keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Pienen runotytön teologiaa

Yliopisto-lehden suosituksesta kuuntelin tänä syksynä Pieni runotyttö -kirjasarjan. Yllättävän koukuttava! Välillä kuuntelin melkein henkeä pidätellen, miten tarina etenee.

Niille, jotka eivät Pientä runotyttöä tunne, vähän perustietoja: kyseessä on kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjaklassikko 1920-luvulta. I. K. Inhan viehättävä suomennos on tehty pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirja sijoittuu Prinssi Edwardin saarelle Kanadan itärannikolle, viime vuosisadan alkuun. Päähenkilön Emilian isä kuolee kirjan alussa jättäen tyttärensä orvoksi. Yrmeät sukulaiset saapuvat paikalle ja pakottavat Emilian vetämään arpaa siitä, kuka saa taakakseen kurittoman orpolapsen huoltamisen. Emilialle käy kuitenkin hyvin: hän pääsee asumaan Uuden kuun maatilalle ankaran mutta kunniallisen Elisabet-tädin, lempeän Laura-tädin ja hyväntahtoisen, lapsena kaivoon pudonneen ja siksi hieman omalaatuisen Jimmy-serkun kanssa.

Minua kiinnosti kirjan uskonnollinen maisema. Eletään ajassa ja paikassa, jossa Jumala kuuluu maailmaan yhtä luonnollisesti kuin painovoima – kyseenalaistamattomana, itsestään selvänä osana maailmankuvaa. No, on kirjassa yksi ateistikin, tohtori Burnley, jonka katsomus herättää muissa hämmennystä ja paheksuntaa. Emiliasta on omituista ja kiehtovaa, ettei tohtori usko minkäänlaiseen Jumalaan, ja on utelias näkemään, miltä sellainen ihminen oikein näyttää. Tosin tohtori Burnleykin lakkaa olemasta ateisti ja palaa kirkkoon, kun hänen kadonneen vaimonsa arvoitus ratkeaa ja katkeruus Jumalaa kohtaan hälvenee.

Saaren eurooppalaistaustainen väestö edustaa useita kirkkokuntia, kuten katolisia ja presbyteerejä. Emilian äidinpuoleinen suku, Murrayt, ovat tiukkoja presbyteerejä, ja yleinen uskonnollinen ilmapiiri on muutenkin tiukkarajainen. Uusi pappi, herra Johnson, saa Elisabet-tädiltä paheksuntaa osakseen sanoessaan, että buddhalaisuudessakin voi olla jotakin hyvää. ”Pian hän sanoo, että paavilaisuudessakin voi olla jotakin hyvää”, puuskahtaa Elisabet-täti. Emilia antaa taskurahoistaan osan pakanalähetykseen, koska niin hyvät ihmiset tekevät.

Emilia itse on herkkä ja hengellisesti lahjakas: hänellä on vahva luontosuhde, ja ajoittain hän saa ”leimahduksiksi” kutsumiaan kokemuksia, jolloin tämän- ja tuonpuoleisen välinen verho ikään kuin väistyy hetkeksi. Leimahduksen tullessa Emilia aina tunsi, että elämä oli ihmeteltävä, salaperäinen asia, jonka kauneus oli pysyvä.

Emilia viihtyy myös kirkossa, sillä siellä voi katsella ihmisiä.

Viime sunnuntaina hän [pappi] saarnasi taivaasta. Se tuntui ikävältä paikalta. Minä luulen, että se on jännittävämpi sentään. Mutta mitä ihmettä minun pitää tehdä, kun tulen taivaaseen enkä osaa laulaa. Saa nähdä jos minun annetaan kirjoittaa runoja. Mutta kirkko minun mielestäni on mieltä kiinnittävä. Elisabet-täti ja Laura-täti aina lukevat Pipliaansa ennen kuin jumalanpalvelus alkaa, mutta minun mielestäni on hauskaa katsella ympärilleni kaikkia ihmisiä ja ajatella, mitä he mahtavat ajatella.

Erityisesti minua ilahdutti se, että kirjassa Emilian isä jättää lapselleen hyvin viisaan teologisen perinnön. Emiliaa järkyttää isän lähestyvä kuolema niin, että jumalasuhdekin horjuu:

– Minä tunnen juuri nyt, sanoi Emilia, joka ei voinut mitään isältään salata, – etten minä enää pidä Jumalasta.

Douglas Starr nauroi, sitä naurua, josta Emilia enimmän piti. […]

– Pidät kyllä, sydänkäpyni. Et voi olla rakastamatta Jumalaa. Hän on itse rakkaus, kuten tiedät. Tietysti sinun ei pidä sekoittaa häntä Elli Greenen Jumalaan.

Elli Greene on hyvää tarkoittava mutta yksinkertainen kotiapulainen, jonka jumalakuva on perinteinen, ulkoapäin opittu ja moralistinen. Emilia ei pidä Ellin Jumalasta, jonka kuvan hän on nähnyt kirjassa: Jumalalla oli ”iso parta ja yönuttu päällään”. Isänsä Jumalasta hän kuitenkin pitää. Näin Emilia oppii jo lapsena tärkeän asian: että ihmisten jumalakuvat ovat erilaisia, jokaisella omanlaisensa. Tästä tiedosta on hänelle paljon hyötyä myöhemmin, esimerkiksi silloin, kun ankara Elisabet-täti kyseenalaistaa hänen puheitaan Jumalasta.

Elisabet-täti kuuli minun eräänä sunnuntai-iltapäivänä kertovan Perrylle, minkä näköiseksi minä Jumalaa ajattelin, ja täti sanoi että se oli herjaavaa. Sitä se ei ollut! Ristiriita johtuu siitä, että Elisabet-tädillä ja minulla on eri Jumala, siinä kaikki. Luullakseni on jokaisella erilainen Jumala. Ruth-tädillä esimerkiksi on Jumala, joka rankaisee tädin vihollisia, lähettää heille tuomioita. Se näyttää minusta olevan melkein ainoa hyöty, mitä tädillä toden teolla on Hänestä.

Isänsä perinnön ansiosta Emilialla on myös arvostelukykyä sen opetuksen suhteen, jota hän saa kirkossa, esimerkiksi hartauskokouksessa, jossa puhuu vaeltava maallikkosaarnaaja.

Voi, herra Sampson, herra Sampson, ei Jumala ole vihainen Jumala. Ette tiedä Hänestä mitään, jos niin väitätte. Hän suree, siitä olen varma, kun me olemme houkkamaisia ja pahoja, mutta ei Hän saa siitä raivokohtauksia. Teidän Jumalanne ja Elli Greenen Jumala ovat aivan samanlaisia. Tekisi mieli nousta ylös ja sanoa se teille, mutta Murraytten perinteisiin ei kuulu väittää vastaan kirkossa. Te teette Jumalasta ruman, vaikka Hän on kaunis.

Yksi kirjan parhaita kohtauksia on se, jossa Emilia uskaltautuu katolisen isä Cassidyn puheille. Hänen on pakko mennä, koska se on ainoa keino pelastaa hakkuulta Emilialle rakas pieni metsikkö, Korkean Johnin metsä. Korkea John on katolilainen, ja papilla on häneen vaikutusvaltaa.

Emiliaa pelottaa kauheasti. Hän ei usko, että katolinen pappi kuuntelisi häntä, harhaoppista pientä protestanttia. Isä Cassidy osoittautuu kuitenkin hauskaksi mieheksi, joka ottaa Emilian vastaan keijukansan lähettiläänä.

– Minä olen vain Emilia Starr Uudesta Kuusta, hän sanoi […]. – Ja minä olen protestantti.

– Sangen soma pikku protestantti oletkin, sanoi isä Cassidy. – Mutta hieman pettynyt kyllä varmaan olen. Protestantteihin minä kyllä olen tottunut – metsät ovat niitä täällä täynnään – mutta siitä on sata vuotta, kun viimeinen keiju kävi luonani.

Lienee sanomattakin selvää, että metsä säästyy.

perjantai 30. lokakuuta 2026

Pappeudesta, vol. 999

Blogini uskollisin lukija sanoi, että täällä on ollut kovin hiljaista. No, se johtuu siitä, että olen ollut naimisissa graduni kanssa. Ja koska seuraava kysymyksenne tietysti kuuluu, mistä teen gradua, niin kerrottakoon se tässä: tutkin, millaista ekoteologiaa ja ympäristövaikuttamista kirkossa tehtiin 1980-luvun lopulla Vastuuviikon merkeissä. Vastuuviikko on vuotuinen, ekumeeninen teemaviikko, joka kannustaa kristittyjä kantamaan vastuuta yhteisestä maailmasta, ihmisoikeuksista ja kaukaisistakin lähimmäisistä.

Tällä haavaa minut löytää siis aika usein yliopiston Kaisa-kirjaston kuudennesta kerroksesta, teologian osastolta. Siellä on hyvä kirjoittaa, kun lähdeteokset löytyvät muutaman askelen päästä. Joskus olen kirjoitellut Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, joskus kotona.

Teologian opintojen rinnalla on kulkenut kirkon koulutuspolku. Tänä syksynä siihen on kuulunut psykologinen soveltuvuusarviointi, sen jälkeinen reflektiopäivä ja vielä kahdenkeskinen haastattelu.

Piispainkokous päätti juuri lakkauttaa pappiskokelaiden soveltuvuusarvioinnit, mutta minä pääsin vielä viimeisenä mohikaanina kokemaan sen. Istuimme tuomiokapitulin tiloissa Bulevardilla ja pähkäilimme pää sauhuten kognitiivisia kykyjä ja loogista päättelyä mittaavia testejä. Sitten oli pieni puhetehtävä, jonka ilmeetön psykologi videoi, pieni ammatillinen kirjoitelma ja kasa kotona rastitettavia persoonallisuustestejä.

Muutaman viikon päästä läpivalaisun tulokset kilahtivat sähköpostiini. Katsoin niitä ja totesin, että tunnistan kyllä itseni, mutta kuva piirtyy esiin aika karkeana ja kulmikkaana. Olen esimerkiksi tutkitusti haudanvakava henkilö, koska asteikolla vakava (1) – eloisa (10) olen ykkönen. Äärimmäinen vakavuuteni taas salpaa kykyäni innostua ja innostaa muita, valistivat tulokset.

Ystävä närkästyi puolestani. Hän sanoi, ettei hän ainakaan halua mitään innostajaa papikseen. Hän ei tykkää innostajista.

Rinnallakulkijan rooliin ominaisuuteni saattaisivat sopia paremmin, mutta toinen ystävä sanoi, ettei hän ainakaan kaipaa mitään rinnallakulkijaa. Hän haluaa papilta asiantuntijuutta!

Että ota tästä nyt sitten selvää. Kaikki odottavat papilta ihan eri asioita. Testi taas mittasi sitä, millainen olen suhteessa pappispopulaatioon.

– Ai siis että tavoite on olla sellainen kuin papit on? kysyi ystävä. – Hirveetä.

Oliko soveltuvuusarvioinnista jotain hyötyä? Vaikea sanoa. Märehdin tuloksia aikani ja totesin, että lopulta oma soveltuvuus selviää vain kokeilemalla.

Psykologin mukaan testissä mitatut luonteenominaisuudet ovat melko pysyviä. Siksi pitäisi löytää työ, joka sopii omiin luonteenvahvuuksiin. Mutta kokeilin jo vahvuuksiini sopivaa tutkijanuraa, ja persiilleen meni. Nyt voisin kokeilla jotain muuta. Minua myös mietityttää, missä määrin ominaisuudet ovat pysyviä, mikä taas johtuu siitä, että tietyt puolet minussa eivät ole päässeet kehittymään, ja mikä on jotakin menneiden kokemusten olemiseen rakentamaa ja purettavissa olevaa. Ennen en esimerkiksi kyennyt tanssimaan ollenkaan – jos yritin, alkoi oksettaa. Vanhoillislestadiolainen kasvatus on tehnyt osansa siinä, että heittäytyminen ja estottomuus on minulle vaikeaa. Viime vuosina olen aika paljon saanut tanssimiseen liittyviä lukkoja availtua.

Sellainen hyöty soveltuvuusarvioinnista kuitenkin oli, että sen inspiroimana ilmoittauduin työväenopiston improkurssille. Teatteri-impro ei todellakaan ole kuulunut aiempiin kiinnostuksenkohteisiini tai mukavuusalueelleni, mutta kurssipäivä oli hauska ja opettavainen. Siellä harjoiteltiin taitoja, joista papin työssä varmasti olisi hyötyä, kuten iloista epäonnistumista. Harjoittelimme myös statusilmaisun perusteita eli sitä, miten kehonkielellä ja äänenkäytöllä voi viestiä korkeaa tai matalaa statusta. Tällaista pitäisi tehdä enemmän, ajattelin.

Reflektiopäivässä yritin vähän viritellä keskustelua yhdestä huolenaiheestani eli siitä, että en tiedä, olenko tarpeeksi luterilainen luterilaisen kirkon papiksi. Pappi sanoi siihen, että voihan sitä miettiä kaikkia syvällisiä, mutta sitten se palaute, jota seurakuntalaisilta tulee, koskee yleensä lähinnä papin sukkien väriä.

Viimeistä osiota eli haastattelua varten matkustin Turkuun. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa sitten alkuvuoden, kun olin Turussa harjoittelussa. Sekä täl että tois pual jokke sai kahlata keltaisissa lehtikasoissa, kun lehmukset varistelivat lehtiään mukulakiville.

Koetin Turun kapitulissakin haistella sitä, mitä minun tällaisena buddhalaiskristittynä pitäisi ajatella siitä, sovinko luterilaisen kirkon papiksi. Hiippakunnan (hauska sana!) pappi puheli jotain sensuuntaista, että luterilainen kirkko on ehkä vasta heräämässä kehollisuuden merkitykseen ja muuhun sellaiseen. Hoksasin, että ehkä en ole ainoa, jolla on identiteettiongelmia. Kirkollakin taitaa olla identiteettikriisi oman luterilaisuutensa kanssa!

Keskustelun jälkeen menin kävelylle ja kahville erään lastenlääkärin kanssa, johon tutustuin harjoittelussa ollessani. Kuunneltuaan pappismietintöjäni hän kysyi, onko minulla oikeasti auki se vaihtoehto, että en ryhtyisi papiksi.

Nerokas kysymys. Jouduin toteamaan, että jos asian muotoilee noin, niin ei taida olla. Voin siis lopettaa tuskailun siitä, tuleeko minusta pappi vai ei. Homma riippuu lähinnä siitä, millaisia tilaisuuksia elämä tarjoilee.

Ah, ihana selkeys. Ainakin hetken aikaa.

sunnuntai 27. syyskuuta 2026

Saarna sydänrukouksesta, hengellisestä suorittamisesta ja kristityn vapaudesta

Saarna sydänmessussa Paavalinkirkossa 27.9.2026

Kol. 2:16–23

Kirjeestä kolossalaisille, luvusta 2

Kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.
    Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

*

Apostoli Paavali – tai joku muu hänen nimissään – kirjoittaa tässä yhdelle varhaiskristilliselle seurakunnalle. Me emme tarkkaan tiedä, millaiset seurakunnassa syntyneet ristiriidat ovat tämän kirjeen taustalla, mutta tekstistä voi päätellä, että seurakunnassa on herännyt kiistoja uskonnollisten sääntöjen ja perinnäistapojen noudattamisesta. Lisäksi kuulostaa siltä, että jotkut ylpeilivät omilla hengellisillä saavutuksillaan: heillä oli näkyjä ja kokemuksia, he harjoittivat askeesia ja kenties ajattelivat näiden tekevän heistä muita parempia tai edistyneempiä.

Mutta mitä tällä tekstillä on sanottavaa meille nykypäivän kristityille? Omat ajatukseni kiertyivät tämän tekstin äärellä toisaalta siihen, mikä merkitys erilaisilla ulkoisilla tavoilla ja rituaaleilla on hengellisessä elämässä, ja toisaalta siihen, mikä on oman yrittämisen merkitys ja miten hengellinen elämä voi lipsahtaa suorittamiseksi.

Paavali suhtautuu tässä hyvin kriittisesti sellaiseen uskonnollisuuteen, jossa erilaiset säännöt ja kieltäymykset alkavat määrittää ihmisen asemaa Jumalan edessä. En usko Paavalinkaan kuitenkaan olleen sitä mieltä, että hengelliset käytännöt tai säännöt olisivat turhia. Sitoutuminen jonkinlaisiin sääntöihin antaa meille ihmisille usein tarpeellista rytmiä ja rakennetta elämään. Paastoaminen voi olla arvokas tapa opetella kohtuullista elämäntapaa tai vapautta omien mielitekojen orjuudesta. Sydänrukouksen ottaminen tavaksi aamuin illoin voi olla hyvä tapa raivata elämään tilaa hiljentymiselle ja niiden äänien kuulemiselle, jotka muuten jäävät arjen melskeissä kuulematta.

Ajattelen, että hengellisyyden kuuluu maistua vapaudelta – onhan meidän Herrammekin Vapahtaja. Ja sitoutumisessa on paradoksaalisesti paljon vapauttavaa voimaa: ei tarvitse enää pähkäillä ja päättää jokaista asiaa erikseen. Jos olen sitoutunut vaikkapa siihen, että joka aamu asetun 20 minuutiksi sydänrukoilemaan, niin ei tarvitse käyttää energiaa joka päivä sen päättämiseen, että hiljennynkö tänään vai enkö ja milloin ja kuinka pitkäksi aikaa.

Ongelmallista näissä tavoissa ja muodoissa on se, että helposti teemme hengellisestä elämästä uuden suorituksen. Olen itsekin törmännyt monesti tähän ongelmaan, kun olen pyrkinyt ylläpitämään omassa arjessani päivittäistä hiljentymisen tapaa. Jossain vaiheessa aina käy niin, että teen rukousta väkinäisesti vain siksi, että en rikkoisi sitä sääntöä, jonka olen itselleni asettanut. Alan palvella sääntöä tai tapaa, jonka pitäisi palvella minua. Rukouksesta tulee suoritus eikä se silloin enää tunnu hedelmälliseltä. Sääntö alkaa maistua orjuudelta, vaikka hengellisen elämän olisi tarkoitus maistua vapaudelta.

Joskus väkisin säännöstä kiinni pitäminen on takertumista, josta olisi viisasta päästää irti. Sydänrukoushan on ennen kaikkea irtipäästämisen harjoitus. Me ihmiset helposti takerrumme kaikenlaisiin tapoihin ja muotoihin ja alamme pitää niitä tärkeämpinä kuin ne ovat. Ne ovat välineitä, eivät tarkoitus sinänsä: Paavalin sanoin ne ovat ”vain sen varjoa, mikä on tulossa”.

Ajattelen, että tällainen taipumus takertumiseen kertoo siitä, että me viemme mukanamme hengelliseen elämään ne mielen rakenteet, joita sydänrukouksen kehittäjä Thomas Keating kutsui valeminäksi. Se on se minä, joka haluaa pysyä kontrollissa, joka yrittää rakentaa itselleen turvallisuutta, arvostusta, valtaa tai hyväksyntää. Hengellisyyden harjoittamisen olisi tarkoitus purkaa tätä valeminää, jotta tosi olemuksemme pääsisi esiin.

Keating itse halusi nuoruudessaan omistautua Kristukselle oikein tosissaan ja liittyi siksi ankarimpaan mahdolliseen sääntökuntaan. Hän meni trappistiluostariin, jossa noudatettiin hyvin askeettista elämäntapaa: herätys keskellä yötä, raskasta työtä, paljon pitkiä rukouksia, vähänlaisesti ruokaa ja puhumisesta pidättäytyminen lähes kokonaan. Lisäksi Keating käytti kaiken vapaa-aikansakin rukoilemiseen, koska hän oli niin tosissaan ja halusi päästä eteenpäin kontemplatiivisella tiellä.

Sitten kävi niin, että kun Keating kiiruhti vapaahetkinään kirkkoon rukoilemaan, hän tapasi siellä aina erään toisen luostarin asukkaan, joka oli ehtinyt paikalle ennen häntä. Tuolta toiselta rukous tuntui vieläpä sujuvan paljon helpommin ja paremmin, koska hän näytti istuvan kirkossa pieni autuaallinen hymy kasvoillaan. He eivät voineet jutella toisilleen, joten vaikutelma säilyi pitkään. Kateus ja vertailu tähän toiseen myrkyttivät pitkäksi aikaa kaikki Keatingin omat ponnistelut luostarissa.

Koska valeminä seuraa meitä myös hengelliseen elämään, helposti käy niin, että hengelliset ajatukset ja kokemukset asettuvat valeminän palvelukseen. Paavali puhuu käskyistä, jotka ”tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä”. Hengellinen ylpeys voi olla yksi valeminän taipumus. Keating halusi seurata Kristusta, mutta mukana oli myös halua olla edistynyt ja arvostettu, luostarielämässä kaikkein kunnostautunein. Hurskaus muuttuu helposti projektiksi, jossa yritämme tehdä itsestämme sellaisen ihmisen, jonka kuvittelemme Jumalan hyväksyvän tai joka saa arvostusta toisilta ihmisiltä.

No, me tiedämme, että luterilaisten kantaisä Martti Luther oli myös nuorena tällainen vakavamielinen sääntökuntalainen, joka otti luostarisäännöt hyvin tosissaan ja pyrki ankaralla kilvoittelulla eteenpäin hengellisellä tiellä. Ja pitkän kamppailun jälkeen hänen suuri, vapauttava oivalluksensa oli se, että eihän Jumalan armoa tai hyväksyntää kuulu ansaita millään, ettei ihminen voi tehdä niiden eteen yhtään mitään. Luther teki eräänlaisen täyskäännöksen ja siinä rytäkässä menivät sitten luostaritkin nurin. Näin jälkeenpäin moni ehkä on sitä mieltä, että aika paljon hyvääkin menetettiin sen pesuveden mukana. Kun luterilainen kaipaa menetelmiä ja välineitä hiljentymiseen, tai ylipäänsä hengellisyyden harjoittamiseen, niin usein täytyy tehdä oppiretkiä muiden kirkkokuntien pariin, joissa luostariperinne on säilynyt.

Lutherin oivallus on tietysti tärkeä: Jumalan armo ei riipu meidän teoistamme hiukkasen vertaa. Mutta aika paljon vaivaa voi kuitenkin tarvita siihen, että raivaa Jumalan avulla pois niitä esteitä, joita meissä on rakkauden vastaanottamisen ja siinä elämisen tiellä.

Paavali kirjoittaa: ”Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti?”

Mitä mahtavat olla nuo arvoitukselliset ”maailman alkuvoimat”, joiden ulottuvilta kristitty kuolee pois? Yksi tapa tulkita tätä mystiikan näkökulmasta on ajatella, että meissä saa kuolla se takertuva ja kontrolloiva minä, joka yrittää rakentaa oman olemassaolonsa jonkin järjestelmän varaan.

Keating puhuu valeminän vähittäisestä kuolemisesta. Se ei tarkoita persoonan hävittämistä. Kyse on irtautumisesta siitä jatkuvasta minä-projektista, jossa pyörimme itsemme ympärillä ja yritämme tehdä itsestämme jotain.

Myös sydänrukouksesta voi helposti tehdä hengellisen suorituksen:

Nyt minun pitäisi päästä ajatuksistani eroon.
Nyt minun pitäisi kokea Jumalan läsnäoloa.
Nyt minun pitäisi saavuttaa mielenrauha.

Sydänrukouksessa harjoitellaan kuitenkin jotain ihan muuta. 

Minun ei tarvitse tehdä mitään erityistä, jotta saisin Jumalalta jotakin.

Minun ei tarvitse onnistua rukouksessa, enkä oikeastaan pysty edes arvioimaan sitä, milloin rukous on onnistunut ja milloin ei.

Minun ei tarvitse saada erityisiä hengellisiä kokemuksia.

Minun ei tarvitse pyrkiä ajatusten avulla Jumalan luo – sen sijaan voin päästää irti myös Jumalaa koskevista ajatuksista.

Sydänrukouksen liike on suostuminen ja irti päästäminen, ei ponnistelu. Saan päästää irti ja antaa Jumalan tehdä työtään minussa. Saan lakata yrittämästä tulla joksikin ja kontrolloimasta kaikkea.

Sydänrukouksessa ei ole niinkään tarkoitus saavuttaa jotain kuin oppia päästämään irti siitä, mikä estää meitä näkemästä sitä, mikä jo on. Esimerkiksi lakata ylläpitämästä kokemusta siitä, että olemme erillisiä toisistamme ja erossa Jumalasta.

Paavali kirjoittaa noista käskyihin alistuvista ihmisistä: ”Hänellä ei ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.”

Kuva Kristuksen ruumiista, jonka jäseniä olemme, ei ole kuva yksilön hengellisestä suorituksesta vaan yhteydestä. Minun ei tarvitse pitää itseäni koossa omalla suorittamisellani, vaan Kristus pitää koossa. Kristus tekee työtään meissä, Hän tekee sen, mitä minä en itse voi tehdä. Kristus on yhteys, ja elämä hänessä saa kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.

sunnuntai 13. syyskuuta 2026

Katuretriitillä: päivä 4

Toiset ovat jo pystyssä ja pakkailevat kamppeitaan, kun herään. Kuljetamme pahvit takaisin sillan alle. Ehkä joku voi tarvita niitä.

Yön juhlijat ovat jättäneet jälkeensä tölkkejä ja pulloja, joita lojuu siellä täällä, vaikka pullonkerääjät ovat jo siivonneet suurimman osan. Niistä kertyy neljän euron tienesti. Yhteisessä kassassa on nyt 9,7 euroa, mikä riittää mainiosti aamupalaan Kallion Elokolossa. Puuro on ilmaista, pienestä maksusta voi ostaa mehukeittoa, kahvia, voileipiä ja kakkua.

Minua pyydetään lausumaan ruokarukous. Onneksi olen viime vuosina pyörinyt kristittyjen seurassa niin paljon, että olen ehtinyt oppia yhden. Ruokarukous on kaunis tapa, mutta harmillisen harvinainen. On kaunista pysähtyä muistamaan sitä, ettei ruoka ole itsestäänselvyys tai pelkkää mättöä, vaan lahja, josta on syytä olla kiitollinen. Aiemmin käyttämässämme buddhalaisessa rukouksessa muistetaan kaikkia olentoja, jotka ovat antaneet itsensä ravitakseen meitä, ja toivotaan että voimme vuorostamme ravita muita.

Sitten onkin lopettelun aika. Kävelemme Alppipuistoon ja pidämme siellä loppuringin junien kolistessa ohi. Kerron toisille, että olen aika vaikuttunut siitä, että he ovat halunneet tulla katuretriitille. He ovat kaikki suhteellisen hyvin toimeentulevia ihmisiä, jotka olisivat yhtä hyvin voineet valita mukavan loman jossain etelän auringossa. Sen sijaan he ovat matkustaneet Helsinkiin elämään rahattomina kadulla ja pohtimaan asunnottomien elämänkysymyksiä.

Päiväunet otetaan Lenininpuistossa. Siellä on kaunista: puro solisee ja orava nakertaa käpyä oksalla. Jään kaipaamaan tätä kiireetöntä suhdetta kaupunkitilaan. Kun kotia ei ole, puistot ovat olohuoneitamme. Kun taskussa ei ole puhelinta, olen vapaa olemaan läsnä sen elämän kanssa, joka kaupungin kaduilla virtaa. Jään kaipaamaan myös seikkailun tuntua: aamulla herätessä ei tiedä, millaisia kohtaamisia ja hetkiä päivä tuo tullessaan ja mihin kallistamme päämme yöksi. Ja ruuan jakamista, sitä miten omena leikataan viiteen osaan, jos se sattuu olemaan ainoa.

Vähän tulee ikävä myös nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremoniaa. Ja sitä vapauden tunnetta, joka syntyy siitä, kun ei ole mitään omaisuutta. Ei tarvitse huolehtia tavaroista tai mahdollisista varkaista, koska minulla ei ole mitään varastettavaa.

Totta kai tiedän, että siinä missä muutaman päivän kodittomuus voi olla minulle eksoottinen seikkailu, pitkään jatkuessaan se muuttuisi ankeaksi ja kuluttavaksi. Meidän kokemustamme ei mitenkään voi verrata oikeaan asunnottomuuteen ja rahattomuuteen, eikä se ole tarkoituskaan. Meillä ei tosiasiassa ole mitään hätää: hädän tullen voisimme helposti mennä kotiin tai saada apua ystäviltämme tai yhteiskunnan palveluista. Ja vaikka olemme luopuneet ulkoisesta omaisuudestamme, meillä on monenlaista sisäistä pääomaa, kuten omanarvontuntoa, kielitaitoa ja muuta osaamista, sekä ryhmän tuki.

Kerjäämistä en jää kaipaamaan. Oli kuitenkin häkellyttävää oppia, että tiukan paikan tullen on mahdollista vain kävellä ravintoloihin pyytämään ruokaa. Olin kuvitellut, ettei sellainen käy päinsä, että meidät naurettaisiin pihalle. Sen sijaan saimme usein herkullista ruokaa. Hyväntahtoisia ihmisiä on kaikkialla, jos vain pyytää apua. Toki silloin joutuu ottamaan riskin torjutuksi tulemisesta, joka voi tehdä kipeää.

Näin paljon huono-osaisuutta, mutta myös hyväsydämisiä auttajia ja turvaverkkoja, joita on viritelty putoamisen varalta. Ehdin kerjätä vain puoli tuntia, kun kaupungin työntekijät saapuivat pelastamaan minua. Tosin monet näistä turvaverkoista koskevat vain paikkakuntalaisia.

Hotellilla toiset ottavat matkatavaransa säilytyksestä. Mikon vaimo Maija on tuonut arvotavaramme ja saan puhelimeni takaisin.

Menemme syömään samaan ravintolaan, jonka työntekijä antoi minulle pasta-annoksen. Hän on siellä töissä tänäänkin ja tunnistaa meidät. Hän on kotoisin Kosovosta ja kertoo joskus antavansa ruokaa kerjäläisille, jotka tulevat sitä pyytämään.

– Eilen meillä ei ollut rahaa, tänään on, sanoo Mimsy.

– Rahaa tulee ja menee, sanoo kosovolainen ja huitaisee kädellään. – Tärkeintä on nauttia elämästä.

Kotimatkalla metrossa kohtaamme kerjäläisen. Roolit ovat nyt vaihtuneet, Mikko kaivaa lompakkoaan.

Hyvällä on tapana kiertää.

 

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4

lauantai 12. syyskuuta 2026

Katuretriitillä: päivä 3

Herään siihen, että sensei Mikko kumartelee ja sytyttää suitsukkeita hämärässä zendossa. Aamuseremonioiden ja aamupiirin jälkeen lähdemme liikenteeseen.

Suuntaamme aamiaiselle Kallion seurakuntaan. Siellä on tarjolla aamupalaa perjantaisin kahdella ja puolella eurolla. Kaivan taskustani koko rahallisen omaisuutemme, 10,70 euroa. Sitä ei ole ihan tarpeeksi viidelle, mutta seurakunnan väki on höveliä ja päästää meidät kaikki syömään. Tarjolla on puuroa, mysliä, leipää ja hedelmiä. Kauhon omenasosetta puuron päälle.

Seurakuntasali on siisti ja hiljainen. Muutama ruokailija istuu pöytien ääressä, he näyttävät tavallisen keskiluokkaisilta ihmisiltä. Kaikkein köyhimmille tämä paikka on ehkä liian kallis.

Syödessäni mietin niitä ristiriitaisia tunteita, joita minussa herää siitä, että monet avustustahoista ovat kristillisesti motivoituneita. Toisaalta on kunnioitettavaa, että hengellinen vakaumus inspiroi ihmisiä käärimään hihat ja tarttumaan toimeen. Ajattelen esimerkiksi niitä naisia, sisustustaiteilija Ella Grönroos etunenässä, jotka rukouspiirissään ryhtyivät pelastamaan nuorisoa huumeilta ja joiden toiminnasta syntyi Vihreä Keidas. Tapani Ruokanen on kirjoittanut tästä historiikin Kun huumeet tulivat Helsinkiin – Vihreän Keitaan tarina.

Toisaalta kristillisyys tuntuu välillä päällekäyvältä. Vihreässä Keitaassa silmille hyppäsivät ensimmäiseksi seinille maalatut englanninkieliset lauseet ja raamatunjakeet. God vibes only ja DO YOU BELIEVE? Hurstin ruoka-avun seinällä roikkui krusifiksin lisäksi Veikko Hurstin maalaus, jossa kehotetaan rukoustaisteluun kansan puolesta. Ei ihme, että VVA:n Erja kertoi asunnottomien kaivanneen paikkaa, jossa uskontoa ei tuputeta auttamisen varjolla, vaan kävijöiden uskonnonvapautta kunnioitetaan.

Perusluterilaisissa seurakunnissa visuaalinen ilme on hillitympi. Tässäkin seurakuntasalissa kristillisyys näkyy lähinnä suuressa pellavaisessa seinävaatteessa, johon on kuvattu kymmenen nuorta naista öljylamppuineen. Viisi niistä palaa, viisi on sammuksissa. Monet eivät edes tietäisi, että se kuvaa Raamatun kertomusta viidestä tyhmästä ja viidestä viisaasta morsiusneidosta ja muistuttaa siten hengellisen valvomisen tarpeesta. Työ on tekstiilitaiteilija Dora Jungin pellavadamastiteos vuodelta 1948.

Jeesuksen kertomuksessa morsiusneidoista on vähän samaa henkeä kuin meidän iltavärssyssämme, joka on hyvin vanha zenbuddhalainen teksti. Siinä muistutetaan, että aika kuluu ja mahdollisuudet lipuvat ohi. Herää! Pidä varasi! Älä tuhlaa elämääsi!

Syötyämme aamiaisen vuorossa on päiväunet Tokoinrannassa. Nautin näistä hetkistä, kun voin vain maata ja pysähtyä aistimaan tuulen, auringon ja kaupungin äänet. Helsingin Juhlaviikoilta kantautuu musiikkia oleilumme ratoksi. Rankka elämä.

Lepohetken jälkeen lähdemme valumaan kohti keskustaa. Mikko tietää, että Töölönlahden sillan alla on asunut romanikerjäläisiä. Kömmin sillan alle, ja toden totta: matalassa, hiekkapohjaisessa tilassa lojuu hylättyjä vaatteita ja muuta kamaa, yksi kirjakin. Jean Sibelius aikalaisten silmin. Täällä on selvästi asuttu isommalla joukolla.

Peremmälle on hankala päästä, koska kulku sillan alle on yritetty estää aidalla, joka ulottuu vesirajaan asti. Täytyy mennä kontalleen ja kömpiä rantakiviä pitkin. Paikka on kyllä suojaisa ja kuiva, mutta törkyinen ja ahdas. Sillan alla ei mahdu seisomaan suorana kuin siltapalkkien välissä. Ei käy kateeksi niiden ihmisten elämä, jotka täällä asuvat.

Rannalla Wiebs ihastelee luonnon omaa taidetta: pikkukalat tekevät renkaita veden pintaan. Koho heittää veteen muutaman leivänmurun, ja kalat innostuvat.

Tällaista tämä on. Mihinkään ei ole kiire. Pysähdymme katselemaan kalojen leikkiä vedessä, sitten rannalla lepääviä hanhia. Sitten vastaan tulee pari riippumattoa ja käymme taas nokosille. Koho soittaa pianoa, joka nököttää puistokäytävällä, pilvet lipuvat taivaalla. Joku kulkuri nukkuu penkillä makuupussiin kääriytyneenä.

Lounasta varten suuntaamme Kamppiin, tosin ensin pistäydymme Pikkuparlamentin luona katsomassa Jukka Lehtisen teosta Oma maa mansikka. Sen juurella kasvavat ahomansikat eivät ole maistuneet kansanedustajille, joten popsin ne suuhuni.

Kampissa käymme hetken hiljentymässä pyöreässä puisessa kappelissa, joka on poikkeuksellisesti auki, ja hajaannumme sitten taas kerjäämään. Minulla on ajatus: haluan kokeilla kerjäämistä kadulla istuen. Olen utelias tietämään, miltä kaupunki näyttää romanikerjäläisen silmin. Sitä paitsi passiivinen kerjääminen tuntuu tavallaan helpommalta kuin ihmisten aktiivinen lähestyminen. Voin tehdä tarpeeni tiettäväksi ja antaa ohikulkijoiden itse päättää, miten he reagoivat siihen. Kerjäläisen hahmo on yleismaailmallisesti tunnistettava: kun minulla on hattu edessäni jalkakäytävällä, kuka tahansa ymmärtää, että pyydän rahaa.

Dyykkaan muutaman roskiksen ja saan tölkeistä pari lanttia hattuun pesämunaksi. Kylttiä varten pyydän kahvilasta pahvia ja lainaan kirjakaupan myyjältä tussia. Ruokaan, for food, kirjoitan pahviin. Sitten menen ulos ratikkapysäkeille, jossa ohi kulkee tasainen ihmisvirta.

Häpeän aalto hyökyy ylitse, kun pitäisi asettua kerjäämään. Kerjäläistä alemmas sosiaalisessa hierarkiassa ei pääse. Sitä paitsi kuka tahansa tuttu voi sattua paikalle ja katsoa, että kylläpä Havulla menee huonosti. Hetken epäröityäni asetun polvi-istuntaan repun päälle, panen hatun ja kyltin eteeni jalkakäytävälle ja ryhdyn meditoimaan. Meditaatiossa ollaan sen kanssa, mitä on, oli se sitten häpeää tai mitä tahansa.

Meditaatioasennon ottaminen tuo sisäistä arvokkuutta. Ihminen, joka istuu meditaatiossa ryhdikkään levollisena, ilmentää vakautta ja järkkymättömyyttä. Niinpä istun havainnoimassa sisäistä kokemustani kiinnostavassa häpeän ja arvokkuuden ristiaallokossa.

Sisäistä kokemustani tutkiessa huomaan törmääväni myös rasismiin. Olen tottunut näkemään ulkomaalaistaustaisia ihmisiä paskaduuneissa tai kerjäämässä siinä missä kaltaiseni valkoiset ihmiset yleensä ovat paremmissa ammateissa. Eriarvoisuus on tavallisuudessaan muuttunut eräänlaiseksi normiksi: näin asiat ovat. Varmaan orjuus oli monille yhtä luonnollinen asiaintila 1800-luvun Yhdysvalloissa. Vaatii erityistä moraalista valppautta olla tuudittautumatta syntiin, joka näyttää niin tavalliselta ja on yleisesti hyväksyttyä. Tuotantoeläinten kohtelu on meidän aikanamme sellainen synti.

Kun hierarkkinen asetelma kääntyy ylösalaisin, huomaan, että ainakin pieni siivu häpeää syntyy siitä, että minä, valkoinen hyvin koulutettu ihminen, istun kerjäämässä, kun monet etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset kulkevat ohi.

Istun vartin verran, mitään ei tapahdu. Ihmiset vain kulkevat ohi.

Sitten lakkiini putoaa viisikymmensenttinen. Haa! Se toimii. Rahaa ilmestyy tyhjästä.

Vaihdan vähän strategiaa ja alan katsella ympärilleni. Se on vaikeampaa, koska häpeältä voi suojautua suljettujen silmien taakse. Ystävällisen näköinen vanhempi nainen tulee pudottamaan hattuuni kaksieuroisen. Sitten vähän ujon oloinen mies kulkee ohi, pysähtyy hetkeksi kaivelemaan lompakkoaan ja palaa antamaan minulle muutaman lantin.

Seuraavaksi minut löytää kaupungin etsivä lähityö. Kaksi Helsinki-logoihin sonnustautunutta kaupungin työntekijää tulee jututtamaan ja kyselemään, miten minulla menee. Jos olisin oikeasti pulaan joutunut helsinkiläinen, he voisivat opastaa minua avun ja sosiaalitukien piiriin. Koska en ole, me vain juttelemme tovin. Kerron retriitistämme ja he kertovat työstään. Etsivää lähityötä tekee kuulemma yksi pari joka ilmansuunnassa, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä.

Puolen tunnin kerjäämisen saldo on 3,2 euroa ja hienoinen päänsärky auringossa istumisesta.

Narinkkatorin laidalla kaikki ruoka kootaan taas yhteen ja syödään yhdessä. Mikko on saanut nepalilaisesta ravintolasta aterian, riisiä ja kanakastiketta. Hän kertoo liikuttuneena naisen ystävällisyydestä. Toinen ravintola oli ensin kieltäytynyt antamasta ruokaa, mutta tarjonnut Mikolle kupin kahvia. Kun hän oli lähdössä pois, työntekijä sujautti hänelle alumiinifolioon käärityn lämpimän leivän.

Wiebs on puolestaan päässyt taas ostoksille ruokakauppaan kohdattuaan afrikkalaisen, vasta Suomeen tulleen naisen. Wiebs ei olisi hennonut ostaa kaupasta kuin yhden leivän, mutta nainen oli kehottanut ottamaan toisenkin.

– Älä heitä niitä pois, minulla ei ole paljoa, nainen oli sanonut.

Dippaamme lämmintä leipää nepalilaiseen kastikkeeseen. Ruoka on herkullista, mutta eihän sitä viidelle jaettuna kovin paljon ole. Vatsan täyttäminen vaalealla leivällä taas ei pidä nälkää kovin pitkään.

Mimsylle kerjääminen on ollut vähän rankkaa. Ihmiset olivat alkaneet kiertää hänet kauempaa, kun olivat nähneet hänen kerjäävän. Jatkuvaa ohitetuksi ja kartetuksi tulemista ei ole helppo ottaa vastaan. Voi vain kuvitella, miten se ajan mittaan vaikuttaa ihmisen omanarvontuntoon. Loukkaavia kommentteja ja herjaavia eleitä joutuu myös kohtaamaan, tosin minä olen säästynyt niiltä kerjätessäni.

Kolmannet päiväunet otetaan Kaisaniemen puistossa. Kasvitieteelliseen puutarhaan on laskeutunut avaruusalus, Matti Suurosen vuonna 1968 suunnittelema tulevaisuuden talo Futuro. Jonotan sisään ufon näköiseen rakennukseen, mutta ei siellä kovin viihtyisää ole.

Puutarhassa käymme neuvottelun ja lippuäänestyksen siitä, miten keräämämme retriitin osallistumismaksut jaetaan meitä tukeneiden avustusjärjestöjen kesken. Jaettavana on lähes kahdentuhannen euron potti.

Päivällisaikaan olemme taas Hakaniemessä, ja Mimsy lähtee koettamaan onneaan samaan ravintolaan, josta sain edellispäivänä pastaa. Tänään emme saa sieltä mitään, mutta viereinen pizzeria heltyy. Pian Mimsy tulee ylpeänä suuren pizzalaatikon kanssa. Syödessämme mietin ystäviäni, jotka varmaan säälittelevät minua ja miettivät, miten mahdan pärjätä. No, istun hotellin aulassa syömässä uunituoretta pizzaa.

Yksi asia minua mietityttää, ja juttelen siitä Mikon kanssa. Ihmiset, jotka antavat meille rahaa tai ruokaa, luulevat auttavansa rahattomia ihmisiä, vaikka emme oikeasti ole sitä. Mikko sanoo, että harjoitus ei toimi, ellei sitä ota tosissaan. Muutaman päivän ajan olemme oikeasti rahattomia. Emme myöskään salaile sitä, että olemme retriitillä tekemässä henkistä harjoitusta. Jos joku kysyy, kerromme siitä.

Niin, harjoitus. Mitä tämä minussa vaikuttaa? Ainakin tunnen tämän jälkeen taatusti enemmän solidaarisuutta asunnottomia ja kerjäläisiä kohtaan. Huomaan sen jo nyt: kun ohitamme kerjäläisen, tekee mieli vilkuttaa. Hei, kollega!

Olen miettinyt rahan antamista kerjäläisille aiemmassa elämässä aika paljon. Välillä olen antanut kolikoita systemaattisesti kaikille kohtaamilleni kerjäläisille anteliaisuusharjoituksena. Sitten olen luopunut siitä, koska ensinnäkin käteistä on hankala järjestää, toiseksi antamisesta syntyvät kohtaamiset eivät aina ole mukavia. Usein kerjäävät ihmiset yrittävät pyytää lisää rahaa. Vaikka en antaisi mitään, yritän kuitenkin tervehtiä ja hymyillä.

Kolmanneksi ajattelen, että avun kanavoiminen järjestöjen kautta on parempi, tehokkaampi ja tasapuolisempi vaihtoehto. Muuten apua saavat eniten ne, jotka näyttävät säälittävimmiltä tai esittävät liikuttavimman tarinan. Toisaalta suoralla, kahden ihmisen välisellä antamisella on oma arvonsa. Kun ihminen tulee tiukassa tilanteessa autetuksi, se voi olla voimakas kokemus, joka kantaa hedelmää pitkään.

Nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremoniassa on kohta, jossa toistamme lausetta ”Käännän myötätunnon vesipyörää”. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, pienikin hyvä teko tuuppaa liikkeelle muita hyviä tekoja. Meitä auttaneet ihmiset eivät näe, miten heidän hyväntahtoisuutensa jatkaa matkaa meistä eteenpäin, mutta luultavasti se ei pysähdy meihin. Olen ollut hyvin otettu ja kiitollinen niistä muutamista euroista, jotka olen saanut vastaanottaa. Niistä jää paljon kokoaan suurempi jälki, joka varmasti virtaa kauttani eteenpäin jollain tavalla.

Suuntaamme Piritorille kahville. Sinne ajaa Helsingin vapaaseurakunnan Levähdyspaikka-pakettiauto perjantaisin tarjoamaan ilmaista kahvia ja pullaa. Rukoustukeakin on tarjolla. Yhdellä kävijöistä on hankala hetki: kahvit lentävät pitkin jalkakäytävää. Pian aukiolle rullaa poliisiauto.

Juttelen yhden vapaaseurakunnan vapaaehtoisen kanssa. Puhun siitä luottamuksen harjoituksesta, joka retriittimme on: heittäydymme täysin toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan. Juttukumppanini kysyy, ajattelemmeko, että Jumala pitää meistä huolen. Mietin hetken ja vastaan, että buddhalainen viitekehys on vähän toisenlainen, mutta itse kristittynä ajattelen, että Jumala on siinä toisten ihmisten huolenpidossa. Toinen myöntelee ja sanoo, että emme ole täällä vain itseämme varten, vaan meitä kehotetaan palvelemaan toinen toisiamme. Emme kuitenkaan taida puhua ihan samaa kieltä Jumalasta.

Matkaa jatkaessamme puhun Mikon kanssa Jumalasta ja tyhjyydestä. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että kaikki asiat ja ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjiä. Tyhjyyden käsite on kuitenkin helppo ymmärtää väärin: se ei tarkoita samaa kuin ”ei mitään” tai nihilististä merkityksettömyyttä. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, että mikään ei ole olemassa täysin itsenäisesti, vaan kaikki asiat ovat riippuvaisia toisistaan. Mikko selittää, että tyhjyys on kiinaksi kōng ja japaniksi kū. Hänen mukaansa sana sisältää ajatuksen avoimuudesta, joka mahdollistaa jatkuvasti uuden syntymisen. Joissain buddhalaisuuden muodoissa tyhjyyden ja rajattomuuden ruumiillistumana kuvataan Vairocana-buddha, joka on myös eräänlainen auringon jumala. Japaniksi hänestä käytetään kuulemma nimeä Kohakushin, joka tarkoittaa rajatonta kehoa.

En ole vetämässä yhtäläisyysmerkkejä buddhalaisen tyhjyyden ja kristinuskon Jumalan välille, mutta en tiedä, ovatko ne lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä pinnalta katsoen vaikuttaa. Kristinuskon Jumala on vähän samalla tavalla vaikeasti ymmärrettävä kuin tyhjyys. Hän on luomakunnan perimmäinen perusta ja olemassaolon lähde, joka on läsnä kaikkialla mutta kuitenkaan ei ole osa luomakuntaa. Hän luo kaiken tyhjästä, ex nihilo, eikä vain kerran menneisyydessä, vaan maailma saa jatkuvasti olemassaolonsa Jumalalta. Molemmissa ajatusmaailmoissa maailma näyttäytyy jatkuvasti syntyvänä todellisuutena.

Kerron Mikolle keskustelustani erään papin kanssa. Hän ajatteli, että ihmiset kaipaavat persoonallista suhdetta, eikä tyhjyys oikein riitä siihen. Mikko sanoo, että buddhalaisessa perinteessä vastaavanlaisia suhteita voi luoda bodhisattvoihin, kuten Avalokiteshvaraan (kiinalaisittain Guanyin), joka on myötätunnon ruumiillistuma. Bodhisattva on olento, joka ei pyri vain itse valaistumaan ja vapautumaan kärsimyksestä, vaan joka haluaa auttaa kaikki muutkin olennot samaan päämäärään. Mikko kertoo, miten jesuiitat saapuivat 1500-luvun lopulla Kiinaan mukanaan neitsyt Mariaa ja lasta esittäviä patsaita. Kiinalaiset ihastuivat: miten hieno tapa kuvata Guanyinia!

Yöksi kävelemme tuttuun vaahterametsäämme. Sitä olikin jo vähän ikävä. Haemme pahvimme kätköstä sillan alta, mutta tänä yönä siellä ei voisi nukkua: sillan alla esiintyy parastaikaa konemusiikin maailmantähti Armin van Buuren. Kattoon on ripustettu iso diskopallo ja tuhannet ihmiset ovat kerääntyneet reiveihin. Ihmismassan laitamilla pullonkerääjät ovat töissä ja tekevät hyvää tiliä.

Musiikin jytke kantautuu kotimetsäämme saakka, kun asettelemme alttarikivelle taas ruokaa, kukkasia ja tammenterhoja ja ruokimme seremoniallisesti kaikki koolle kutsumamme nälkäiset aaveet. Kun musiikki iltakymmeneltä sammuu, kuuluu valtavan ihmisparven kuhina makuupussiini asti kuin suuresta mehiläisparvesta.

Pahvi ja lämmin maa tuntuvat mukavilta selkäni alla. Puut kurottelevat ystävällisinä kohti taivasta. On aivan tyyntä.

Herään keskellä yötä uneen, jossa kävelen Mikon kanssa ohuilla jäillä. Jäähän alkaa ilmestyä railoja ja huudan Mikolle, että haluan kääntyä takaisin, mutta Mikko vain hyppelee eteenpäin jäälautalta toiselle. Kun yritän päästä takaisin kantavalle jäälle, jäälautta kiepsahtaa ympäri ja yhtäkkiä olen veden varassa. Yritän huutaa apua ja ponnistaa takaisin jään reunalle. Siihen herään.

Vaikka kuu on vain puolikas, on se hyvin kirkas. Sen valo loistaa lehvästön rei’istä ja tekee metsänpohjaan läikkiä, jotka hohtavat himmeästi pimeässä. Makaan taas pitkään valveilla ja nukahdan, kun aamu alkaa sarastaa vaahteroiden latvoissa.

 

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4   

Katuretriitillä: päivä 2

Uni on katkonaista, herään usein vaihtamaan asentoa ja ihmettelemään, eikö aamu vieläkään sarasta. Kun valoa vihdoin on tarpeeksi niin että näen lukea pientä pränttiä, luen Voima-lehdestä Pirkko Saision haastattelun. Siinä hän ihmettelee, miten näkyvästi ja yksin Päivi Räsänen saa edustaa raamatuntulkintaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niinpä.

Koho herää ja ryhtyy venyttelemään. Menen sanomaan hänelle huomenta, ja päätämme herättää muut. Se on sääntö: jos kaksi meistä on hereillä ja päivä on valjennut, toiset saa herättää.

Aamu alkaa synnintunnustuksella. Sensei Mikko resitoi möreällä monotonisella äänellä, ja yhdymme siihen:

All karma ever committed by me since of old,
Due to my beginningless greed, hatred, and delusion.
Born of my actions, speech, and thought.
Now I atone for it all.

Eli suomeksi:

Kaikki koskaan aiheuttamani karma,
joka on aiheutunut ahneudestani, vihastani ja tietämättömyydestäni.
Syntynyt toimistani, puheestani ja ajatuksistani.
Nyt minä hyvitän sen kaiken.

Olen jo huomannut, että zenissä käytetään yllättävän paljon samoja sanoja kuin kirkossa: pappi, rukous, liturgia, atonement eli sovitus. Se johtuu siitä, että kun zeniä on käännetty länsimaisille kielille, lähin vastaavuus löytyi kristillisperäisestä sanastosta.

Zen-synnintunnustuksen taustalla ei tietenkään ole samanlaista sovitusteologiaa kuin kirkossa, mutta rituaali tuntuu samankaltaiselta. Ihminen pysähtyy näkemään ja tunnustamaan sen, missä on toiminut väärin tai taitamattomasti, ja orientoituu ottamaan uudenlaisen suunnan. Tunnistan ahneuden, vihan ja tietämättömyyden: ne ovat buddhalaisittain kolme mielen myrkkyä, kärsimystä synnyttävän toiminnan juurisyitä.

Wiebs on nukkunut tuskin lainkaan, hän ei ole kokenut oloaan turvalliseksi oudossa, pimeässä metsässä. Se havahduttaa minut omiin etuoikeuksiini. Minun ei ole käytännössä koskaan tarvinnut pelätä liikkumista omassa kotikaupungissani, vaan voin kuljeskella vapaasti yksinäni missä huvittaa. Tässä metsässä yöllä nukkuminen ei huolestuta minua tippaakaan. Jos meitä jokin täällä häiritsee, niin korkeintaan joku varhainen koiranulkoiluttaja. Maailmanlaajuisesti ajatellen tällainen turvallisuudentunne ei ole mikään itsestäänselvyys. Koho on järjestänyt katuretriittejä kotimaassaan Brasiliassa. Siellä turvallisuuskysymyksiin täytyy kiinnittää paljon enemmän huomiota, eivätkä retriittiläiset liiku koskaan yksin.

Lähden Wiebsin kanssa käymään Ilmatieteen laitoksella vessassa. Tuttuihin en törmää, vaikka aamun työmatkalaisia saapuu parastaikaa töihin.

Pahvit piilotamme sillan alle mahdollista tulevaa käyttöä varten. Katuretriitillä ei ole tarkkoja suunnitelmia. Emme tiedä, mitä päivän aikana tapahtuu tai missä vietämme seuraavan yön. Eletään hetkessä ja harjoitetaan ei-tietämistä. Mikon zenopettaja Frank De Waele -roshi oli kuulemma kannustanut olemaan säästämättä rahaa seuraavaan päivään. Seuraava päivä pitää huolen itsestään. Raamatullisia rinnastuksia tulee etsimättä mieleen: israelilaiset autiomaassa elämässä mannan varassa päivän kerrallaan tai Jeesus opettamassa taivaan linnuista ja kedon kukista. Harva kristitty kuitenkaan lähtee toteuttamaan Jeesuksen opetuksia yhtä kirjaimellisesti kuin me nyt teemme.

Talsimme Hämeentietä pitkin kohti Kurvia ja pysähdymme tervehtimään Mahatma Gandhin patsasta. Gandhilla on bambusauva kädessä, pyöreät silmälasit ja päättäväinen askel.

Jalkakäytävällä punertavan kerrostalon edessä on pieni jono. Odotamme hetken, sitten meidät päästetään sisään Vihreään Keitaaseen, jossa on tarjolla maksutonta aamupalaa. Vihreä Keidas on Suomen vanhin huumeidenkäyttäjiä auttava järjestö, joka tarjoaa monenlaisia palveluja ja tukea vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Työkykykoordinaattori Mervi Nissilä istahtaa hetkeksi seuraamme ja kertoo, että Vihreä Keidas juontaa juurensa auttamistyöhön, jota kaksi kristittyä yläluokkaista naista ryhtyi tekemään omasta olohuoneestaan käsin, kun huumeet tulivat Suomessa 1960-luvulla uudeksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Vierailu Vihreässä Keitaassa on yksi koko retriitin ravisuttelevimpia kokemuksia. Se tuuppaa minut pois mukavuusalueelta, mikä onkin katuretriitin idea: hyppääminen tuntemattomaan ja tavanomaisista turvavarusteluista luopuminen.

Keitaan kävijäkunta on sellaista hyljeksittyä ihmisryhmää, joka kaupunkitilassa yleensä yritetään lähinnä siivota pois näkyviltä. Oma keskiluokkaisuuteni hyökyy voimalla naamalle: olen saapunut toiseen todellisuuteen, sellaiseen, joka sijaitsee hyvin lähellä omaani mutta josta minulla ei ole mitään kokemusta. Yritän jutustella pöytäseuran kanssa, mutta mikään mieleen juolahtava lause ei tunnu oikein sopivan. Pelkään möläyttäväni jotain tyhmää.

Vieruskaverin pöytätavat meinaavat viedä ruokahalun. Olen helpottunut, kun saan puuroni nieltyä ja voin vain istua ja katsella. Seinältä aamupalapöytiä katsoo silmät suljettuna ristillä roikkuva Jeesus. Hän tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa.

Vihreän Keitaan jälkeen ajattelen, että katuretriittien luojan Bernie Glassmanin täytyy olla jonkinlainen hengellinen nero. Tämä retriitti on varmaan muutosvoimaisempi kuin mikään, mihin voisin osallistua, olkoonkin että myös hiljaa paikoillaan istuminen voi olla hyvin muutosvoimaista. Mikko kertoo, että Glassman sai innoituksen katuretriitteihin kristillisestä perinteestä, yhdysvaltalaiselta episkopaalipapilta James Mortonilta. Chicagossa pappeja kouluttaessaan Morton lähetti heidät elämään kadulle ilman rahaa, jotta he saisivat omakohtaisen kokemuksen köyhyydestä.

On torstai, hernekeittopäivä. Lounasta Mikko on ajatellut mennä syömään Elokoloon, Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n kohtaamispaikkaan. Siellä soppa maksaa euron ja pannukakku toisen euron. Tarvitsemme siis vähän rahaa. Sovimme taas tunteroisen kerjäämisaikaa ja tapaamisen Piritorin kulmalle.

Kiipeän Katri Valan puistoon. Siellä on vain keinuva päiväkotiryhmä ja pari laitapuolen kulkijaa. Roskis on levähtänyt puistokäytävälle, maassa lojuu huumeruiskuja.

Puiston laidan kallioseinämällä on pieni hylly, jolle joku on asettanut tyhjän viinipullon ja siihen kukkakimpun, joka on jo kuihtunut. Kiipeän katsomaan asetelmaa ja löydän tölkin. Palautan sen heti kauppaan, ennen kuin joku ehtii tulla pyytämään sitä minulta: 15 senttiä! Mutta tätä vauhtia emme rikastu tarpeeksi nopeasti.

Lähden kulkemaan pitkin Hämeenkatua. Mukavan näköinen nainen tulee vastaan.

– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?

– Ei, sori.

Seuraava vastaantulija, jolta kehtaan kysyä, pyyhältää ohi vähän kireänä.

Käännyn sivukadulle. Rennon mutta huolitellun oloinen mies lompsii mäkeä alas puhelin kädessä ja katselee taloja kuin oikeaa osoitetta etsien.

– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?

– Ei oo… eiku onpas!

Mies kaivaa shortsintaskuaan ja ojentaa minulle kolme euroa. Ihan tuosta vain, mutkattomasti ja jotenkin vilpittömän luottavaisesti. Hän ei kysy, mihin tarvitsen rahaa. Minä tarvitsen rahaa, hänellä sattuu olemaan taskussaan rahaa. Hän antaa ne minulle. Siinä se.

Kulman takana adrenaliini hyökyy kehoon, kun tuijotan kädessäni olevaa kaksi- ja yksieuroista. Kokonainen omaisuus! Onnistuin! Ei tarvitse palata tyhjin käsin.

Suuntaan aurinkoiseen puistoon toipumaan hetkeksi. Kadunkulmassa sadevesikaivo kuuluttaa loputtomasti Finnairin lentoa Amsterdamiin. Se on Markku ”Sika” Puustisen ääniteos Mutta minä lähden.

Kun olemme taas koolla, rahat pannaan yhteen ja minun housuntaskustani tehdään yhteinen pankki. Wiebs on ollut menestynein, hän ojentaa kympin seteliä. Sen antaja oli kaivellut lompakkoaan vähän kärsivän näköisenä, mutta sellaisin elkein, että hän on tottunut antamiseen. Muslimi, arvelee Wiebs. Meillä on nyt rahaa lounaaseen ja ylikin.

Pistäydymme Kallion kirkossa vessassa ja katsomassa Ilkka Sariolan maalaamaa sinisävyistä krusifiksia. Kohoa ja Mimsyä kiinnostaa erityisesti sen alareunaan maalattu Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin portti, johon johtavat junanraiteet. Zen Peacemakers järjestää Auschwitzissa joka vuosi moniuskontoisen retriitin, jossa muistetaan ja todistetaan kaikkea, mitä siellä on tapahtunut, ja harjoitetaan ei-tietämistä yhdessä. Koho tunnistaa maalauksesta Maximilian Kolben, fransiskaaniveljen, joka kuoli Auschwitzissa toisen vangin puolesta.

Elokolo on viihtyisä päihdetaustaisten ihmisten olohuone Kalliossa. Se muistuttaa tavallista kahvilaa, mutta on kotoisampi ja hinnat ovat halpoja. Zen Peacemakersin Suomen-osasto on auttanut toiminnan käynnistämisessä suurehkolla lahjoituksella ensimmäisen Helsingissä järjestetyn katuretriitin jälkeen vuonna 2017.

Syömme hernekeittoa ja pannaria. Olin varautunut kärsimään vilua ja nälkää, mutta nälkä tällä retriitillä ei taida ainakaan tulla. Mikkokin sanoo, ettei ruoka ole koskaan ollut katuretriitillä mikään ongelma. Lisäksi lämmin ja poutainen sää suosii meitä.

Iltapäivällä suuntaamme kohti keskustaa. Aurinkoisessa kaupungissa parveilee sekaisin turisteja ja paikallisia. Kaksi kiinalaistyttöä ottaa meistä valokuvan Senaatintorilla. He opiskelevat kuulemma taloustiedettä Turussa.

Mikko puhuu meidät sisään Uspenskin katedraaliin ohi pääsymaksun. Viimeksi olin täällä pääsiäisyönä, kun kirkko oli tupaten täynnä ja juhlatunnelma katossa. Nyt katselen isä-Jumalan kuvaa holvikaaressa ikonostaasin yläpuolella. Jumalalla on vaaleanpunainen pyjama ja vähän vatsakumpua. Ei ihme, ettei Jumalan kuvaamista oikein suositella monissa perinteissä: kyllähän Hän aika lailla latistuu.

Halaamme pronssista muumipeikkoa Tove Janssonin puistossa ja katselemme Kauppatorin vilinää. Turistina palloilu alkaisi pian käydä tylsäksi, mutta onneksi mukana on kiinnostavaa juttuseuraa. Mikko tietää paljon buddhalaisuuden historiasta ja selittää mielellään kaikenlaista, Koho tietysti myös. Kysyn Koholta keisakusta, zen-meditaatiossa käytetystä litteästä kepistä, ja Koho selittää, miten sitä käytetään. Harjoittaja voi pyytää paria läimäytystä hartioihin, jos energiataso uhkaa istuessa tippua. Se virkistää.

Kuuntelemme hetken urkujensoittoa Saksalaisessa kirkossa ja suuntaamme sitten juutalaispakolaisten muistomerkille. Siihen on kaiverrettu niiden kahdeksan juutalaisen nimet, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana ja sitä tietä tuhoon. Yksi heistä oli Helsingissä syntynyt puolitoistavuotias lapsi.

Suoritamme muistomerkin luona nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremonian. Koho soittaa kelloa tyhjällä oluttölkillä.

Pitkän kaupunkikierroksen jälkeen alkaa olla taas nälkä. Kävelemme Hakaniemeen ja pysähdymme ravintolan luo. Mikko tuntee ravintoloitsijat, joten kerjääminen olisi hänelle liian helppoa. Toisetkin ovat käyneet siellä syömässä. Niinpä minut lähetetään pyytämään ravintolasta ruokaa. Kiusallista.

Kysyn mieheltä tiskin takana, olisiko hänellä mitään ruokaa, mitä hän haluaisi antaa ilmaiseksi pienelle ryhmällemme, joka elää kadulla ilman rahaa. Mies on ystävällinen, vaikka ei näytä erityisen ilahtuneelta. Hetken mietittyään hän lupaa tehdä meille yhden pasta-annoksen. Odottelen vähän nolona lakki kourassa tiskin vieressä.

Toiset tähystävät kadunkulmassa kuin mangustiparvi, kun saavun höyryävän kuuma ateria käsissäni.

Menemme Citybox-hotellin aulaan syömään. Itsepalveluhotellissa ei ole henkilökuntaa, joten voimme istua kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jaamme pastan ja muun paperikassissamme kulkeneen ylijäämäruuan, Mikko keittää nuudelit mikrossa. Hurstin lenkkimakkara on halpaa ja pahaa, mutta ei auta nirsoilla.

Aterian lomassa toiset muistelevat Auschwitz-retriittejä ja sitä, miten he viimeisen illan ohjelmassa potkivat toisiaan takamuksille tehdessään klovniversiota zen-liturgiasta. Zen-rauhantekijät nimittäin harrastavat myös klovneriaa varmistaakseen, etteivät he ota itseään liian vakavasti tai pyhity liikaa. Heillä on ”Order of Disorder” -niminen parodiasääntökunta, jolla on tällaisia periaatteita: ”Älä tapa mitään ottamalla sitä vakavasti” ja ”Unohda päihteet, olet jo ihan sekaisin”.

Mikko kertoo, että jukai-seremoniassa, jossa harjoittaja sitoutuu buddhalaisen tien kulkijaksi ja saa itselleen dharmanimen, hänelle annetaan Peacemakersien versiossa toisinaan myös klovninimi. Seremonia keskeytetään siksi aikaa, että suoritetaan parodiaseremonia, jossa kumarretaan väärinpäin ja kaikki tehdään muutenkin hullusti. Näkisinpä tämän joskus kirkossa kesken pappisvihkimyksen.

Kuuntelen toisten juttuja ihmeissäni. Tämä ei vastaa ollenkaan mielikuviani vakavamielisistä ja muodollisen jäykistä zen-harjoittajista.

Kun olemme lopettelemassa ateriaa, Mikon puhelin soi. Hänellä on ryhmämme ainoa puhelin mukana hätätilanteiden varalta. Läheisestä buddhalaisesta Sampo-keskuksesta soitetaan ja kutsutaan meitä teelle juuri, kun sattumoisin olemme ihan vieressä ja teen tarpeessa. Mikko on maininnut heille katuretriitistämme.

Bodhidharma-yhdistyksen väki istuu matalan pöydän ääressä iltateellä, kun tupsahdamme sisään. Paikka on minulle tuttu: tässä pienessä yhteisbuddhalaisessa keskuksessa kokoontuu myös oma sanghani eli harjoittajayhteisöni Nirodha. Nirodhan meditaatioperinne on maallistuneempi ja vähemmän seremoniallinen: meillä ei ole liturgioita, kaapuja, vihkimysseremonioita eikä kaulassa roikkuvia vaatekappaleita rakusuja. Me emme kumarra astuessamme meditaatiosaliin toisin kuin nämä, jotka kutsuvat salia zendoksi.

Teen ja pienen juttutuokion jälkeen hyvästelemme, koska yöpaikka on vielä löydettävä ennen pimeää. Yöstä on tulossa taas poutainen ja lämmin, mutta Kumpulaan on matkaa. Voisimme toki nukkua missä tahansa, mutta pahvikätkömme odottaa Kumpulassa eikä pahvia ole ihan helppo löytää.

Kadunkulmassa pysähdymme kuitenkin pitämään torikokousta. Mimsy on kuullut kutsun viettää yö Sampo-keskuksessa, mutta Mikolta se on mennyt ohi korvien. Lämmin sisätila toki houkuttaisi, mutta olisiko se huijaamista? Mikon mielestä ei ole, koska kaikkea vapaasti annettua on lupa ottaa vastaan. Olemme jo kallistumassa metsän puoleen, mutta epäröimme. Tilanne laukeaa, kun Mimsy huomaa unohtaneensa vesipullonsa Sampo-keskukseen. Ehätämme takaisin juuri kun Bodhidharman väki on lukitsemassa ovia, ja niin päädymme sisätiloihin nukkumaan.

Pienen salin nurkassa on pino zabutoneja, meditaatioalustoja. Niistä riittää makuualustoiksi kaikille. Järjestämme itsemme salin lattialle yöpuulle niin, etteivät jalat osoita kohti Buddha-patsasta. Se olisi epäkunnioittavaa.

Yö voisi olla mukavampikin. Alustat eivät ole kovin pehmeitä ja liukkaalla lattialla ne liukuvat helposti erilleen toisistaan. Nousen keskellä yötä järjestämään ne paremmin, limittäin. Metsää on vähän ikävä. Siellä sai kuunnella tuulen suhinaa puissa eikä ilmastointilaitteen huminaa ja kavereiden kuorsausta.

 

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4

Pienen runotytön teologiaa

Yliopisto -lehden suosituksesta kuuntelin tänä syksynä Pieni runotyttö -kirjasarjan. Yllättävän koukuttava! Välillä kuuntelin melkein henke...