Uhraamisesta

Pitäisi kirjoittaa gradua, jumalanpalvelusesseetä ja kirkkohistorian tehtäviä, mutta sen sijaan olen mietiskellyt uhraamista. Se kuuluu ihmisten uskonnolliseen käyttäytymiseen varmaan lähes kaikissa uskontoperinteissä, mutta miksi? Mikä on uhraamisen syvin tarkoitus?

Jeesuksen ajan juutalaisuuteen kuului tarkkaan säädelty uhrikultti. Vanha testamentti on pullollaan yksityiskohtaisia uhraamisohjeita: ”Uhraa aamulla karitsan lisäksi kymmenesosa eefa-mittaa parhaita vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu neljännes hin-mittaa oliiveista survottua öljyä, ja vuodata juomauhrina neljännes hin-mittaa viiniä…” (2. Moos. 29:40).

Juutalaiset uhrasivat eläimiä, ruokaa ja juomaa. Uhreja oli erilaisiin tarkoituksiin: sovitusuhreja, hyvitysuhreja, yhteysuhreja… Osa uhreista poltettiin, osa syötiin, osa kuului papeille. Uhrieläinten verta siveltiin, valutettiin ja pirskoteltiin. Kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä eli jom kippurina ylipappi toimitti rituaalin, jolla koko kansa ja temppeli puhdistettiin synneistä. Rituaaliin kuului kaksi vuohta, joista toinen teurastettiin, toisen selkään lastattiin symbolisesti kansan synnit ja se ajettiin autiomaahan synnit mukanaan (tästä sana syntipukki).

Kristinusko syntyi tämän uhrijärjestelmän keskelle ja omaksui sen kieltä ja symboliikkaa. Jeesus on Jumalan karitsa, joka kantaa maailman synnit (Joh. 1:29), ja ylipappi, joka antaa itsensä virheettömäksi uhriksi ja puhdistaa synneistä omalla verellään (Hepr. 9:11–14). Monia nykykristittyjä tämä tulkinta Jeesuksen ristinkuolemasta närästää ja verenhuuruinen kuvasto vieraannuttaa. Miksi rakkauden Jumala vaatisi tappamista? Huomaan itsekin vältteleväni uhraamiseen liittyviä sanoituksia, jos olen valitsemassa sanoja liturgiaan. Jumalan karitsaa lauletaan kuitenkin joka ehtoollisella.

Onko uhraaminen siis passé? Nykyluterilainen uhraa korkeintaan aikaa tai rahaa lähimmäisen hyväksi. Ehtoollisessa on kuitenkin jäljellä uhriteologiaa, vaikka Luther karsi sitä. Hän vastusti ajatusta siitä, että ehtoollisessa ikään kuin toimitetaan uudelleen Kristuksen uhraaminen syntien sovitukseksi, kerrottiin viime kevään reformaatiokurssilla. Kiitosuhrin ajatuksen hän saattoi hyväksyä. Jumalanpalveluksen opas (2009) sanookin, että ehtoollisen vietossa leipä ja viini ensin tuodaan alttarille kiitosuhriksi ja sitten otetaan vastaan Jumalan lahjana.

Intiassa aikaa viettänyt ystäväni kertoi osallistuneensa uhraamiseen sikäläisissä temppeleissä. Hän sanoi, että ihmiset voivat ostaa temppelialueelta ruokaa, uhrata sen jumalille ja saada sen sitten siunattuna takaisin itselleen. Sama homma.

Muutaman muun kanssa jutellessani huomasin, että ihmisillä saattaa omassa hengellisyydessään olla monenlaisia uhraamisrituaaleja, jotka liittyvät usein ruokaan. Yksi jättää muutaman pähkinän tai marjan jonkin erityisen kiven koloon. Joku toinen voi lorauttaa tilkan aamukahvia pyhän puun juurelle. Onkohan niin, että uhraaminen elää ja voi hyvin osana nykysuomalaisten elettyä uskonnollisuutta, vaikka siitä ei usein puhuta?

Huomasin uhraamisen olevan mielessäni aika negatiivisesti värittynyt asia. Tosin kristinuskossa on se hyvä puoli, että kristinuskon Jumalalla on kanttia uhrata itsensä, ei vain paistatella palvonnan kohteena. Uhraaminen kuitenkin yhdistyi mielessäni lähinnä jonkinlaiseen jumalten lepyttelyyn tai kaupankäyntiin: annan jotain saadakseni jotain. Keskusteluissa oivalsin, että uhraaminen on paljon muutakin, ennen kaikkea suhteen vaalimista. Uhraaminen voi olla kiitollisuuden tai huomaavaisuuden osoitus tai vastavuoroista huolenpitoa: aamukahvia ei hörpitä vain itselle, vaan huomioidaan muut läsnäolijat, kuten pyhä puu. Vähän samaan tapaan kuin ennen on huomioitu suvun vainajia ja kotitonttuja jättämällä heille jouluyönä pitoruuat pöytään. Suhde näkymättömiin – Jumalaan, esivanhempiin, henkimaailmaan, pyhään – kaipaa tällaisia konkreettisia eleitä ihan niin kuin ihmissuhteetkin.

Uhraaminen on myös arvostuksen osoitus. Jos suhde on aidosti tärkeä, sen eteen on valmis antamaan jotain arvokasta. Jumalille uhrataankin kaikkein parasta, ei sutta ja sekundaa. Profeetta Malakia suomi israelilaisia siitä, että nämä toivat uhreiksi sokeita, ontuvia tai sairaita eläimiä (Mal. 1:8–9).

Vanhassa juutalaisessa tarinassa köyhä paimen uhraa joka päivä Jumalalle lautasellisen parasta maitoa. Hänen tapaansa moititaan hupsuksi, koska Jumala ei henkiolentona tarvitse maitoa. Kettu sen käy yöllä juomassa, hänelle kerrotaan. Paimen tulee surulliseksi, koska maitolautanen on hänen tapansa ilahduttaa Jumalaa, elää suhdetta todeksi. Jumala puuttuu asiaan ja sanoo pitävänsä maidosta, vaikka ei voikaan juoda sitä. Pieni kettu juo maidon hänen puolestaan.

 

Pääsiäisyön harjoitussaarna

Saarna pääsiäisyön harjoitusmessussa 10.4.2026 Masalan kirkossa

Mark. 16:1–8  

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 16 

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi. 
    Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’” 
    Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

*

Pääsiäisyö, auringonnousun hetki. Pysähdytään hetkeksi miettimään, millaisen matkan olemme kulkeneet tähän hetkeen.

Olemme kulkeneet suuren myyttisen kaaren aikojen alusta, kun Jumala sanoo “tulkoon valo” ja ensimmäinen aamu sarastaa, siihen hetkeen, kun synnin ja kuoleman sitoman ihmiskunnan pimeyteen on valkenemassa pelastuksen toivo.

Toisaalta olemme tulleet tähän hetkeen läpi hiljaisen viikon kaaren, seuranneet Jeesusta, kun hän jättää jäähyväiset läheisilleen, pesee heidän jalkansa, syö viimeisen aterian. Sitten hänet hylätään ja hän lähtee yksin kivun ja kärsimyksen polulle. Hän kuolee, viimeinenkin valo sammuu. Laskeutuu pimeys ja hiljaisuus – ja nyt, kolmannen päivän aamunkoitteessa, jotain liikahtaa. 

Päivän evankeliumi vie meidät juuri tähän aamunsarastuksen hetkeen. Haudalle kulkevat naiset ovat käyneet läpi saman matkan. He ovat olleet Jeesuksen ristin juurella, vaipuneet epätoivoon nähdessään ystävänsä kuolevan, sitten odottaneet sapatin epätietoisuudessa ja surussa, ja nyt he ovat matkalla haudalle ani varhain, aamun sarastaessa. 

Ja jotain on liikahtanut. Suuri kivi haudan suulla ei ole siinä enää, se on vieritetty pois. 

Tunnistatko sinä tämän liikahduksen omassa sisimmässäsi? Mitä ovat ne “suuret kivet”, joita me kannamme sisällämme? Ehkä jokin sisäinen lukko, umpikujalta tuntuva raskas elämänvaihe, häpeä, syyllisyys tai suru, joka ei tahdo hellittää. 

Olemme ehkä yrittäneet puhua itsellemme järkeä: ”Päästä irti. Anna anteeksi. Ota itseäsi niskasta kiinni.” Mutta se ei ole auttanut. Ja sitten, ehkä yllättäen tai pitkän hiljaisen hautumisen jälkeen, jotain on liikahtanut, emmekä oikein tiedä, miten se tapahtui. Kuitenkin jokin, mikä oli liian raskasta liikutettavaksi omin voimin, ei olekaan samanlainen este kuin ennen. On tullut uudenlaista vapautta, tilaa hengittää, uutta toivoa. 

Pelastus on monikerroksinen sana. Ei vain jotain kaukaista ja tulevaa, vaan sitä, että jokin alkaa liikkua jo nyt, meidän omassa elämässämme. 

Naiset tulevat haudalle mukanaan kysymys: kuka vierittäisi kiven? Ja he huomaavat, että kivi on jo siirretty pois. He eivät tehneet sitä itse. He eivät nähneet, miten se tapahtui. He vain näkevät, että se, mikä näytti mahdottomalta esteeltä, ei olekaan enää sitä. 

Minua puhuttelee se, että pääsiäisyön kertomus ei ala riemuhuudolla, vaan hämmennyksellä ja pelolla. ”Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.” Evankeliumeista vanhin, Markuksen evankeliumi, päättyy alun perin tähän. Se jättää lukijan hämmennyksen ja avointen kysymysten äärelle. Kaikkea ei selitetä puhki. 

Meille nämä pääsiäisen kertomukset ovat helposti niin tuttuja, ettemme ylläty ja hämmenny samalla tavalla. Me tiedämme, miten tämä tarina menee. ”Ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista…” Helposti me suhtaudumme uskoonkin kuin valmiiseen kertomukseen, jonka lopputulos on jo tiedossa. Kuitenkin koko kristillinen usko lopulta palautuu hätääntyneitten naisten kokemukseen pääsiäisaamuna tyhjällä haudalla. 

Ylösnousemus ei ala varmuudesta, vaan hämmennyksestä. Tyhjä hauta on tila, jossa vanhat varmuudet murtuvat ja uusi ymmärrys voi syntyä. Jeesus ei ole siellä, mistä naiset odottivat löytävänsä hänet. Ehkä Jumalakaan ei ole aina siellä, missä kuvittelemme hänen olevan – meidän valmiissa sanoissamme ja käsityksissämme Hänestä. 

Onko meillä rohkeutta jäädä oman uskomme tai omien kiviemme kanssa odotuksen tai hämmennyksen tilaan, siihen aamunsarastuksen kohtaan, jossa merkitys on vasta syntymässä emmekä näe, mitä on edessä? 

Vielä yksi huomio evankeliumista. Naisten haudassa tapaama enkeli ohjaa menemään Galileaan, Jeesuksen synnyinseudulle. Sinne, mistä monet Jeesuksen oppilaat olivat lähteneet seuraamaan häntä, jättäneet arkensa ja tavallisen elämänsä kalaverkkoineen ja veneineen. Ylösnoussut odottaa heitä siellä, tavallisessa elämässä, työssä ja ihmissuhteissa. Ja silti mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. 

Hengellinen polku ei ohjaa pois maailmasta, vaan se voi antaa meille uudet silmät, joilla näemme tavallisen arkemme uudella tavalla. Näemme saman maailman, saman epätäydellisen, haavoittuvan, ristiriitaisen ja keskeneräisen maailman, mutta ylösnousemuksen silmin voimme nähdä sen toisin. 

Jotain meissä on liikahtanut. 

Ortodokseilla on paremmat bileet

Hiljainen viikko on vietetty ja pääsiäinenkin kohta juhlittu, Kristus on noussut kuolleista ja totisesti onkin, koska vietin pääsiäisyötä ortodoksien parissa.

Tämä oli vasta kolmas kirkollinen pääsiäiseni. Kaksi vuotta sitten kävin katsastamassa kotiseurakunnan pääsiäisyön messun. Pääsiäiskynttilä oli niin suuri ja komea, että pappi ei yltänyt sytyttämään sitä, vaan pyysi kirkkoherran apuun. Se on jäänyt mieleen vähän huvittavana esimerkkinä siitä, miten ylevyyden tavoittelu voi kääntyä itseään vastaan. Mutta ei se niin vakavaa, tahattomasta komiikasta syntyi pääsiäisiloa.

Viime vuonna olimme pääsiäislauantaina linturetkellä Hangossa ja palasin sieltä niin myöhään, että sain kaupungin myöhäisimmästä pääsiäisyön messusta vain puolikkaan. En tajunnut mennä ortodoksien luo Uspenskin katedraaliin. Siellä on pääsiäisyön vietto päässyt vasta alkuun siinä vaiheessa, kun luterilaisissa kirkoissa pannaan ovet säppiin. Tänä pääsiäisenä älysin mennä, ja voi veljet, mikä meininki.

Saavuin paikalle puoliltaöin, tuomiokirkossa vietettyjen luterilaisten menojen jälkeen, enkä mahtunut enää sisään. Kirkon pihalla seisoskeli väkeä ja ovelle kiemurteli pitkä jono. Toinen ovi oli auki ja siitä näki sisään kirkkoon, tai lähinnä sisälle pakkautuneiden ihmisten selkiä. Puolisen tuntia myöhemmin väki alkoi purkautua kulkueena kirkon sisältä, ensin alttaripalvelijat ja laulava kuoro kantaen ristejä ja lippuja ja ikoneita, sitten kaikki muut palavat tuohukset käsissään. Seisoin kirkon ovenpielessä katsomassa ihmisiä, heidän kasvojaan. Väkeä virtasi ulos loputtomiin, kellot soivat, kaverilta lainattiin tulta tuohukseen, jos oma pääsi sammumaan. Se oli vaikuttavaa.

Kun saatto oli kiertänyt kirkon ja Kristus julistettu ylösnousseeksi, palattiin sisälle valaistuun kirkkoon, ja tällä kertaa minäkin mahduin mukaan.

Jäin miettimään, mikä ortodoksien meiningissä toimii. Yksi asia on tietysti estetiikka ja rikkaat aistivaikutelmat, mutta avainsana on ehkä eloisuus. Palveluksessa yhdistyy juhlava liturgia ja rento kotoisuus. Kuorot lauloivat, papit suitsuttivat, kulkueet kiersivät, ja samaan aikaan lapsi juoksenteli ihmisten lomassa ja kävi välillä moiskauttamassa suukon ikoniin. Kaiken keskellä pari teiniä puuhasteli tuohustelineen kimpussa kynttilänippu toisessa, pillimehu toisessa kädessä. Heidän tehtävänsä oli ilmeisesti huoltaa telinettä poistamalla nysiä ja sytyttämällä uusia tuohuksia tilalle. Kun kävin Turun ortodoksikirkossa, yhdellä kuorolaisella oli mukana lapsi, joka leikki lattialla vanhemman laulaessa. Välillä lapsi vaati huomiota, mutta se ei haitannut – isä kumartui hetkeksi kääntelemään kirjan sivuja tai antamaan lapsen käteen lelun samalla kun muu kuoro jatkoi laulamista. Pillimehujen ja leikkitraktoreiden arkisuus ei häiritse harmoniaa, vaan kietoutuu siihen.

Kun kirkossa ei ole penkkejä, ihmiset eivät ole sidoksissa omaan paikkaansa, vaan voivat liikkua kirkkotilassa vapaammin. Palvelus pyörii ja ihmiset voivat tulla ja mennä, sytytellä tuohuksia ja vierailla ikonien luona tai vaikka tervehtiä toisiaan pääsiäistervehdyksellä. Onneksi olin ehtinyt nähdä, miten se tehdään, niin en hämmentynyt, kun tuntematon tuli kättelemään minua ja vaihtamaan kolme poskisuudelmaa. Ihmisiä oli vauvasta vaariin, monista eri kulttuureista. Saamenpuvut erottuivat joukosta, ja ”Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi” kajahteli eri kielillä. Palvelukseen sisältyi myös vastasyntyneen kirkottaminen. Pappi otti lapsen ja kiisi sitten ikonostaasin ympäri vauva ojossa. Yleinen pääsiäisilo oli tarttuvaa, siihen tempautui mukaan jopa kaltaiseni jäyhä jököttäjä.

Liturgian opintojen parissa usein kuulemani ohje on, että jumalanpalveluksen toimittaminen ei ole esitys tai näytös. Yksi opiskelutoveri tosin juuri opponoi tätä näkemystä sanomalla, että hänen mielestään jumalanpalvelus on mitä suurimmassa määrin esittämistä ja että jos se tiedostettaisiin, messuista tulisi paljon parempia. Ei kukaan mene Kansallisteatterin lavalle yhtä huonosti valmistautuneena kuin monet papit menevät toimittamaan messua.

Oli miten oli, ortodoksien meininkiin verrattuna luterilainen pääsiäisyön messu tuntui enemmän vakavalta näytelmältä, joka etenee lineaarisesti ja jossa seurakunta istuu yleisönä penkeissään käsiohjelman kanssa. Ortodoksikirkossa ihmisiä ei ohjeisteta mitenkään eikä selitetä, mitä tapahtuu, mutta kaikki tuntuvat tietävän, mitä tehdä. Koko juttu näyttää ulkopuolisen silmin jonkinlaiselta hyvin järjestäytyneeltä kaaokselta, sykliseltä rituaalien mereltä, jossa monta asiaa tapahtuu samanaikaisesti. Turun ortodoksikirkossa seurasin kirkkokuoron toimintaa: käytössä oli varmaan viisi eri laulukirjaa ja aina välillä joku kaivoi kaapista uusia kirjoja, mutta silti laulu ei tauonnut hetkeksikään. Kanttori viittilöi elekielellä kuorolle seuraavan laulun ennen kuin edellinen ehti loppua.

Viihdyin Uspenskin pääsiäisyössä palveluksen loppuun asti, vaikka jalat alkoivat huutaa väsymystä. Välillä mietin, että ehkä tässä on se niksi – ihminen huumaantuu kaikesta suitsukkeen tuoksusta, loputtomasta laulusta ja tuntikausien seisomisen aiheuttamasta väsymyksestä. Vähemmästäkin sitä vaipuu jonkinlaisiin tiloihin. Kun palvelus aamukolmen jälkeen päättyi, lähdin kotiin pää pyörällä taskussani papin antama punaiseksi värjätty kananmuna. Matkalla pimeän kaupungin halki bussipysäkille ohitin toisenkin ortodoksikirkon. Jalkakäytävällä kulki ruusun terälehtien vana, joka johti kirkon ovelle. Ikkunoiden takana näkyivät olevan käynnissä iloiset pääsiäisyön kestit.

Muuten, somesta ja sokerista paastoaminen teki hyvää. Molemmat houkuttavat ja koukuttavat, mutta molemmista tulee huono olo. Voidaanko jo aloittaa uusi paasto?

Teologiharjoittelija Turussa: jäähyväiset Aurajoelle

Jos haluaa tehdä elämästään mielenkiintoista, suosittelen vaihtamaan alaa.

Toki se vaatii vähän nöyryyttä, varsinkin jos on jo tottunut olemaan asiantuntija jollain alalla. Täytyy suostua olemaan taas pelkkä aloittelija. Mutta jos on ehtinyt leipiintyä yhteen juttuun, on virkistävää saada tehdä jotain ihan muuta. Harjoittelussa tein kaikkea vasta-alkajan innolla, koska en ole vielä ehtinyt väsyä toistamaan samoja sanoja tai kyynistyä kirkkoinstituution nurjiin puoliin.

Tätä kirjoittaessani Aurajoen rannat ovat kuitenkin jo jääneet taakse ja juna tuonut minut rinkkoineni takaisin Helsinkiin. Opiskelut ovat jatkuneet tiiviinä ja kotiarki imaissut pyörteisiinsä niin etten ole ehtinyt pysähtyä päättelemään Turun-ajasta roikkumaan jääneitä langanpäitä.

Jos alut ovat ohuita paikkoja, kuten kirjoitin Turkuun lähtiessäni, niin ovat myös loput. Ne ovat vain sävyltään surullisempia ja haikeampia. Alut ovat täynnä toivoa, uusia mahdollisuuksia, kasvuun kurottavia versoja. Loput ovat hyvästelemistä ja irti päästämistä, lakastumista ja kuihtumista. Mutta niin tämä elämä kulkee – alkujen ja loppujen erikokoisissa, toisiinsa limittyvissä sykleissä.

Niitä syklejä pääsin toden teolla kokemaan harjoittelun aikana. Papin työssä pääsee näkemään alkuja, kun pieni vauva kastetaan ja sukulaiset ja ystävät ovat kokoontuneet iloiseen ja herkkään hetkeen, juhlimaan uutta elämää. Pääsee näkemään nuorten, vielä kasvavien ja elämänsä suuntaa etsivien kirkkaita silmiä, ja millaista on sitten, kun elämää on vielä jäljellä, mutta vanhuus ja hauraus lyövät siihen leimansa. Pääsee näkemään loppuja, kun ihmisen elämä on tullut päätökseen.

Joskus elämä loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Kun kävin sairaalassa tutustumassa sairaalapapin työhön, oli pysäyttävää ajatella, että jonkun työtä on siunata hautaan kaikki jo ennen syntymää kuolleet lapset.

Papin työ läpäisee myös kaikki yhteiskuntaluokat. On hautajaisia, joissa ihmistä ei ole saattamassa viimeiselle matkalle kukaan muu kuin pappi ja kanttori. On hautajaisia, joissa saattoväkeä on paljon ja juhlallisuudet viimeisen päälle.

Näin, miten kaikilla ei ole rahaa ruokaan tai syytä nousta aamulla sängystä. Monet ponnistelevat pitääkseen kiinni toivosta ylivoimaisten terveydellisten, taloudellisten tai muiden vaikeuksien keskellä. Mieleen jäi se päivä, kun vierailin seurakuntayhtymän Varikolla. Siellä pyöritetään hävikkiruokakahvilaa ja monenlaista yhteisöllistä toimintaa, tuetaan ihmisiä pysymään kiinni elämässä. Olin siellä vain muutaman tunnin, mutta kohtaamiset jäivät kulkemaan mukana.

Työssä viehätti monipuolisuus: välillä voi kirjoittaa saarnaa sängyssä pitkälle iltapäivään ja välillä on kokouksia ja rientoja aamusta iltaan. Tilaisuuksia oli niin monenlaisia, että sekä puheissa että omassa olemuksessa täytyi olla aika muuntautumiskykyinen. Tuomiokirkon juhlaviin holveihin sopii muodollinen puhe ja hienot vaatteet, levon messua voi mennä toimittamaan villasukissa maanläheisemmin, nuorison luo on parempi mennä huppari päällä ja jutustella hengellisyydestä mahdollisimman rennosti.

Erityinen ilo oli se, että pääsin kahdesti mukaan Turun tuomiokirkon Oratoriokuoron harjoituksiin. Se jätti kipinän, että haluaisin joskus vielä laulaa suuressa ja osaavassa kuorossa. Sain osakseni myös sellaista ystävällisyyttä, että pääsin valitsemaan luettavaa edesmenneen pastorin kirjahyllystä. Niinpä palasin kotiin rinkka kirjoja puolillaan.

Lopuksi yksi mieleen jäänyt tilanne harjoittelusta. Vedimme riparilaisille oppitunnin, jossa kerrottiin Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Harjoitteluohjaajani päätti tunnin hartauteen, jossa hän puhui siitä, mikä syvimmältään on syy siihen, että kirkko on olemassa. Hän pani soimaan Aretha Franklinin kappaleen I say a little prayer ja puheli siitä, miten Jeesus ei ole vain joku kauan sitten elänyt historiallinen henkilö, vaan häneen voi olla elävä, henkilökohtainen ja merkityksellinen suhde.

Muutama päivä myöhemmin istuin Turun hautausmaan Ylösnousemuskappelin urkuparvella seuraamassa hautaan siunaamista. Katselin alttariseinän ristiä ja siihen sivusta lankeavaa väreilevää valoa, ja siinä hetkessä tunsin, mistä uskonnossa pohjimmiltaan on kyse – rakkaussuhteesta. Useimmiten se hautautuu kaikkeen arkiseen tohinaan ja hälyyn, tai kirkkokuplassa pyörimisen aiheuttamaan väsymiseen ja ummehtuneisuuteen, mutta siellä pohjalla se kuitenkin on. Perimmäisenä syynä sille, miksi käytän tähän kaikkeen niin paljon aikaa ja vaivaa.

Turusta lähtiessä kävin tietysti jättämässä jäähyväiset tuomiokirkolle. Pienenä rituaalina heitin kiven Aurajokeen, jossa oli jo sulia kohtia sorsien uida. Näkemisiin.

Teologiharjoittelija Turussa: sukulaisvierailuja

Kuinkahan monta erilaista kristillistä seurakuntaa Turun kokoisessa kaupungissa kokoontuu yhtenä ainoana viikonloppuna? Aika monta ja aika monenlaisia.

Harjoittelun viimeiselle viikonlopulle kukaan ei enää keksinyt minulle mitään tekemistä, joten järjestin omaa ohjelmaa. Kävin imemässä itseeni lisää keskiaikaa Pyhän Katariinan kirkossa, joka oli vähän kuin tuomiokirkon miniversio, ja kävelin sieltä Varissuolle, sympaattisen oloiseen maahanmuuttajavaltaiseen lähiöön. Ensimmäiset sepelkyyhkyt huhuilivat sulavassa metsässä.

Kurkistin myös Turun birgittalaisluostariin ja kävin katolisessa messussa. Se oli englanninkielinen ja seurakunta valtaosin afrikkalaistaustaista. Silti messu ei tarjonnut suuria yllätyksiä, vaan sen kulku ja tunnelma olivat hyvin samanlaiset kuin kotoisassa luterilaisessa messussa. Pieniä erojakin toki oli: ehtoollisen asetussanojen aikana kaikki polvistuivat ja kelloja soitettiin siinä kohdassa, jossa ehtoollisaineet muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Isä meidän luettiin latinaksi ja jotkut rukoukset olivat erilaisia, mutta muuten meininki oli tuttua, vaikka en ole katolisessa messussa pahemmin käynyt.

Toisin on ortodoksiserkkujen laita. Heidän perinteensä on niin erilainen, että ymmärrän aika vähän siitä, mitä ortodoksikirkossa tapahtuu.

Lauantai-illan vigilia Turun ortodoksikirkossa näyttäytyi ulkopuolisen silmin tällaisena: tauotonta monotonista laulua kuoron ja papin vuoropuheluna, välillä ikonostaasin ovet avautuvat, pappi ja avustajat ilmestyvät, kynttilöitä kannetaan, pappi suitsuttaa, pappi ja avustajat menevät pois ja ikonostaasin ovet suljetaan, alttarilla valot sammuvat, kunnes ovet avataan jälleen ja valot syttyvät, pappi ilmestyy – ja sitä rataa. Seurakunta osallistuu ristinmerkein ja kumarruksin, välillä laulaen. Palveluksesta ei ulkopuoliselle hahmotu mitään selkeää rakennetta: asiat vain toistuvat loputtoman tuntuisessa monotonisessa virrassa. Palvelus kesti lähes kaksi tuntia.

Kun sain opastusta luterilaiseen liturgiaan yhdeltä harjoitteluseurakuntani konkaripapeista, hän teroitti, että messussa on tärkeää draaman kaari. Luterilaisen papin täytyy miettiä, miten siirrytään luontevasti messun osasta toiseen ja miten intensiteetti pidetään yllä. Jos esimerkiksi esirukousta venyttää liikaa, intensiteetti lässähtää eikä sitä enää saa nostettua messun huippukohtaan, ehtoolliseen.

Ortodoksit vaikuttavat lähestyvän asiaa toisenlaisesta kulmasta. Palvelus ei tunnu draamalta vaan jonkinlaiselta rukouksen mereltä, johon voi sukeltaa.

Minusta tuntui, että sain ideasta kiinni meditaatiotaustani kautta. Vigilia tuntui välillä pitkästyttävältä niin kuin meditaatiokin, mutta ehkä sen on tarkoituskin olla pitkästyttävä. Toisto ja monotoninen rytmi rauhoittavat mielen ja muodostavat portin, jonka kautta ihminen voi astua toisenlaiseen tietoisuuden tilaan – rukouksen tilaan. Siinä sitä sitten seistään yhdessä pyhän äärellä hämärtyvässä kirkossa suitsukkeen tuoksussa, tehdään ristinmerkkejä ja polvistutaan välillä painamaan otsa lattiaan. Muutenkin liike ja tilan käyttö korostuivat sikäläisessä liturgiassa paljon enemmän.

Kumarrukset voisin ottaa ortodoksikirkosta mukaani. Vastaavaa koko keholla rukoilemista harjoitetaan varmaan lähes kaikissa uskontoperinteissä, mutta ei luterilaisuudessa. Buddhalaisilla retriiteilläkin olen joskus tehnyt prostraatioita eli kumarruksia, joissa mennään kokonaan mahalleen maahan, vaikka se ei kovin tyypillistä omassa meditaatioperinteessäni olekaan. Syvä kumarrus on nöyryyden, antautumisen, katumuksen ja egosta luopumisen ele, ehkä myös irti päästämisen ja luottamuksen ele: olen tässä täysin sinun varassasi.

Kun astuin ortodoksikirkosta ulos Turun torille, tuntui siltä kuin olisin tulossa jostain toisesta todellisuudesta. Sellaista oloa ei ole koskaan luterilaisen messun jälkeen.

Ei millään pahalla: olen kiintynyt myös luterilaiseen messuun. Luin joskus jostakin, että luterilaista messua on vaikea uudistaa, koska seurakuntalaiset suhtautuvat siihen vähän kuin joulupöytään. Yksi pahastuu, jos rosolli jää pois, ja toinen, jos pöydässä ei ole lanttulaatikkoa.

Luterilainen spiritualiteetti on niin sana- ja ymmärtämiskeskeistä, että saarna on messussa todella painavassa asemassa. Hyvä saarna onkin usein messun parasta antia, mutta aika usein messu kompastuu juuri saarnaan. Kristinusko on minulle niin tärkeä asia, että hermostun, jos sitä kohdellaan pöhkösti. Jos täytyy istua penkissä turhautumassa papin löperöihin ajatuksiin, draama lässähtää ainakin minun osaltani niin pahanpäiväisesti, ettei se siitä enää toivu. Silloin lähden messusta vain ärsyyntyneempänä ja pahantuulisempana kuin olin sinne mennessäni.

Niinpä ortodoksisessa vigiliassa vierailun jälkeen mietin, että jumalanpalvelus ilman saarnaa on aika kiva. Ollaan vain ja huuhtoudutaan siinä liturgian ja rukouksen ja symbolikielen meressä, ilman selityksiä. Eihän uskonto useinkaan selittämällä parane, pikemminkin menee pilalle.