sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Saarna laskiaissunnuntaina

Saarna levon messussa laskiaissunnuntaina 15.2.2026 Maarian pappilan tallissa

Joh. 12:25–33

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 12

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

*

Kun joskus viime vuoden puolella sain tietää, että pääsen tekemään tätä laskiaissunnuntain messua, innostuin kovasti siitä että pääsen puhumaan tästä Jeesuksen lauseesta: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Eikö ole viehättävä paradoksi?

Olemme laskeutumassa paastonajan matkalle kohti pääsiäistä, ja evääksi tälle matkalle ajattelin antaa kolme liikettä, jotka nousevat päivän evankeliumista. Ensimmäinen liike on putoaminen, toinen on lepo ja kolmas on vetovoima.

I PUTOAMINEN

Päivän evankeliumiin liittyy kiinteästi se, mitä Jeesus sanoo juuri ennen kuin hän puhuu elämän rakastamisesta ja sen kadottamisesta. Uusimman käännöksen (UT2020) mukaan hän sanoo näin: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Se, joka rakastaa elämäänsä, tuhoaa sen; se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pääsee ikuiseen elämään.” (Joh. 12:24–25)

Minulle tämä ajatus aukeni paremmin, kun pureuduin siihen vähän syvemmin myös alkukielen kreikan kautta.

Kreikan kielessä siitä elämästä, jota tässä rakastetaan ja vihataan, käytetään sanaa psykhe. Sanan voi kääntää sieluksi, hengeksi, henkilöksi tai eläväksi olennoksi. Tässä yhteydessä sen voi ymmärtää tarkoittavan minuutta, sitä elämää, jonka koen omakseni.

Siitä ikuisesta elämästä, jota Jeesus lupaa, käytetään puolestaan sanaa zōē. Kreikankielen sanakirja, jota tutkailin, antoi sanalle tällaisia käännöksiä: todellinen elämä, elämä Jumalassa, elämä syvällisemmässä merkityksessä.

Joka siis rakastaa elämäänsä pienemmässä merkityksessä, se joka uppoutuu omaan elämänprojektiinsa ja omaan minuuteensa, jää paitsi jostain suuremmasta ja merkityksellisemmästä elämästä.

Onko sinun elämässäsi ollut hetkiä, kun olet unohtanut itsesi ja tullut osaksi jotain suurempaa? Oletko ehkä uppoutunut johonkin rakastamaasi asiaan, vaikka musiikkiin, luontoon, rukoukseen, tanssiin tai rakkaaseen harrastukseen niin että olet kokonaan unohtanut ajatella itseäsi, ja juuri silloin ollut enemmän elossa kuin koskaan? Ajantajukin saattaa kadota. Ajattelen, että tällaiset hetket voivat ehkä olla häivähdyksiä siitä, mistä Jeesus puhuu.

”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin.” Jeesus puhuu tässä syvällisestä transformaatiosta, uudelleensyntymisestä. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa”, kirjoittaa Paavali päivän epistolassa (Gal. 2:20). Vehnänjyvän tai meidän pienen minä-projektimme on kuoltava, jotta se voisi avautua johonkin uuteen, suurempaan ja elävämpään elämään. Sillä tavalla yksi pieni vehnänjyvä voi kasvaa korreksi ja tähkäksi ja tuottaa runsaan sadon.

Voisiko vehnänjyvän lailla putoaminen, kontrollista ja hallinnasta irti päästäminen olla paastonajan ensimmäinen liike?

II LEPO

Maahan pudonnut vehnänjyvä lepää. Se ei varsinaisesti tee mitään. Se vain hautautuu ja on pimeässä. Kuitenkin Jumala valmistaa vehnänjyvässä uutta elämää. Ehkä meidänkin tehtävämme olisi lähinnä raivata tilaa, astua askel taaksepäin, jotta Jumalan toiminnalle jää enemmän sijaa.

Anna-Maija Raittila on suomentanut nämä unkarilaisen Erzsébet Túrmezein säkeet:

Nyt ei ole kiirettä, nyt en juokse.

nyt en suunnittele, nyt en tahdo.

Nyt en tee yhtään mitään,

annan vain Jumalan rakastaa. [...]

Ja kun valo hyväilee ja

hiljaisuus ottaa syliinsä ja virtaa minuun

ja luo minua uudeksi, kun en tee yhtään mitään,

annan vain Jumalan rakastaa.

Voisiko jopa ajatella, että Jeesus kutsuu meitä tällaiseen levolliseen irtipäästämiseen, kun hän sanoo: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta.” Me osaamme tehdä asiat paljon tehokkaammin kuin ennen ja meillä on paljon enemmän vaurautta kuin aiemmilla sukupolvilla, mutta silti kiire ja uupumus tuntuvat vain lisääntyvän. Tämän maailman ruhtinas on selvästikin kiireen, riittämättömyyden ja suorittamisen ruhtinas. Jumala haluaa vapauttaa meidät tästä väsyttävästä ja pakottavasta järjestelmästä.

Paasto on myös irtiottoa kulutuskulttuurista, ylivireestä ja jatkuvasta suorittamisesta. Lepääminen voi olla hiljaista vastarintaa tämän maailman ruhtinaan vallalle. Voisiko lepo olla paastonajan toinen liike?

III VETOVOIMA

Tämän vähän arvoituksellisen evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.”

Jumalan liike ei ole työntämistä tai pakottamista vaan vetämistä. Se ei ole vaatimus vaan kutsu. Hoosean kirjassa Jumala sanoo omasta kansastaan: ”Lempeästi, rakkauden köysin minä vedin sitä luokseni” (Hoos. 11:4). Jumala on rakkauden vetovoima. Jeesuksen sanoissa tuntuu olevan myös universaalin pelastuksen kaikua, joka Raamatussa siellä täällä pilkahtelee: minä vedän kaikki luokseni, erottelematta.

Tie ikuiseen elämään ei löydy ponnistelemalla, vaan ehkä pikemminkin niin, että päästää irti omasta yrittämisestä ja suostuu siihen, että tulee vedetyksi johonkin uuteen. Voimme luottaa siihen ja antautua sen varaan, että Kristus vetää meitä kohti ikuista elämää. Voisiko vedetyksi tuleminen olla paastonajan kolmas liike?


Teologiharjoittelija Turussa: laskiaisjännitystä ja Pyhän Hengen kappeli

Viime syksynä saarnasin sydänrukousmessussa, jossa ennen saarnaa oli 20 minuutin hiljaisuus. Siinä oli hyvää aikaa aistia kehossaan jännitystä: miten pulssi kohoaa, veri pakenee sormista ja suu kuivuu. Tällaistako elämä sitten tulee olemaan, jos minusta tulee pappi, mietin. Jatkuvaa jännityksen sietämistä.

Sitten muistutin itseäni siitä, että jännittäminen on parempi vaihtoehto kuin tylsistyminen. Pysyn ainakin hereillä toisin kuin aikaisemmassa työssäni, jossa usein taistelin unta vastaan tietokoneen ääressä toimiston humisevassa hiljaisuudessa.

Tänään laskiaissunnuntaina ohitin yhden virstanpylvään, kun vedin ensimmäistä kertaa täysimittaisen sunnuntaimessun. Se tapahtui Maarian seurakunnassa. Maarian keskiaikainen kivikirkko Turussa on sekin remontissa, joten messu pidettiin naapurirakennuksessa, kodikkaassa pappilan tallissa. Se tuntui vähän symboliselta, aloittihan Jeesuskin tarinan mukaan elämänsä tallista tai sentapaisesta.

Messu meni hyvin ja sain kasoittain kehuja saarnasta, lauluäänestä ja muusta. Sekin on erilaista aikaisempaan työhöni verrattuna: tutkijan hommia harvoin kukaan erityisesti kehuu tai kiittelee.

Myös jännittäminen on erilaista. Ennen erilaiset puhe-esiintymiset olivat jännityksen takia pelkkiä koettelemuksia, joista täytyi vain selviytyä. En nauttinut niistä yhtään. Jumalanpalvelushommissa jännitykseen sekoittuu myös paljon iloa, jota pulppuaa jostakin, en tiedä mistä. Yllätyksekseni olen tykännyt saarnaamisesta ja liturgin tehtävistä.

Tuomiokirkko on nyt ollut viikon suljettuna ja tuomiokirkkoseurakunnan jumalanpalveluselämä on siirtynyt väistötiloihin. Torstaina sain toimittaa viikkomessun Pyhän Hengen kappelissa. Se sijaitsee tuomiokirkosta katsottuna Aurajoen vastarannalla, jossa seisoo terrakotanvärinen vanha rakennus, Casagrandentalo. Kun taloa kunnostettiin ja samalle tontille pystytettiin moderni uudisrakennus, löytyi maasta vanhoja kivimuureja ja sadoittain hautoja. Paikalla toimi 1300-luvulta alkaen Pyhän Hengen talo, jossa harjoitettiin kristillistä laupeudentyötä köyhien, sairaiden ja vanhusten auttamiseksi. Myöhemmin paikalle rakennettiin Pyhän Hengen kirkko, Turun suomenkielisen väestön kirkko, joka purettiin 1600-luvulla.

Tätä historiaa kunnioittaakseen turkulainen arkkitehti Benito Casagrande suunnitteli ja rakennutti uudistalon kellariin Pyhän Hengen kappelin. Matala betonikattoinen tila on karun askeettinen mutta vaikuttava, koska siellä ovat menneet sukupolvet käsinkosketeltavasti läsnä. Seininä on Pyhän Hengen kirkon alkuperäisiä kivimuureja 1500-luvun lopulta, ja satojen paikalta löytyneiden vainajien jäänteet on uudelleenhaudattu ruosteenväristen luukkujen taakse kappelin sivuseinälle. Lisäksi seinämuurin takana on suuri määrä vielä tutkimattomia hautoja.

Tuomiokirkossa on totuttu toimittamaan messuja vainajien ympäröimänä, sanoi tuomiorovasti kun kävimme vierailulla Pyhän Hengen kappelissa, mutta nyt seurakunta siirtyy eliitin parista tavallisen rahvaan pariin. Pyhän Hengen kappeliin haudatut olivat yhteiskunnan vähäosaisia, kun taas tuomiokirkkoon on haudattu piispoja ja sotasankareita, aatelisia ja muita Suomen historian merkkihenkilöitä.

Jos liturgin hommat tuntuvat hyviltä muutenkin, niin on ilo ja kunnia päästä toimittamaan messuja tuollaisissa paikoissa, seitsemänsadan vuoden historia ympärillä.

Harjoittelu on siis jatkunut suotuisissa merkeissä. Seurakunnassa on töissä sympaattisia ja työssään taitavia pappeja, joilta on hyvä ottaa oppia. Harmittavinta on ehkä se, että olen tavallaan osa työyhteisöä, mutta en sitten kuitenkaan. Kun en ole mukana seurakunnan työntekijöiden sisäisillä viestintäkanavilla, olen koko ajan vähän ulkokehällä siitä, mitä tapahtuu. Se ärsyttää välillä, vaikka toisaalta on leppoisaa, että puolet työajasta ei kulu sähköpostien ja viestiliikenteen hoitamiseen. Myös jotkut arkiset asiat, kuten tulostaminen, tuottavat päänvaivaa.

Vähän ulkopuolinen olen siksikin, että olen täällä vain pistäytymässä. Aika kuluu nopeasti: puolet harjoittelusta on jo takanapäin. Juuri kun olen ehtinyt tutustua ihmisiin ja kotiutua Turkuun, harjoittelu päättyy. Mutta vielä on kolme viikkoa jäljellä.

 

keskiviikko 11. helmikuuta 2026

Teologiharjoittelija Turussa: yö kirkossa ja Kaarina Maununtytär

Istuin maanantaina junassa puoliunessa torkkuen ja tunnustelin sitä, miltä onni tuntuu kehossa. Se tuntui lämpimältä hehkulta koko ylävartalossa.

Olen ollut Turussa järjettömän onnellinen enkä oikein tiedä, miksi. Välillä, kun olen heräämässä unesta ja vasta matkalla valvetietoisuuteen, olen tuntenut miten sisälläni jokin lähde tai dynamo pulputtaa onnea tasaiseen tahtiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa Turussa ovat heittämällä menneet elämäni parhaimpien viikkojen joukkoon. Entuudestaan siinä joukossa on majaillut lähinnä joitain meditaatioretriiteillä viettämiäni viikkoja.

Kynttilänpäivän tienoilla kirkossa on puhuttu vanhasta Simeonista, joka sai temppelissä syliinsä Jeesus-lapsen. Hän puhkesi kiitoslauluun: nyt voin lähteä rauhassa, kun vanhat silmäni ovat nähneet pelastuksen.

”Mitä elämässäsi vielä pitäisi tapahtua, että voisit sanoa samaa kuin Simeon”, kyseli yksi seurakuntamme papeista lauantain iltaehtoollisella. Ja minä mietin, että ei mitään. Voisin lähteä rauhassa ja sovinnossa Jumalan ja elämän kanssa, vaikka eipä tässä kiirettä ole.

Helsingissä onni tuntui etääntyvän. Kotikaupunki tuntui kovemmalta, tylymmältä, liian suurelta. Taisi olla Turun onni, että siltä taannoin riistettiin pääkaupungin asema. Nyt olen taas palannut tänne onnelaan.

Onnen lähteistä yksi on ylitse muiden: Turun tuomiokirkko, Suomen ainoa keskiaikainen katedraali. En ole koskaan ennen asunut näin lähellä upeaa sakraalitilaa, jossa eletään hengellistä elämää käytännössä joka päivä aamusta iltaan. Keskiviikon aamuehtoollisen tunnelma jää mieleen – kun astelee koko suuren, hämärän kirkon läpi pääkuoriin, jossa kynttilät loistavat. Paras paikka kirkossa on kuitenkin minusta vanha pääkuori, sen kahdeksankulmaisten pylväiden kannattelemat holvikaaret. Kahdeksan on ylösnousemuksen luku, opin opaskirjasta, jonka luin kannesta kanteen samalla kun tutkin kirkon sivukappelien kaikki yksityiskohdat.

Olen kuullut turkulaiselta lähteeltä, että tuomiokirkko hoitaa ihmisiä. Uskon sen. Vaimokin kävi aistimassa tuomiokirkon energioita: maanläheinen ja lempeä, hän kuvasi. Sellainen, joka ottaa ehdoitta vastaan.

Viime viikolla harjoittelijan työtahti oli leppoisa, joten ehdin viettää kirkossa paljon aikaa. Istuin kuuntelemassa konsertteja, kuten Bachin järkälemäisen h-mollimessun, kaksi ja puoli tuntia. Opin erottamaan kirkosta historian kerrostumat: miten sitä laajennettiin sivukappeli sivukappelilta ja holvikattoa korotettiin. Kuvittelin, miten pyhimysten alttareilla aikoinaan kaikuivat taukoamattomat kirkonmenot ja suitsukkeet sauhusivat, miten reformaation jälkeen pyhäinjäännökset lakaistiin komeroihin ja sivukappelit muuttuivat ylhäisön hautakammioiksi. Ja miten tuli sitten sulatti kirkonkellot ja tuhosi kaikki puiset aarteet paitsi ne, jotka oli säilötty tarpeeksi paksujen kiviseinien suojaan. Sakastin ovi 1700-luvulta on tulipalon jäljiltä mustunut.

Nyt kirkko on sulkenut ovensa avautuakseen vasta adventtina 2028, peruskorjauksen jälkeen. Sunnuntain jäähyväismessu oli komea: kolme kuoroa, kirkon mahtavat urut ja koko seurakunnan papisto panemassa parastaan. Sen jälkeen osallistuin vielä englanninkieliseen messuun. Kun olin koko ajan hukassa kolmen eri ohjelmalappusen ja liturgian kiemuroiden viidakossa, vieraiden sanojen ja melodioiden keskellä, ja kun istuin silloin kun olisi pitänyt seistä, muistin taas millaista kirkossa käyminen oli muutama vuosi sitten, kun jumalanpalveluksen liturgia ei vielä ollut automatisoitunut selkärankaan. Ehtoollinen tarjoiltiin yhteismaljasta, josta hörppäsin bakteerikammoa uhmaten.

Illan viimeisen konsertin jälkeen yleisö lähti ja ovet suljettiin, mutta minä ja muutamat muut seurakunnan työntekijät asettelimme patjat, tyynyt ja peitot mieleiseemme paikkaan kirkkosalissa ja kävimme yöpuulle satoja vuosia vanhojen tähtiholvien alle pimeässä katedraalissa. Ainutlaatuinen kokemus sekin. Aamulla ensimmäiset remonttimiehet tosin tarjoilivat aikaisen herätyksen puoli kuuden pintaan. Arkeologit saapuivat seitsemältä ja alkoivat valmistella Kaarina Maununtyttären sarkofagin avaamista.

Kaarina Maununtytär (1550–1612) oli hetken aikaa Ruotsin kuningatar. Hänen maalliset jäänteensä nostettiin 1800-luvulla hautaholvista ja siirrettiin marmoriseen sarkofagiin, joka seisoo nyt yhdessä kirkon sivukappeleista. Arkeologit avasivat myös kirkon lattialuukkuja ja laskeutuivat hautakammioihin, jotka ovat täynnä muinaisia ruumisarkkuja. Heillä se vasta jännä työ onkin, mutta en kehdannut kurkistella heidän puuhiaan kovin pitkään. Sen sijaan menin kantamaan tuoleja ja pahvilaatikoita, auttamaan tavaroiden muuttamisessa kirkosta väistötiloihin.

Tänäänkin pääsin kirkkoon auttamaan muutossa, mutta nyt siellä on erilaista kuin ennen. Rukouksen henki on haalistunut, haipunut taustalle. Sen tilalle on tullut monenlaista maallisempaa touhua: komeroita tyhjennetään, muuttolaatikoita pakataan, remonttimiehet kulkevat portaikossa. Kaarinan sarkofagi on avattu ja avaruuspukuiset tutkijat parveilevat sen ympärillä.

Tuomiokirkon sulkeutuminen on iso ja haikea muutos koko seurakunnalle ja tekee lommon tietysti myös minun harjoitteluuni. Toisaalta on hyvä, että pääsen toimittamaan messuja erilaisissa kirkkotiloissa. Saan ainakin realistisemman kuvan papin työstä: eihän se voi olla pelkkää satufantasiaa kuten tähän asti, kuningattaria, hautaholveja ja keskiaikaisia katedraaleja. Realismin makua hommiin tuo sekin, että tuomiokirkkopäissäni laiminlöin tämän viikon töihin valmistautumisen ja nyt puheita täytyy takoa kiivaalla tahdilla.

Näen kuitenkin tuomiokirkon edelleen sängystäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Se soittaa edelleen aikaa vartin välein. Sitä paitsi pääsen toimittamaan huomisen viikkomessun toisessa vaikuttavassa paikassa. Siitä kerron ensi numerossa.

sunnuntai 1. helmikuuta 2026

Elämän kutomisesta (puhe körttiseuroissa)

Olen ensimmäistä kertaa tällaisissa seuroissa. Olen kyllä istunut seuroissa paljonkin lapsena ja nuorena, mutta ne olivat vähän toisenlaisia seuroja, kuten suviseuroja. Nyt tulin tekemään teologiharjoittelua tänne Turkuun ja lupasin tulla puhumaan seuroihin, kun tilaisuus tarjottiin. Sain evästykseksi vain, että voin puhua ihan mistä tahansa, kunhan se liittyy jotenkin hengellisyyteen.

Kun mietin, mistä ihmeestä puhuisin, niin ajattelin että on varmaan parasta puhua siitä, mikä omalla hengellisellä polulla on ajankohtaista, millaisten maisemien läpi se juuri nyt kulkee.

Vuoden alussa tartuin uudelleen yhteen itselleni tärkeään kirjaan, edesmenneen piispa Martin Lönnebon kirjaan Elämän kangas – sielun suuri harjoituskirja. Siinä on hengellisiä harjoituksia vuoden matkalle ja ajattelin vuodenvaihteessa, että otan kirjan matkaseuraksi niin, että luen siitä tekstin viikoittain ja kuljetan sitä mukana arjessani.

Kirjan kantava teema on ajatus elämästä kankaana, jota kudotaan. Kun elämä tulee päätökseen, niin kangaskin tulee valmiiksi. Jesaja kirjoittaa: ”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti” (Jes. 38:12).

Mietiskelin vähän kangasta elämän metaforana. Raamatussa on elämälle monia muitakin vertauskuvia: elämä voi olla matka, taistelu, puutarha tai pelto, saviruukku tai juoksukilpailu, kuten Paavali kirjoittaa tämän päivän epistolatekstissä: ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen” (Fil. 3:14). Omaksumamme metaforat voivat muovata syvästi sitä tapaa, jolla ymmärrämme elämän merkityksen. Paavali puhuu elämästä juoksukilpailuna, koska hän haluaa korostaa kestävyyden ja sinnikkyyden merkitystä: ”jaksakaa vielä”. Elämän vertaaminen juoksukilpailuun kiinnittää huomion lopputulokseen, kilpailun voittoon tai tappioon. Jos taas elämää vertaa kankaaseen, niin silloin tärkeää on koko elämä. Kangas kutoutuu hetki hetkeltä, kude kuteelta, ja jokainen eletty päivä jättää jäljen kankaaseen.

Martin Lönnebo kirjoittaa kankaan kutomisesta näin:

”Ota kaikki, mitä sinulla on, ja jätä se Jumalalle, vaikka se olisikin vain räsyjä. Tee jotain kaunista Jumalalle jo aamulla herätessäsi. Pyhityksen tie alkaa, kun asetat jalkasi räsymatolle ja menet keittiöön. Hyvän aamiaispuuron keittäminen on kaunis raita kuteessa. Toinen raita on lasten hukkaaman vaatekappaleen kärsivällinen etsiminen. Kolmas on myötäilon ja myötätunnon osoittaminen työtovereitaan kohtaan. Neljäs on saman myötäilon ja myötätunnon osoittaminen itselleen. Viides sen muistaminen, että panee ulos linnunsiemeniä. Kuudes rukoileminen sairaalassa makaavan isoäitisi puolesta. Seitsemäs sen tekeminen, mitä sinulta päivän aikana odotetaan. Niin on päivä kulunut, ja kappale elämäsi räsymattoa on saanut kauniin, vaihtelevan kuvion.”

Kun mietin kutomisen teemaa arkista elämää eläessäni, niin minusta tuntui, että sain kiinni siitä, mistä tässä on kyse. Aloin kiinnittää huomiota siihen, milloin oman elämäni kankaasta tuntui tulevan kaunista ja milloin taas kuteet menevät ruttuun ja langat sotkuun.

Huomasin, että ylivoimaisesti eniten kankaan kauneuteen vaikuttaa kiire. Minulla on taipumus lähteä liikkeelle viime tipassa ja niinpä yleensä kun kuljen jonnekin, kuljen kiireisenä, henkisessä etukenossa, silmälaput silmillä ja katse tiukasti määränpäässä. Sellaisessa tilassa on vaikea huomata, mitä ympärillä tapahtuu, vaikea huomioida toisia ihmisiä, kun on keskittynyt vain siihen, miten minä ehdin ajoissa perille. Kerran bussista ulos rynnätessäni vahingossa melkein kaadoin yhden ihmisen. Siinä hetkessä ei kangaspuista tullut kovin hyvää jälkeä. Kauniimpaa kangasta syntyy, jos teen asiat kiireettömästi, rakkaudella, enkä rumasti huiskien.

Toisissa tilanteissa kutomisharjoitus on onnistunut paremmin. Aika paljon elän elämääni automaattiohjauksella, mutta joskus ajatus kankaan kutomisesta on tullut mieleen tilanteissa, joissa voin valita, miten toimin. Yksi sellainen tilanne oli puolisoni kanssa, kun olimme menossa nukkumaan. Hänellä oli hankala olo ja huomasin sen, mutta olin väsynyt ja vähän jaksamaton selvittämään, mistä on kyse. Olisin voinut kääntyä poispäin ja ryhtyä nukkumaan, ja olisin varmaan tehnytkin niin, ellei mieleeni olisi tullut kankaan kutomisen harjoitusta. Niinpä valitsin kääntyä häntä kohti, ja siitä tuli paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus kankaan kutomisesta tarjosi minulle tavan tuoda hengellisyys mukaan elämän joka hetkeen. Jumalalle elääkseen ei tarvitse tehdä mitään erityistä tai erilaista kuin mitä normaalisti tekee. Tämähän on periluterilainen ajatus – Jumalalle voi kukin omistautua omassa arkielämässään, ei tarvitse mennä luostariin, vaikka sekin voi olla hyvä tapa omistautua Jumalalle. Kankaan kutomisessa on kyse siitä tavasta tai sävystä, jolla tavallista elämäänsä elää.

Jokin aika sitten törmäsin yliopiston ruokalassa ystävään, jonka kanssa syntyi mielenkiintoinen lounaskeskustelu. Liitin sen mielessäni kankaan kutomisen teemaan. Puhuimme sellaisesta suhtautumisesta elämään, jossa asennoituminen eteen tuleviin tilanteisiin on joustavaa sen sijaan, että mielessä on paljon jäykkiä rakenteita ja käsityksiä, joiden mukaan elää.

Esimerkkinä joustavuudesta ystäväni kertoi tilanteesta, jossa hän oli keikkatyössä päiväkodissa. Yhdellä lapsella oli päiväkodin pihalla kädessään keppi. Ystäväni sanoi lapselle leikillään, että ”onko sulla taikasauva kädessä”, ja kysyi, mitä hän aikoo sillä taikoa. Lapsi lähti mukaan leikkiin ja ryhtyi taikomaan kepillä niin, että hän osoitti sillä ystävääni ja taikoi hänet puuksi. Ystäväni heittäytyi esittämään puuta, ja sen jälkeen hän sai esittää montaa muutakin asiaa, joita pieni taikuri keksi loitsia. Aika nopeasti taikomisen aiheet päätyivät pieruhuumori-osastolle, ja ystäväni kuvaili, miten hän heittäytyi tähänkin mukaan ja lapsilla oli valtavan hauskaa.

Ystäväni puhui inspiroivalla tavalla siitä, miten elämä kutsuu meitä joka hetki johonkin. Ystäväni kutsui lasta taikasauvaleikkiin, lapsi kutsui vuorostaan ystävääni esittämään erilaisia asioita, ja heidän vuorovaikutuksestaan syntyi paljon iloa. Omassa elämässäni joustavuutta on vaatinut vaikka se, että elämä on kutsunut minut tänään tänne puhumaan, vaikka en oikeastaan tiedä yhtään, mitä seuroissa yleensä tehdään ja puhutaan. Koko papiksi opiskelu on tullut elämääni niin pyytämättä ja suunnittelematta, että olen todennut, että jokin suurempi virta tuntuu tätä purtta ohjailevan. Parempi siis olla melomatta vastaan ja antaa virran viedä. Ja vähän yllättäen siitä on seurannut paljon hyviä asioita, paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus elämästä kankaana saattaa ehkä herättää myös ahdistavampia mielikuvia: jos jokin kohta menee ryttyyn, niin onko sitten koko kangas pilalla? Mutta luulen, että Jumalan silmissä ruttuisempikin kangas voi olla kaunis, vähän niin kuin vanhempi ilahtuu kaikista lastensa jugurttipurkkiaskarteluista ja muista hökötyksistä. Lönnebo kirjoittaa näin: ”Räsyjensä rohkea antaminen kauniina lahjana Jumalalle on mitä suurin luottamuksen osoitus. Pieni lapsi voi antaa lahjana äidilleen sitä, mikä ei ole yhtään mitään, paperinpalan, puuvaarnan, ja äiti tulee iloiseksi.”

Elämän mutkat ja epätasaisuudet tuovat kankaaseen oman sävynsä, ja ehkä viime kädessä Jumalan armo on se silitysrauta, joka kankaan silittää. Eikä kyse edes ole siitä, että me yksin istumme kutojan paikalla. Me olemme mukana kutomisessa, mutta lopulta joku kutoo meitä, ”lainatut kangaspuut kutoivat minun elämäni”, kuten Lönnebo kirjoittaa.

Teologiharjoittelija Turussa: körtit ja ensimmäinen liturgia

Miksei kukaan varoittanut, että jos lähden Turkuun, niin päädyn johonkin ihmeelliseen satuun?

Sellainen olo tuli perjantai-illan urkukonsertissa, jossa Markku Hietaharju soitti elokuvamusiikkia. Valo- ja urkushow taikoi tuomiokirkosta fantasiamaailman, jonka värit vaihtuivat musiikin tahdissa. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Minä olin saanut vapaalipun ja kökötin tiiviisti pylvään juuressa niin kenraaliharjoituksen kuin itse konsertinkin.

Lisäksi täällä on upea täysikuu, joka kumotti tuomiokirkon tornin yllä, kun lauantai-iltana suuntasin vetämään ensimmäisen liturgiani. Olin henkisesti varautunut pieneen, parinkymmenen hengen tilaisuuteen, mutta väkeä oli moninkertaisesti. Selvisin hengissä, ja seuraava kerta onkin jo helpompi.

Eivätkä ihmeet tähän lopu: tänään pääsin seurapuhujan tehtäviin. Naurahtelin asiaa vähän epäuskoisena ystävälleni, joka on ex-lestadiolainen kuten minäkin. Koko juttu tuntui omaa taustaani vasten jotenkin hulvattomalta, ja kun olin käyttänyt kaiken jännittämisenergiani jo lauantai-illan liturgiaan, en jaksanut edes pahemmin stressata körttiseurojen puhetta. Sitä paitsi minulle sanottiin heti kynnyksen yli astuttuani, että suorituspaineet voi täällä unohtaa. Paikalla oli kourallinen vanhemmanpuoleista väkeä, jolla oli paljon huumorin pilkettä silmäkulmassa. Veisattiin Siionin virsiä, kahviteltiin ja kuunneltiin puheita. Oma puheeni elämän kankaan kutomisesta tuntui uppoavan kuulijoihin hyvin.

– Nyt tuli hyvä raita kankaaseen, sanoi vieruskaveri minulle, kun puheen jälkeen istuin takaisin paikalleni.

Niille lukijoille, jotka eivät kirkollista skeneä tunne, pari sanaa körteistä. Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evlut-kirkon sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. En itsekään tiedä körteistä paljoa, olen vain ihmetellyt, miten kaksi pietistiseltä pohjalta ponnistavaa ja samoihin aikoihin (1700–1800-luvuilla) syntynyttä herätysliikettä, körtit ja lestadiolaiset, ovat päätyneet historian saatossa niin erilaisiin lopputulemiin. Körttiläinen spiritualiteetti on nykyään hyvin avarakatseista ja siinä on paljon viehättäviä piirteitä, kuten vaatimattomuus sekä kaikenlaisen hengellisen varmuuden ja paremmintietämisen epäileminen. Mutta ilmeisesti näitä piirteitä on ollut liikkeen teologiassa alusta alkaen ja juuri se on mahdollistanut sen, että nykykörtit ovat niin leppoisaa väkeä. Ovathan vanhoillislestadiolaisetkin ihan leppoisaa väkeä, ei siinä mitään, mutta teologisesti liikkeet ovat kuin yö ja päivä.

Vanhoillislestadiolaisissa seuroissa ääneen pääsevät vain puhujan tehtävään kutsutut miehet, kun körttiseuroissa puheita voi pitää kuka tahansa. Jopa minä, vaikka en ole koskaan edes käynyt körttiseuroissa. Siinä missä lestadiolaiset seurapuheet voivat kestää liki tunnin, körttiseuroissa ne ovat lyhyempiä. Helpompi pysyä hereillä. Välissä veisataan Siionin virsiä.

Kirkossa ihmisten kanssa jutellessa on välillä tullut olo, että keskustelukumppani haluaa ikään kuin testata sitä, olenko ”oikea uskovainen” vai joku leipäpapintekele, mutta körteistä aistin pelkkää kannustusta ja hyväksyntää. Varoittelivat, että turkulaisuus voi tarttua.

Seurojen jälkeen kävin kävelyllä joella, Aurajoki kun on tukevassa jäässä. Kettu repolainen hipsi joen yli kuutamossa.

On muuten hyvä, että hermoilin vaateasioista etukäteen niin paljon, koska vaatteilla on todellakin väliä. Tuomiokirkkoseurakunta on keskimääräistä hienompi eikä täällä voisi kuvitella vetävänsä messuja tennareissa, kuten kotipuolessa paljon näkee. Ystäväni harjoitteluohjaaja Tampereen suunnalla vetää messut kuulemma aina villasukissa: hänellä on villasukat kaikissa liturgisissa väreissä.

Täällä meininki on sen verran korkeakirkollista, että minua huomautettiin ensimmäisen liturgian jälkeen kirjakielisyydestä. Pitäisi sanoa ”rukoilkaamme” eikä ”rukoillaan”. Olen ollut vähän huolissani siitä, että joku vielä huomauttaa minua alban sitomisesta. Tulen nykyään toimeen albojen kanssa lähinnä siksi, että olen keksinyt ottaa vyön irti kannakkeistaan ja sitoa sen mukavammalle korkeudelle lantion tasalle. Naisten alboissa vyö on epämiellyttävän korkealla. Mutta ainakaan vielä kukaan ei ole huomannut tai huomauttanut.

Vaikka ulkoisissa puitteissa ollaan ehkä tarkempia, henkisesti seurakunnan työilmapiiri ei vaikuta ollenkaan pönöttävältä tai jäykältä. Huumoria ja teologista avarakatseisuutta löytyy.

Ensimmäinen viikko harjoittelua on nyt takana ja edessä pari vapaapäivää. Olo on sellainen, että olen tehnyt hyvää työtä ja vapaapäiväni ansainnut. Fiilistelen tätä oloa paljon, koska aiemmassa työssäni vallitseva olotila oli loputon riittämättömyyden tunne ja jatkuvasti mieltä painava tekemättömien töiden vuori, joka tuntui niin valtavalta, että en ikinä saa sitä lapioitua pois niskastani.

Jännä nähdä, tipahdanko sadusta takaisin maan pinnalle vai jatkuuko harjoittelu samanlaisissa kuherruskuukauden tunnelmissa.

perjantai 30. tammikuuta 2026

Teologiharjoittelija Turussa: jännitystä ja onnenhuuruja

Ennen lähtöäni Turkuun sain ystävältäni myöhästyneen synttärikortin. Kuvassa ihminen seisoo korkealla kallionkielekkeellä vesiputouksen edessä ja katsoo lintuja, jotka lentävät putouksen yläpuolella. Kortti tuntui symboliselta, sillä teologiharjoittelu on ollut eräänlainen rotkoon hyppääminen. Kun pysähdyin kuuntelemaan kehoani kotona ennen lähtöä, vatsassa oli vähän samanlainen olo kuin kielekkeellä ennen hyppäämistä tai vuoristoradan korkeimmassa kohdassa ennen syöksyä.

Mieleen tuli myös tarina, jota viljellään sydänrukouspiireissä. Siinä Jumalaa verrataan kotkaemoon, joka opettaa poikasiaan lentämään pudottamalla ne alas jyrkänteeltä. Juuri ennen törmäystä maahan emo sieppaa poikasen kiinni.

Tässä syöksyssä on kuitenkin ollut laskuvarjo mukana, nimittäin ohjaajani, joka on pitänyt minusta hyvää huolta. Muutenkin ihmiset ovat olleet mukavia ja vastaanotto lämmin. Ensimmäiset päivät ovat myös olleet aika löysiä ja hyvä niin, koska asettuminen Turkuun ja alkujännitys ovat vieneet oman veronsa. Viikonloppuna pääsen enemmän tositoimiin.

Kun aikaa on ollut, olen hengannut työpaikallani Turun tuomiokirkossa ja rakastunut siihen. Eilen vietin siellä suuren osan päivää vain oleillen. Olenhan minä siellä ennenkin käynyt, monta kertaa, mutta en koskaan yhtä hitaasti. Tutkin kaikki sivukappelit ja yksityiskohdat, istuskelin tekemättä mitään, haistelin ja katselin, miten valo kirkon sisällä siirtyi auringon mukana. Makoilin penkissä katselemassa katon holvikaaria, kun kanttori harjoitteli urkukonserttia varten ja aasialaiset turistit saapuivat parvina ottamaan valokuvia. Jotkut heistä katsoivat minua kuin suurtakin nähtävyyttä.

Olin niin onnellinen siinä penkissä maatessani, että olisin voinut kuolla onnesta siihen paikkaan. Onni kumpusi paitsi vanhasta kirkosta, myös keskipäivän ehtoollisesta, jonka toimitti tuttu, mystiikan teologiaan kallellaan oleva pappi. Sen aikana aistin vahvaa eheyden tunnetta, sitä miten jokin rikki vääntynyt osa minussa on korjautunut. Rikki vääntyminen liittyy siihen, kun 19-vuotiaana irtosin lapsuudenyhteisöstäni, vanhoillislestadiolaisuudesta.

Olen tykännyt myös työn monipuolisuudesta ja työajattomasta työajasta. Aamulla ei ole yleensä kiire minnekään, mikä sopii minulle hyvin. Nappaan ensimmäiseksi aamulla läppärin syliin ja saatan naputella jotain hartauspuhetta ennen kuin edes nousen sängystä. Siitä päivä vähitellen käynnistyy niin, että puolenpäivän aikaan käyn yliopistolla syömässä ja jatkan sitten muihin hommiin. Entinen tutkijan työni oli aika monotonista, joten on virkistävää tehdä jotain, missä kirjoitus- ja ajatustyö vuorottelee käytännön toiminnan kanssa. Tilaisuuksien luonnekin vaihtelee paljon, kun niitä tehdään eri ikäisille vauvoista vanhuksiin.

Arkea rentouttaa paljon myös se, että asuntoni loistavan sijainnin ansiosta kaikkialle on lyhyt matka ja voin kävellä joka paikkaan. Kokata ei tarvitse, koska kävelen yliopistoruokalaan viidessä minuutissa, ja toiset viisi minuuttia kävelen tuomiokirkolle. Junalle pääsen kymmenessä minuutissa ja ympäri vuorokauden auki oleva ruokakauppa on kadun toisella puolella.

Ensimmäisenä päivänä oli vähän hassua pukeutua erilaisiin vaatteisiin kuin yleensä. Vaatteet ovat olennainen osa identiteettiä, ja on vähän outoa, jos peilistä katsoo ihan erinäköinen tyyppi kuin mihin on tottunut. Mutta muutamassa päivässä olen yllättäen jo vähän tykästynyt tyylikkäänä olemiseen. Suhteessa ihmisiin on jotenkin huolettomampaa, kun ei tarvitse hävetä omaa rönttöisyyttään. Miinuspuoli on se, että hienoissa vaatteissa ei voi rymytä yhtä vapautuneesti. Kun pistäydyin joenvarren jäisellä polulla, olisin tavallisissa vaatteissani muitta mutkitta laskenut pyllymäkeä liukkaissa kohdissa.

Toinen miinuspuoli on ollut hermoston ylivirittyminen uusista, jännittävistä asioista. Vatsani ja yöuneni reagoivat siihen niin herkästi. Mutta kaiken kaikkiaan olen tykännyt ensimmäisistä päivistä Turussa ihan pipona. Pohdiskelen muutenkin hengellisiä asioita päivät pääksytysten, joten on kätevää, että siitä maksetaan.

sunnuntai 25. tammikuuta 2026

Teologiharjoittelija Turussa: siunaukset ja vaatepulmat

Lähdöt ovat ohuita paikkoja, tai ohuita aikoja. Lähdön hetki kirkastaa kaiken samalla tavalla kuin hiljaisuus hiljaisilla retriiteillä: kaiken merkitys ja kauneus alkaa jotenkin kuultaa läpi. Lähdöt näyttävät kaiken väliaikaisuuden ja katoavaisuuden, ja sitä vasten asiat hohtavat kirkkaampina. Koti, vaimo, se miten koiran vasen korva lerppuu astunnan tahdissa viimeisellä pissalenkillä korttelin ympäri. (Oikea korva ei lerpu, koska se on puolikas.) Ja miten kaunis on luminen kotilähiökin.

Juna liukuu tasaisesti pimeän läpi. Hattuhyllyllä on rukousjakkara, jaloissa reppu, matkatavarahyllyssä rippilahjaksi 25 vuotta sitten saamani rinkka. Se on kaiken nähnyt: melkein kaikki Euroopan maat, pohjoisen erämaat kaikkina eri vuodenaikoina kaamoksen umpihangesta juhannuksen yöttömään yöhön, sen miten merentutkimusalus Aranda keinuu aallokossa niin että tavarat putoilevat pöydiltä ja naamani alkaa vihertää. Hiihtovaellukset, kesävaellukset, interrailit, työmatkat, kaikki muut matkat. Mutta tällaista se ei ole ennen nähnyt: että se pakataan täyteen hienoimpia vaatteita, jotka omistan, ja päällimmäiseksi evankeliumikommentaari, kirkkokäsikirja ja Jeesus-ikoni.

Otin Jeesuksen mukaan siksikin, että voin luoda häneen murhaavia katseita, jos harjoittelussa tulee huonoja hetkiä. Että mihin soppaan olet minut työntänyt.

Ennen lähtöä kävin kotikirkon messussa. Kirkkokahviseura tarjoutui heittämään minut junalle, kun selitin, miten paljon kannettavaa minulla on. Yllättävä kyyti on vain yksi lenkki siunausten ketjussa, jolla minua on saateltu matkaan.

Minusta on hienoa, että kirkossa siunataan uudet työntekijät. Ei missään muussa työpaikassa ole luontaisetuna siunausta. Mutta harjoittelijoita tuskin siunataan, joten varmuuden vuoksi hankin siunauksen pappisystävältäni hyvissä ajoin. Nopean toiminnan ihmisenä hän siunasi minut siinä paikassa, niin etten ehtinyt edes vetää henkeä tai korjata ryhtiäni, ja heti perään vaimon, joka sattui seisomaan vieressä.

Monet muutkin ystävät ovat toivotelleet siunausta. Semmoista se on, kun hengailee tulevien pappien ja muiden kirkon ihmisten kanssa. Vaimo on lyhentänyt uudet mustat housuni ja parsinut kasaan yhden villapaidan. Yksi ystävä kiikutti lainaan rukouskirjan, toinen lahjoitti kirkkokäsikirjan. Reppuun pakkasin puolikkaan suklaalevyn, joka oli naapurien joululahja, ja ne Havu-merkkiset yrttiteet, jotka muuan sydänrukousihminen varta vasten toi minulle. Asunto Turusta järjestyi taivaallisella flowlla. Siunausta piisaa.

Yhden ystävän olen nimennyt Tyyliasiantuntijaksi, koska hänen puoleensa olen kääntynyt kaikissa tyylipulmissani. Sopivatko nämä kengät puvun kanssa? Pitääkö kauluspaita napittaa ylös asti?

Olen noviisi pukuasioissa. Niin noviisi, että en ole vielä koskaan pessyt ainoaa kauluspaitaani, jonka hankin vuosi sitten. Muutaman käyttökerran jäljiltä se ei vielä tuoksahda, joten jätin sen pesemättä edelleen – muutenhan pitäisi opetella silittämään se. Sen sijaan googlasin hiki päässä miesten hautajaisetikettiä: valkoinen taskuliina, tumma päällystakki. Päällystakkini ei ole tumma vaan harmaa, kelpaako se? Entä ruudullinen kaulaliina, jonka löysin UFFilta? Voinko mennä hautajaisiin ilman kravattia, kun sopivan väristä ei ole? Tyyliasiantuntija muistutti, että en ole mies, joten voin päättää itse.

Sitten Tyyliasiantuntijalla alkoi vähän mopo keulia.

– Mä kyllä näkisin että Turussa otat uuden tyylin ihan kokonaan. Se on arvokas kaupunki. Puku ja kraka ei riitä, hommaat väliin liivin. Sit semmonen pyöreä huopahattu, knalli ja kävelykeppi. Valitsin sulle jo tuoksunkin. Tulee kyllä aika kalliiksi. Pyydä ennakkoperintöä.

Onneksi harjoitteluseurakunta sponsoroi vaatehankintojani palkan muodossa. Vaateasiani olivat niin huonolla tolalla, että pappisharjoitteluun valmistautuessani jouduin ostamaan vinon pinon siistimpiä (ja tummempia) vaatteita: housut, pipon, takin, juhlakengät, kolme neuletta, seitsemän T-paitaa, olkalaukun, kaulaliinan ja pukupussin. Samalla kävin läpi koko vaatekaappini ja vein kierrätykseen risat ja vääränkokoiset vaatteet. Ja kaikesta vaatestressistä huolimatta joudun Turussa ihan ensimmäiseksi kenkäkauppaan, koska yhdet kengät pitäisi vielä löytää.

Jeesus matkustaa mukana paitsi ikonina, myös vatsassani. Kävin nimittäin ehtoollisella.

– Herra olkoon sinun mahassasi, sanoi Tyyliasiantuntija.

Saarna laskiaissunnuntaina

Saarna levon messussa laskiaissunnuntaina 15.2.2026 Maarian pappilan tallissa Joh. 12:25–33 Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta...