki tietävät, keitä he ovat, ja antamalla ruokaa munkeille ihmiset voivat kartuttaa hengellisiä ansioita. Munkit ja nunnat saavat ylläpitonsa yhteisöltä ja huolehtivat vuorostaan yhteisön hengellisistä tarpeista. Täällä meilläpäin on toisenlaiset käytännöt.

Tapaaminen sovitaan Piritorin kulmalle ja aikaa annetaan 50 minuuttia. En arvannut joutuvani kerjäämään niin pian, ja ihan yksin. Tämä on vaikeaa.

Lähden epävarmana kulkemaan Vaasankatua ylöspäin. Vielä ei ole nälkä, joten motivaatio kerjäämiseen ei ole kovin korkealla. Joku maalaa ovea, postiljoonit ovat kierroksellaan. Monet vastaantulijat pyyhältävät ohi kuulokkeet päässä, heitä en kehtaa pysäyttää. Menen naisen luo, joka istuu penkillä. Olisiko hänellä antaa yhtään kolikoita?

– Ei ole, sori, hän sanoo.

Toinen nainen toisella penkillä. Ihan vaan ruokaan tarvitsisin rahaa, selitän. Nainen ei puhu suomea, mutta ymmärtää sanan ”ruoka”. Hän ryhtyy viittilöimään: suoraan ja sitten vasemmalle. Ruoka, ruoka. Kiitän neuvosta, vaikka en aio noudattaa sitä.

Kävelen katua eteenpäin ja käännyn umpimähkään vasemmalle. Talon nurkalla on tupakalla parrakas mies. Olisiko hänellä kolikoita?

– Kolikoita? Ei ole, hän naurahtaa vähän halveksivaan sävyyn.

Saavun Helsinginkadulle. Nurkalla on avonainen ovi, josta kulkee sisään ihmisiä tyhjien kassien kanssa. Ovella on sisäänheittäjänä mies mustassa hupparissa, jonka selässä lukee ”Hurstin apu”. Ahaa, tätä nainen tarkoitti neuvoillaan.

En ole varma, saisinko mennä Hurstin ruoka-apuun. Sensei Mikko on sanonut, että yritämme säästää varattomille tarkoitetut palvelut niille, joilla on todellinen tarve. Me kykenemme saamaan ruokaa muutenkin. Mutta olen utelias, ja kun kerran ihmiset virtaavat ovesta sisään, imeydyn sinne minäkin. Näen pitkän valkoisen pöydän, seinällä roikkuvan krusifiksin ja pöytien takana hymyileviä ihmisiä, jotka moikkailevat rennosti.

Ensimmäisellä on edessään laatikko täynnä nuudelipakkauksia. Otan vähän epävarmana niistä kaksi – en tiedä, miten täällä pitää toimia. Seuraavan pöydän takaa syliini työnnetään makkarapaketti ja pussillinen jotain ruskeita kikkareita. Jäisiä lihapullia, selviää myöhemmin. Kolmas ojentaa tortillalettuja, neljäs pari pakettia viikunoita ja viides kaksi paprikaa. Kohta sylini on täynnä ja joku kysyy, tarvitsenko kassia. Kyllä kiitos, jos sellainen löytyy.

Hetkessä seison taas kadulla pää pyörällä ja kädessäni valkoinen paperikassi täynnä ruokaa.

No, eipähän tarvitse palata muiden luo tyhjin käsin. Se tuntuisi nololta. Kerjäämisen onnistumiseen on paineita, koska jaamme kaiken tasan. Jos etsisin ruokaa vain itselleni, saattaisin mieluummin nähdä nälkää kuin kerjätä, mutta minun täytyy tehdä osuuteni koko väliaikaisen perheemme ruokkimiseksi.

Palaan Piritorille etuajassa. Siellä ovat Mikko, Koho ja Wiebs. Mikko sanoo aikaa vielä olevan, joten Koho ja Wiebs lähtevät uuteen yritykseen. Minä jään juttelemaan Mikon kanssa. En halua enää kerjätä.

Hetken päästä Koho tulee takaisin kädessään tuhti falafel-pitaleipä kaikilla herkuilla. Oho! Hän on saanut sen kebabpaikasta. Ja tuolta tulee Wiebs sylissään kolme kolmioleipää ja pussillinen omenoita. Joku on kutsunut hänet kanssaan ruokakauppaan, kehottanut valitsemaan mitä tahansa ja maksanut laskun. Mikolla on paperipussissa tuoreita korvapuusteja.

Nyt meillä on ruokaa. Suunnistamme Diakonissalaitoksen D-asemalle. Se on kiinni, mutta pääsemme sisään, kun kolkuttelemme ovea. Sensei Mikko on asemalla tuttu naama, koska hän vetää siellä Zen Peacemakersin Suomen-osaston viikoittaiset meditaatiot. Istumme pöytään, lausumme ruokarukouksen buddhalaisittain ja jaamme kaiken tasan: pitaleivän ja kolmioleivät, paprikat ja viikunat. Ruokaa jää ylikin.

Lounaan jälkeen lähdemme talsimaan kohti Pasilaa – meillä on siellä tapaaminen. Matkalla harmittelen, ettei minulla ole kameraa. Kaupunki näyttää kauniilta, kun ei ole kiire eikä nenä kiinni puhelimessa. Nyt ei ole muuta tekemistä kuin jutella ja katsella ympärilleen. Välillä pysähdymme ihailemaan katutaidetta. Yhdessä, hieman psykedeelihenkisessä muraalissa on kolmesilmäinen hahmo, jolla on jäkäläviikset ja parrassa tunturipöllö.

Saavumme perille, mutta koska olemme etuajassa, menemme ensin päivälevolle puistoon. Makaan nurmikolla ja nautin tuulenvireestä iholla ja auringon leikistä lehtien lomassa. Maasta poimimani punainen pihlajanmarjaterttu on kaunis.

Sitten palaamme nuhjuiselle porttikongille ja astumme sisään Vepaan, Vailla vakinaista asuntoa ry:n (VVA) vertais- ja vapaaehtoistoiminnan keskukseen. Kulahtaneen sisäänkäynnin takaa paljastuu yllättävän tyylikäs ja viihtyisä tila, entinen ravintolasali. Joku lojuu sohvilla salin takaosassa, muuten on hiljaista. Näin hienolla säällä ihmiset ovat ulkona.

Meitä tulee tapaamaan VVA:n viestintäpäällikkö Erja Morottaja, inspiroiva ja asialleen omistautunut nainen, joka on vaihtanut MTV-pomon hommat asunnottomien edunvalvontaan. Pitkä keskustelu polveilee asunnottomuuden ympärillä. Puhumme siitä, miten pienet asiat voivat suistaa ihmisen elämän raiteiltaan. Asunnottomuuden suurin syy on pienituloisuus, Erja sanoo. Hän pohtii, miten pitkään itse jaksaisi olla pakenematta kurjuutta huumeisiin, jos joutuisi kadulle. Kovin pitkään ei ainakaan jaksaisi pysyä kiitollisena ja positiivisena, mitä apua tarvitsevilta ihmisiltä kuitenkin usein odotetaan.

Hallituksen leikkaukset tietysti puhuttavat. Suomi oli pitkään asunnottomuuden hoitamisen mallimaa Asunto ensin -politiikallaan, mutta nyt asunnottomien määrä on kääntynyt kasvuun samalla kun avustusjärjestöiltä uhkaa hävitä rahoitus. Yksityisten lahjoittajien näkökulmasta taas lapset ja eläimet ovat usein sympaattisempia auttamisen kohteita kuin päihdeongelmaiset ja asunnottomat.

Jos Erjalta kysytään, mitä asunnottomien hyväksi voi tehdä, hän kehottaa katsomaan ensimmäiseksi peiliin. Millä tavalla puhun toisista ihmisistä? Toiseksi, vaikka politiikka ei kiinnostaisi, olisi hyvä laajentaa katsetta omaa napaa ulommas ja miettiä, miten oma äänestyskäyttäytyminen tai sen puute vaikuttaa heihin, jotka ovat itseä heikommassa asemassa.

Täällä Vepassa on tarjolla ruokaa, vaatteita, sohvia, tietokone ja neuvontaa. Talvisin tiloissa toimii yökahvila Kalkkers, johon tulijoille ei aseteta ehtoja. Kaupungin järjestämään hätämajoitukseen pääsevät vain helsinkiläiset.

Hammasharjapulmanikin ratkeaa. Vepassa on tarjolla hygieniatuotteita, ja Erja käy hakemassa minulle hammasharjan ja pienen hammastahnatuubin. Pienet pakkaukset ovat kuulemma parhaita, jos ihminen joutuu kantamaan koko omaisuuttaan mukanaan.

Hyvästeltyämme Erjan ja Vepan törmäämme heti seuraavassa kadunkulmassa jättipottiin: roskalavaan täynnä isoja pahveja. Pahvia tarvitaan nukkumiseen, makuualustoiksi. Meillähän on vain makuupussit. Dyykkaamme lavalta pahvit mukaan ja lähdemme roudaamaan niitä Kumpulanlaakson halki kohti Hämeentien siltaa, jota Mikko on ajatellut mahdolliseksi yöpymispaikaksi. Sateelta suojattuja nukkumapaikkoja ei ole helppo löytää.

Viuhahdamme autotien yli tutkimaan sillan itäpäätyä. Paikka on ankea ja meluisa, sorapohjalla lojuu tyhjiä spraymaalitölkkejä. Tänne ei huvittaisi jäädä, eikä tarvitsekaan, koska yöksi ei ole luvattu sadetta. Tiedän paremman paikan.

Kumpulanmäen vaahterametsä on kaunis kaikkina vuodenaikoina ja sijaitsee aivan entisen työpaikkani, Ilmatieteen laitoksen, takapihalla. Löydämme metsästä sopivan aukion ja lähdemme Arabian kauppakeskukseen etsimään lisää pahvia. Sitä ei vielä ole tarpeeksi viidelle. K-Citymarketin työntekijä neuvoo menemään kaupan takaoville, mutta lastauslaiturin työntekijä hermostuu, kun Mikko käy kurkkimassa pahveja. Lidlistä saamme pari pahvilaatikkoa, ja Koho lastaa kyytiin nipun Voima-lehtiä.

Raijattuamme pahvit metsään Mikko haluaa ryhtyä toimittamaan päivän seremoniaa heti, kun vielä on päivänvaloa. Sitä varten etsitään alttarikivi ja asetellaan sille ruokaa ja kukkasia. Nyrkinkokoinen kivi toimittaa Buddhan virkaa. Mikko kaivaa repustaan zen-papin matkavälineistön. Katson kiinnostuneena, miten hän sytyttää kynttilän ja pienen, litteän mustan kiekon. Se on hiiltä ja palaa hitaasti, ja sen päälle voi ripotella suitsukehippuja pienestä lasipurkista. Ne palavat siinä ja päästävät ilmaan tuoksuaan.

Liturgia on sellainen kuin kristillisetkin liturgiat ovat: ulkopuoliselle lähes käsittämätön kokoelma rituaalisia elkeitä ja sanoja, joiden juuret ovat kaukana historiassa ja joiden merkitys voi avautua vain todeksi elämällä, lukuisten toistojen myötä. Mikko kertoo, että liturgia juontuu 700-luvun Kiinasta, seremoniasta, jolla pyrittiin helpottamaan edesmenneiden sukulaisten osaa tuonpuoleisessa. Seremoniassa kutsutaan koolle nälkäisiä aaveita ja ruokitaan ne. Nälkäiset aaveet ovat buddhalaisessa kuusimaailmaisessa kosmologiassa yksi vähemmän mukava jälleensyntymän muoto: olentoja, joita piinaa jatkuva, tyydyttymätön nälkä ja jano. Heidät kuvataan usein suurivatsaisina hahmoina, joilla on pitkä ja kapea kurkku. Zen Peacemakersin perustaja Bernie Glassman on kehittänyt liturgiasta oman versionsa ja uudelleentulkintansa: nälkäiset aaveet voivat kuvata paitsi henkiolentoja, myös kaikkia yhteiskunnassa syrjään sysättyjä sekä omia tarvitsevia ja hylättyjä puoliamme.

Seremoniassa kumarrellaan, suitsutetaan ja resitoidaan yhteen ääneen, välillä myös juhlitaan ja iloitaan. Lupaamme ottaa omaksemme nälkäisten aaveiden ilot ja surut ja pyydämme, että ne vapautuisivat kärsimyksestään. Koho toimii kellonsoittajana. Meillä ei tosin ole kelloa, joten hän naputtelee kahta keppiä yhteen.

Sitten päästään syömään. Nälkä onkin jo kurninut, ja olen ajatellut kaihoisasti ruokakassimme sisältöä. Hurstin lihapullat maistuvat mainioilta tortillalevyyn käärittyinä. En ole syönyt lihaa kahteenkymmeneen vuoteen, mutta jos kerjää kaiken ruokansa, ei ole kauheasti varaa nirsoilla. Palan paineeksi haukkaan kurkkua, joita saimme Vepasta mukaan läjän. Heillä oli hirveä määrä kurkkuja.

On jo pimeää, kun jaamme pahvit mahdollisimman tasapuolisesti ja asetumme nukkumaan metsänpohjalle. Käyn puskassa, harjaan hampaat ja ryömin pipo päässä makuupussiin. Ei tämä juuri poikkea siitä kuin jos olisin vaeltamassa. Telttaa ei ole, mutta ei sitä nyt tarvitakaan: lämmin, poutainen syyskesän yö eikä yhtään hyttysiä.

Jonkin ajan päästä nukahdan. Näen unta, jossa muut yrittävät kepeillä huitomalla herätellä minua. Hutkiminen tuntuu kuitenkin miellyttävältä, kuin hieronnalta. Nousen syvästä unesta lähemmäs pintaa ja raotan sen verran silmiäni, että näen, mitä ympärillä on. Kuu paistaa kirkkaana vaahteranlehtien lomasta. Liikutan vähän kättäni nähdäkseni, tekeekö kuunvalo varjon. Kyllä tekee.

Makaan sydänyöllä valveilla ja katselen kuun loistetta. Makuupussissa on lämmin. Mietin tilanteen kummallisuutta. Aamulla entiset työkaverini saapuvat tänne töihin, leimaavat kellokorttinsa, avaavat tietokoneensa ja menevät yhdessä lounaalle, niin kuin itsekin tein joitakin vuosia sitten. Minä olen hypännyt kyydistä, päätynyt ruokkimaan nälkäisiä aaveita ja nukkumaan entisen työpaikkani takametsään näiden tyyppien kanssa. Elämä osaa yllättää. Mutta en vaihtaisi.