Saarna uskosta ja epäuskosta

Saarna kansainvälisessä messussa Turussa 2. paastonajan sunnuntaina 1.3.2026

Mark. 9:17–29

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 9

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
    Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
    Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
    Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”

*

”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ihana lause, ehkä yksi Raamatun parhaista lauseista. (Minun mielestäni, teillä voi olla omat suosikit.)

Kun olin lapsi, elin sellaisessa hengellisessä yhteisössä, jossa uskon ja epäuskon raja oli aika selkeä. Ihminen oli joko epäuskoinen tai uskovainen, nolla tai ykkönen, musta tai valkoinen. Tietysti uskovaisella ihmisellä saattoi olla epäuskon hetkiä ja epäilyksiä, mutta viime kädessä sydämen perusasenne oli joko nolla tai ykkönen. Jos ei edes ihminen itse tiennyt, kumpi se oli, niin ainakin Jumala tiesi. Ja useimmissa tapauksissa myös yhteisö tiesi, kumpaa ihminen on. Joskus yhteisö tiesi, että ihminen on epäuskoinen, vaikka hän itse olisi pitänyt itseään uskovaisena. Ajateltiin, että ihmisen uskon tila näkyy ulospäin hänen teoissaan ja valinnoissaan, kuten siinä, haluaako hän elää yhteisön jäsenenä ja noudattaa sen uskontulkintoja ja elämäntapoja.

Tällä tavalla siis näin uskon ja epäuskon lapsena, ja varmaan ne nähdään samoin monissa muissakin kristillisissä yhteisöissä.

Mutta se kysymys, joka minulle tämän evankeliumin äärellä nousi, on tämä: Onko olemassa uskoa ilman epäuskoa? Onko epäusko uskomisen vastakohta, vai ovatko ne pikemminkin toistensa edellytyksiä? Kuuluvatko ne toisiinsa niin kuin valo ja varjo? Valo tulee näkyviin varjoa vasten, varjo tulee näkyviin valoa vasten. Ehkä uskokin tulee näkyviin ihmisen sydämessä vain siellä olevaa epäuskoa vasten. Usko ja epäusko elävät ihmisessä rinnakkain, niin kuin tämän kertomuksen isällä, joka etsi apua pojalleen. ”Minä uskon, auta minua epäuskossani.”

Mitä hyvää epäuskossa tai epäilemisessä voi olla? Ainakin se pitää uskon liikkeessä ja estää sitä jähmettymästä. Se estää uskoa kovettumasta varmuudeksi. Kun usko on etsivää, kuuntelevaa ja epäilevääkin, siinä on avoimuutta ja tilaa kasvulle. Ehkä usko ja epäusko, niiden välinen aaltoilu yhdessä muodostavat elävän hengellisyyden?

Usko on luottamuksen liike. Se tarvitsee epävarmuutta, koska luottamus ilman riskiä ei olisi luottamusta. Luottamukseen kuuluu hyppy johonkin, mistä emme oikein tiedä, mitä se on. Luottamus on jonkin sellaisen varaan antautumista, mistä emme voi olla varmoja. Usko ei olisi uskoa ilman epävarmuutta.

Ehkä siis usko ja epäusko eivät ole kaksi erilaista tietä, vaan kaksi askelta samalla tiellä.

Onko sinulla ollut elämässäsi epäuskon vaiheita? Sellaiset voivat liittyä elämän isoihin kriiseihin, suuriin pettymyksiin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Voi tuntua siltä, että hyvyyteen on mahdotonta uskoa, kun tapahtuu niin paljon pahaa. Tällainen epäusko on haavoittuneen luottamuksen tila.

Minua on puhutellut tällaisissa elämänvaiheissa se, että usko ei ole yksilösuoritus, vaan yhteisöllinen asia. Toisten tuki, heidän uskonsa ja luottamuksensa voi kannatella, vaikka uskomiseen ei jollain hetkellä itse kykenisikään. Myös evankeliumeissa toistuu se, miten ihmiset tulevat usein kannetuiksi Jeesuksen luo, niin kuin tässä kertomuksessa isä tuo poikansa Jeesuksen luokse.

Toinen näkökulma epäuskoon on se, että se mikä tuntuu epäuskolta ei välttämättä ole Jumalan puutetta, vaan väärien varmuuksien tai väärien jumalakuvien purkautumista. Monet kristilliset mystikot puhuvat siitä, että Jumalan poissaolon kokemus kuuluu hengelliseen kasvuun. Elämänmittaisella hengellisellä polulla on pimeän yön aikoja, sellaisia vaiheita, joissa vanhat käsityksemme Jumalasta sortuvat tehdäkseen tilaa jollekin uudelle. Mystikot ovat sanoneet, että Jumala voi löytyä vain tietämättömyyden läpi, vasta sitten kun luovumme omista Jumalaan liittyvistä käsityksistämme ja rakenteistamme. Jumalaa voi lähestyä vain tyhjin käsin.

Isän lauseessa ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” kuuluu myös rehellisyys. Uskominen ei kasva teeskentelystä. Se kasvaa todellisesta kohtaamisesta, sellaisesta aitoudesta, jossa myös epäuskon sanoittamiselle on tilaa.

Kertomuksen isällä ei ole täydellistä uskoa, mutta hänellä on hätä sairaan poikansa puolesta. Hätä riisuu ihmisestä hallinnan tunteen ja sen pintakerroksen, jonka varaan usein rakennamme elämäämme. Jos meillä on tilanne koko ajan hallinnassa, ei uskomiselle jää kovin paljon tilaa. Silloin, kun emme selviydy omin voimin, tulemme paljaammiksi ja avuttomammiksi. Juuri silloin usko voi tulla näkyviin elämää kannattelevana pohjavirtana, viimeisenä ankkurina, johon turvautua silloin kun mitään muuta ei ole.

Evankeliumin kertomuksessa ratkaisevaa ei ole isän uskon laatu vaan se, että hän kääntyy Jeesuksen puoleen. Kertomus näyttää sen, että usko ei ole hengellinen saavutus tai onnistuminen tai mitään, mitä me itse saamme aikaan. Isän avunpyyntö riittää siihen, että hän tulee autetuksi. Hän uskoo Jeesukseen ainakin sen verran, että toivoo Jeesuksen voivan auttaa ja pyytää häneltä apua. Muutenhan hän ei edes olisi paikalla. Tarina ei kerro, uskooko poika Jeesukseen vai ei, mutta toiset kantavat hänet Jeesuksen luo ja hänkin saa avun.

Me emme aina pysty uskomaan. Me emme aina jaksa luottaa. Me emme aina tunne Jumalan läheisyyttä. Mutta ehkä usko joskus alkaa juuri siitä hetkestä, kun emme itse jaksaa kantaa itseämme. Ehkä se alkaa joskus avun pyytämisestä.

Teologiharjoittelija Turussa: saarnakrapula ja vähemmistöstressi

Kevät hiipii hiljalleen Turkuun: pakkaset ovat lauhtuneet ja lumet sulaneet. Valo venyy iltoihin, mustarastaat virittelevät huilujaan ja katulamput loistavat pehmeästi sumun seassa.

Harjoittelun ensiviikkoina oli usein niin kylmä, että lämpimistä vaatteista huolimatta olin jäätyä illalla Martinkirkolta kotiin kävellessä. Nyt tarkenee hyvin, mutta Aurajoella ei enää voi kävellä ja talviset postikorttimaisemat ovat muisto vain. Vielä pari viikkoa sitten ketut kisailivat hangessa Halistenkoskella ja jäätä pitkin olisi tehnyt mieli kävellä Lietoon asti. Nyt joen jää on täynnä suuria vesilammikoita.

Viimeinen viikko on pyörähtänyt käyntiin lievän saarnakrapulan merkeissä. Olen nimennyt siten saarnaamisen jälkeisen mielialan laskun, joka tulee kai siitä, kun on antanut itsestään kaiken ja on vähän tyhjä olo.

Saarnojen valmistelu on aina sekä innostavaa että vähän tuskaisaa painimista. Siinä saa laittaa peliin kaiken taitonsa ja vähäisen ymmärryksensä siitä, mistä on puhumassa. Hengelliset asiat kun eivät ole mitään halki, poikki ja pinoon -juttuja, vaan sanoilla yritetään rähmiä maastossa, johon sanat oikeastaan eivät yllä. Sitten täytyy vielä yrittää ottaa huomioon kuulijoiden erilaiset elämäntilanteet. Pitäisi olla tilannetajua vaistota esimerkiksi sitä, milloin heitä kannattaa haastaa ja ravistella, milloin taas on tärkeää vahvistaa turvallisuuden tunnetta.

Yksi saarnakrapulan oire on tällainen:

– Yhtäkkiä alko tuntua, että mikä ihmeen juttu tää on, viestitin opiskeluystävälle. – Siis että tämmöstä pappihommaa, outoo. Että mihin mä oon niinku hurahtanut.

– Toi olo tulee säännöllisesti, vastasi ystävä. – Joskus herään aamulla silleen että MITÄ. En saa yhtään kiinni koko uskonnosta tai edes uskosta. Mut ne on ohimeneviä.

Tuomiokirkkoa on ikävä. Nyt olen ollut tekemässä messuja tavallisen modernissa kirkkotilassa, jossa on valkoiset seinät ja laminaattilattia. Sellaisissa alttaripöydän virkaa toimittaa joku pelkistetty kuutio, jonka päällä tököttää pöytäristi, ja alttarikaidekin on usein karsittu pois niin ettei ehtoolliselle voi edes polvistua. Vaikka toimitus on sama ja Henki puhaltaa missä tahtoo, niin kyllä tunnelma on aika erilainen, jos valmistautuu messuun keskiaikaisessa sakastissa ja avaa Turun palossa (1827) mustuneen vanhan puuoven kirkkosaliin, jonka kivilattioihin ja hämäriin holveihin on imeytynyt seitsemän vuosisadan rukouselämä. Ja entä aistien liturgia ortodoksikirkossa, jossa tuohukset ja lampukat loistavat ja koko keho rukoilee, kun polvistutaan painamaan otsa lattiaan. Siinä on asennetta.

Tästä arkisemmasta todellisuudesta katsottuna nuo muutaman viikon takaiset kokemukset tuntuvat jo vähän epätodellisilta. Lumous on haihtunut.

Mielekkäitä juttuja olen silti päässyt tekemään ja motivaatio opetella kirkon töitä on pysynyt korkealla. Viime viikon ja yksi koko harjoittelun vaikuttavimmista kokemuksista oli puhuminen vanhainkodissa, jossa elämän hauraus oli käsinkosketeltavasti läsnä. Siinä tunsi tekevänsä jotain merkityksellistä.

Yksi harjoittelussa askarruttanut asia ovat vähemmistökysymykset. Niitä joutuu miettimään uudella tavalla, koska en ole ennen ollut työssä, jossa tapaan paljon uusia ihmisiä koko ajan. Jos vanhainkodin asukkaat kyselevät perheestäni, kerronko, että minulla on vaimo vai puhunko puolisosta?

Vähemmistöstressi on läsnä pienenä päänsisäisenä paineena, pelkona siitä miten muut suhtautuvat. Kun vaimo oli mukana kansainvälisen seurakunnan messussa ja istuimme kirkkokahveilla eri maista tulevien ihmisten kanssa, jätin hänet esittelemättä puolisonani. Varmasti olisin esitellyt hänet, jos hän olisi mies.

Kirkon ihmiset, jotka ovat samansukupuolisissa suhteissa ja joiden kanssa olen aiheesta puhunut, ovat olleet aika varovaisella linjalla: he ovat korostaneet, että työroolissa omaa yksityisyyttä on lupa suojella ja yksityisasioista puhua pidättyvästi. Kaapissa pysymisellä on kuitenkin aina se hinta, että se muodostaa tietynlaisen seinän minun ja toisen ihmisen väliin. Hän ei saa tilaisuutta kohdata minua aivan aidosti. Sitä paitsi en ole tottunut olemaan kaapissa enkä oikein jaksaisi sellaista.

Lauantai-illan sateenkaarimessuun meikkasin viikset. Olen tavannut tehdä niin sateenkaarimessuihin, toisaalta koska se on harvoja tilaisuuksia joissa uskallan tehdä niin, toisaalta ihan pastoraalisista syistä. Haluan näyttää esimerkkiä siitä, että sateenkaarimessu on turvallinen tila tuoda esiin normeista poikkeavaa sukupuolen ilmaisua. Normalisoimalla asiaa teen tilaa myös muille toimia samoin.

Mutta nyt on vapaapäivä ja lähden vähän seikkailemaan Turun pilviseen maaliskuuhun. Ajattelin käydä etsimässä piispanristin, siirtolohkareen kylkeen hakatun vanhan ristikuvion, joka on antanut nimen Piispanristin kaupunginosalle.

Teologiharjoittelija Turussa: tuhkaristejä ja mustikkapiirakkaa

Eilen Turussa tuiskutti lunta ja tuomiokirkko oli kietoutunut pehmeään harmauteen. Sitä ennen taivaalla loisti kapea uudenkuun sirppi. Täysikuusta tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on tapahtunut. Samalla tuntuu, että viikot ovat sujahtaneet ohi vauhdilla.

Tuomiokirkon sulkeutuminen on tehnyt Turussa olemisesta vähemmän sadunomaista, mutta tapahtumarikasta täällä on ollut edelleen. Tällä viikolla olen muun muassa vieraillut ortodoksisessa kirkossa, haistellut menneisyyttä Turun linnassa, nähnyt Kaarina Maununtyttären haudasta löytyneen kultaisen sormuksen ja kurkistanut tuomiokirkon tornista löytyneeseen keskiaikaiseen vessaan. Olen myös kävellyt vaimon kanssa Aurajoen jäätä pitkin katsomaan Ravattulan Ristimäkeä, vanhinta Suomesta tunnettua kirkon paikkaa. On vaikea kuvitella, millaista kristinuskon harjoitus oli silloin, kun rautakauden lopun ihmiset kokoontuivat jumalanpalvelukseen Ristimäen pieneen hirsikirkkoon ja hautasivat sen ympärille läheisiään. Mikä siinä olisi tuttua, mikä erilaista?

Tuomiokirkon pääkuorissa on fresko, jossa piispa Henrik kastaa pakanasuomalaisia taustallaan ruotsalaiset sotajoukot. Sama maalaus taisi olla peruskoulun historiankirjassa, mutta eihän se kuvaa todellisuutta. Kristinusko hiipi maahan vähitellen, ei äkillisenä sotilaallisena pakkokäännytyksenä, ja sekoittui aikaisempaan kansanperinteeseen.

Harjoittelurintamalla on ollut taas vaihteeksi leppoisampi viikko, mutta olen piirrellyt ihmisten otsaan tuhkaristejä paastonajan aloittavassa tuhkakeskiviikon messussa, istunut hautauskappelissa saattamassa vainajaa, jolla ei ollut yhtään saattajaa omasta takaa, ja vieraillut palvelutalossa pitämässä hartauspuheen. Sokeripaasto meni myttyyn heti alkuunsa, kun palvelutalossa tarjottiin mustikkapiirakkaa. Pappisystäväni kyllä väitti, että vieraanvaraisuus ylittää paaston – että paastoon kuuluu, ettei siitä tee numeroa. Hankala olisikin ollut kieltäytyä, kun omaa huonettaan minulle esitellyt virkeä vanhus tarjosi suklaakonvehtia viimeisestä joululta säästyneestä suklaarasiasta.

Olen tottunut uuteen rooliini yllättävän nopeasti, vähän samaan tapaan kuin olen tottunut uudenlaisiin vaatteisiin, ja jaksanut työn ihmisläheisyyttä ihmeen hyvin. Se johtuu kai siitä, että tilanteet ihmisten kanssa ovat pääasiassa joko kahdenkeskisiä tai sitten sellaisia, joissa yksi puhuu vuorollaan kaikessa rauhassa, kuten jumalanpalveluksissa. Kuormittavia minulle ovat tilanteet, joissa on kova hälinä tai joissa joudun taistelemaan elintilasta nopeampia puhujia vastaan.

Jaksamisella on muutenkin yllättävän vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon teen töitä. Kotona saatan olla aivan uupunut, vaikka en tekisi mitään; täällä taas jaksan hyvin, koska olen niin motivoitunut. Hommissa riittää haastetta ja mielenkiintoa, varsinkin kun en ole ennen tehnyt mitään vastaavaa. Ei ole ihan helppoa keksiä, miten hengellisistä asioista kannattaa puhua riparilaisille, miten taas palvelutalon asukkaille, körteille, sateenkaari-ihmisille tai kansainväliselle seurakunnalle, johon kuuluu ihmisiä eri maista.

Vanhoillislestadiolaisesta lapsuudestani olen kerrankin voinut olla kiitollinen. Siitä on tässä hommassa valtavasti etua. Minussa on niin paljon lapsuuden uskon kerrostumaa, että luterilaiseen meininkiin solahtaminen tuntuu jollain syvätasolla tutulta ja luontevalta, vaikka teologinen vire ei aina niin omansuuntainen olisikaan. Laulan tyytyväisenä nostalgisia virsiä sielläkin, missä muut eivät juuri laula.

Liturgin roolissa on tuntunut hienolta päästä lausumaan tällaisia sanoja: ”Totisesti on oikein ja arvollista...” tai ”Tulkaa minun luokseni, minä annan teille levon” tai ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön henkemme, sielumme ja ruumiimme...” Viimeisimmistä tulee heti mieleen suviseurat, jossa lauantai-illan ehtoolliselle osallistuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Koska ehtoollisen vietto kestää monta tuntia, ehtoollisen päätössanat lausutaan aika ajoin ja ne kaikuvat kaiuttimista pitkin seurakenttää. Niinpä ne ovat syöpyneet syvälle. On jotenkin häkellyttävää lausua noita sanoja itse, kun lestadiolaisessa maailmassa se kuuluu vain miespapeille – rooli, johon en mitenkään ole voinut samaistua.

Hienoa on myös aina kun pääsee julistamaan synninpäästön tai siunaamaan ihmisiä Herran siunauksella. Rituaalisia sanoja, jotka vaikuttavat, saavat ihmisissä aikaan jotakin, punovat yhteen näkyvää ja näkymätöntä. Tai tuhkaristien piirtäminen: toisen ihmisen kosketus pyhässä hetkessä voi olla hyvin merkityksellinen.

Saarna laskiaissunnuntaina

Saarna levon messussa laskiaissunnuntaina 15.2.2026 Maarian pappilan tallissa

Joh. 12:25–33

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 12

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

*

Kun joskus viime vuoden puolella sain tietää, että pääsen tekemään tätä laskiaissunnuntain messua, innostuin kovasti siitä että pääsen puhumaan tästä Jeesuksen lauseesta: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Eikö ole viehättävä paradoksi?

Olemme laskeutumassa paastonajan matkalle kohti pääsiäistä, ja evääksi tälle matkalle ajattelin antaa kolme liikettä, jotka nousevat päivän evankeliumista. Ensimmäinen liike on putoaminen, toinen on lepo ja kolmas on vetovoima.

I PUTOAMINEN

Päivän evankeliumiin liittyy kiinteästi se, mitä Jeesus sanoo juuri ennen kuin hän puhuu elämän rakastamisesta ja sen kadottamisesta. Uusimman käännöksen (UT2020) mukaan hän sanoo näin: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Se, joka rakastaa elämäänsä, tuhoaa sen; se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pääsee ikuiseen elämään.” (Joh. 12:24–25)

Minulle tämä ajatus aukeni paremmin, kun pureuduin siihen vähän syvemmin myös alkukielen kreikan kautta.

Kreikan kielessä siitä elämästä, jota tässä rakastetaan ja vihataan, käytetään sanaa psykhe. Sanan voi kääntää sieluksi, hengeksi, henkilöksi tai eläväksi olennoksi. Tässä yhteydessä sen voi ymmärtää tarkoittavan minuutta, sitä elämää, jonka koen omakseni.

Siitä ikuisesta elämästä, jota Jeesus lupaa, käytetään puolestaan sanaa zōē. Kreikankielen sanakirja, jota tutkailin, antoi sanalle tällaisia käännöksiä: todellinen elämä, elämä Jumalassa, elämä syvällisemmässä merkityksessä.

Joka siis rakastaa elämäänsä pienemmässä merkityksessä, se joka uppoutuu omaan elämänprojektiinsa ja omaan minuuteensa, jää paitsi jostain suuremmasta ja merkityksellisemmästä elämästä.

Onko sinun elämässäsi ollut hetkiä, kun olet unohtanut itsesi ja tullut osaksi jotain suurempaa? Oletko ehkä uppoutunut johonkin rakastamaasi asiaan, vaikka musiikkiin, luontoon, rukoukseen, tanssiin tai rakkaaseen harrastukseen niin että olet kokonaan unohtanut ajatella itseäsi, ja juuri silloin ollut enemmän elossa kuin koskaan? Ajantajukin saattaa kadota. Ajattelen, että tällaiset hetket voivat ehkä olla häivähdyksiä siitä, mistä Jeesus puhuu.

”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin.” Jeesus puhuu tässä syvällisestä transformaatiosta, uudelleensyntymisestä. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa”, kirjoittaa Paavali päivän epistolassa (Gal. 2:20). Vehnänjyvän tai meidän pienen minä-projektimme on kuoltava, jotta se voisi avautua johonkin uuteen, suurempaan ja elävämpään elämään. Sillä tavalla yksi pieni vehnänjyvä voi kasvaa korreksi ja tähkäksi ja tuottaa runsaan sadon.

Voisiko vehnänjyvän lailla putoaminen, kontrollista ja hallinnasta irti päästäminen olla paastonajan ensimmäinen liike?

II LEPO

Maahan pudonnut vehnänjyvä lepää. Se ei varsinaisesti tee mitään. Se vain hautautuu ja on pimeässä. Kuitenkin Jumala valmistaa vehnänjyvässä uutta elämää. Ehkä meidänkin tehtävämme olisi lähinnä raivata tilaa, astua askel taaksepäin, jotta Jumalan toiminnalle jää enemmän sijaa.

Anna-Maija Raittila on suomentanut nämä unkarilaisen Erzsébet Túrmezein säkeet:

Nyt ei ole kiirettä, nyt en juokse.

nyt en suunnittele, nyt en tahdo.

Nyt en tee yhtään mitään,

annan vain Jumalan rakastaa. [...]

Ja kun valo hyväilee ja

hiljaisuus ottaa syliinsä ja virtaa minuun

ja luo minua uudeksi, kun en tee yhtään mitään,

annan vain Jumalan rakastaa.

Voisiko jopa ajatella, että Jeesus kutsuu meitä tällaiseen levolliseen irtipäästämiseen, kun hän sanoo: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta.” Me osaamme tehdä asiat paljon tehokkaammin kuin ennen ja meillä on paljon enemmän vaurautta kuin aiemmilla sukupolvilla, mutta silti kiire ja uupumus tuntuvat vain lisääntyvän. Tämän maailman ruhtinas on selvästikin kiireen, riittämättömyyden ja suorittamisen ruhtinas. Jumala haluaa vapauttaa meidät tästä väsyttävästä ja pakottavasta järjestelmästä.

Paasto on myös irtiottoa kulutuskulttuurista, ylivireestä ja jatkuvasta suorittamisesta. Lepääminen voi olla hiljaista vastarintaa tämän maailman ruhtinaan vallalle. Voisiko lepo olla paastonajan toinen liike?

III VETOVOIMA

Tämän vähän arvoituksellisen evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.”

Jumalan liike ei ole työntämistä tai pakottamista vaan vetämistä. Se ei ole vaatimus vaan kutsu. Hoosean kirjassa Jumala sanoo omasta kansastaan: ”Lempeästi, rakkauden köysin minä vedin sitä luokseni” (Hoos. 11:4). Jumala on rakkauden vetovoima. Jeesuksen sanoissa tuntuu olevan myös universaalin pelastuksen kaikua, joka Raamatussa siellä täällä pilkahtelee: minä vedän kaikki luokseni, erottelematta.

Tie ikuiseen elämään ei löydy ponnistelemalla, vaan ehkä pikemminkin niin, että päästää irti omasta yrittämisestä ja suostuu siihen, että tulee vedetyksi johonkin uuteen. Voimme luottaa siihen ja antautua sen varaan, että Kristus vetää meitä kohti ikuista elämää. Voisiko vedetyksi tuleminen olla paastonajan kolmas liike?

Teologiharjoittelija Turussa: laskiaisjännitystä ja Pyhän Hengen kappeli

Viime syksynä saarnasin sydänrukousmessussa, jossa ennen saarnaa oli 20 minuutin hiljaisuus. Siinä oli hyvää aikaa aistia kehossaan jännitystä: miten pulssi kohoaa, veri pakenee sormista ja suu kuivuu. Tällaistako elämä sitten tulee olemaan, jos minusta tulee pappi, mietin. Jatkuvaa jännityksen sietämistä.

Sitten muistutin itseäni siitä, että jännittäminen on parempi vaihtoehto kuin tylsistyminen. Pysyn ainakin hereillä toisin kuin aikaisemmassa työssäni, jossa usein taistelin unta vastaan tietokoneen ääressä toimiston humisevassa hiljaisuudessa.

Tänään laskiaissunnuntaina ohitin yhden virstanpylvään, kun vedin ensimmäistä kertaa täysimittaisen sunnuntaimessun. Se tapahtui Maarian seurakunnassa. Maarian keskiaikainen kivikirkko Turussa on sekin remontissa, joten messu pidettiin naapurirakennuksessa, kodikkaassa pappilan tallissa. Se tuntui vähän symboliselta, aloittihan Jeesuskin tarinan mukaan elämänsä tallista tai sentapaisesta.

Messu meni hyvin ja sain kasoittain kehuja saarnasta, lauluäänestä ja muusta. Sekin on erilaista aikaisempaan työhöni verrattuna: tutkijan hommia harvoin kukaan erityisesti kehuu tai kiittelee.

Myös jännittäminen on erilaista. Ennen erilaiset puhe-esiintymiset olivat jännityksen takia pelkkiä koettelemuksia, joista täytyi vain selviytyä. En nauttinut niistä yhtään. Jumalanpalvelushommissa jännitykseen sekoittuu myös paljon iloa, jota pulppuaa jostakin, en tiedä mistä. Yllätyksekseni olen tykännyt saarnaamisesta ja liturgin tehtävistä.

Tuomiokirkko on nyt ollut viikon suljettuna ja tuomiokirkkoseurakunnan jumalanpalveluselämä on siirtynyt väistötiloihin. Torstaina sain toimittaa viikkomessun Pyhän Hengen kappelissa. Se sijaitsee tuomiokirkosta katsottuna Aurajoen vastarannalla, jossa seisoo terrakotanvärinen vanha rakennus, Casagrandentalo. Kun taloa kunnostettiin ja samalle tontille pystytettiin moderni uudisrakennus, löytyi maasta vanhoja kivimuureja ja sadoittain hautoja. Paikalla toimi 1300-luvulta alkaen Pyhän Hengen talo, jossa harjoitettiin kristillistä laupeudentyötä köyhien, sairaiden ja vanhusten auttamiseksi. Myöhemmin paikalle rakennettiin Pyhän Hengen kirkko, Turun suomenkielisen väestön kirkko, joka purettiin 1600-luvulla.

Tätä historiaa kunnioittaakseen turkulainen arkkitehti Benito Casagrande suunnitteli ja rakennutti uudistalon kellariin Pyhän Hengen kappelin. Matala betonikattoinen tila on karun askeettinen mutta vaikuttava, koska siellä ovat menneet sukupolvet käsinkosketeltavasti läsnä. Seininä on Pyhän Hengen kirkon alkuperäisiä kivimuureja 1500-luvun lopulta, ja satojen paikalta löytyneiden vainajien jäänteet on uudelleenhaudattu ruosteenväristen luukkujen taakse kappelin sivuseinälle. Lisäksi seinämuurin takana on suuri määrä vielä tutkimattomia hautoja.

Tuomiokirkossa on totuttu toimittamaan messuja vainajien ympäröimänä, sanoi tuomiorovasti kun kävimme vierailulla Pyhän Hengen kappelissa, mutta nyt seurakunta siirtyy eliitin parista tavallisen rahvaan pariin. Pyhän Hengen kappeliin haudatut olivat yhteiskunnan vähäosaisia, kun taas tuomiokirkkoon on haudattu piispoja ja sotasankareita, aatelisia ja muita Suomen historian merkkihenkilöitä.

Jos liturgin hommat tuntuvat hyviltä muutenkin, niin on ilo ja kunnia päästä toimittamaan messuja tuollaisissa paikoissa, seitsemänsadan vuoden historia ympärillä.

Harjoittelu on siis jatkunut suotuisissa merkeissä. Seurakunnassa on töissä sympaattisia ja työssään taitavia pappeja, joilta on hyvä ottaa oppia. Harmittavinta on ehkä se, että olen tavallaan osa työyhteisöä, mutta en sitten kuitenkaan. Kun en ole mukana seurakunnan työntekijöiden sisäisillä viestintäkanavilla, olen koko ajan vähän ulkokehällä siitä, mitä tapahtuu. Se ärsyttää välillä, vaikka toisaalta on leppoisaa, että puolet työajasta ei kulu sähköpostien ja viestiliikenteen hoitamiseen. Myös jotkut arkiset asiat, kuten tulostaminen, tuottavat päänvaivaa.

Vähän ulkopuolinen olen siksikin, että olen täällä vain pistäytymässä. Aika kuluu nopeasti: puolet harjoittelusta on jo takanapäin. Juuri kun olen ehtinyt tutustua ihmisiin ja kotiutua Turkuun, harjoittelu päättyy. Mutta vielä on kolme viikkoa jäljellä.

 

Teologiharjoittelija Turussa: yö kirkossa ja Kaarina Maununtytär

Istuin maanantaina junassa puoliunessa torkkuen ja tunnustelin sitä, miltä onni tuntuu kehossa. Se tuntui lämpimältä hehkulta koko ylävartalossa.

Olen ollut Turussa järjettömän onnellinen enkä oikein tiedä, miksi. Välillä, kun olen heräämässä unesta ja vasta matkalla valvetietoisuuteen, olen tuntenut miten sisälläni jokin lähde tai dynamo pulputtaa onnea tasaiseen tahtiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa Turussa ovat heittämällä menneet elämäni parhaimpien viikkojen joukkoon. Entuudestaan siinä joukossa on majaillut lähinnä joitain meditaatioretriiteillä viettämiäni viikkoja.

Kynttilänpäivän tienoilla kirkossa on puhuttu vanhasta Simeonista, joka sai temppelissä syliinsä Jeesus-lapsen. Hän puhkesi kiitoslauluun: nyt voin lähteä rauhassa, kun vanhat silmäni ovat nähneet pelastuksen.

”Mitä elämässäsi vielä pitäisi tapahtua, että voisit sanoa samaa kuin Simeon”, kyseli yksi seurakuntamme papeista lauantain iltaehtoollisella. Ja minä mietin, että ei mitään. Voisin lähteä rauhassa ja sovinnossa Jumalan ja elämän kanssa, vaikka eipä tässä kiirettä ole.

Helsingissä onni tuntui etääntyvän. Kotikaupunki tuntui kovemmalta, tylymmältä, liian suurelta. Taisi olla Turun onni, että siltä taannoin riistettiin pääkaupungin asema. Nyt olen taas palannut tänne onnelaan.

Onnen lähteistä yksi on ylitse muiden: Turun tuomiokirkko, Suomen ainoa keskiaikainen katedraali. En ole koskaan ennen asunut näin lähellä upeaa sakraalitilaa, jossa eletään hengellistä elämää käytännössä joka päivä aamusta iltaan. Keskiviikon aamuehtoollisen tunnelma jää mieleen – kun astelee koko suuren, hämärän kirkon läpi pääkuoriin, jossa kynttilät loistavat. Paras paikka kirkossa on kuitenkin minusta vanha pääkuori, sen kahdeksankulmaisten pylväiden kannattelemat holvikaaret. Kahdeksan on ylösnousemuksen luku, opin opaskirjasta, jonka luin kannesta kanteen samalla kun tutkin kirkon sivukappelien kaikki yksityiskohdat.

Olen kuullut turkulaiselta lähteeltä, että tuomiokirkko hoitaa ihmisiä. Uskon sen. Vaimokin kävi aistimassa tuomiokirkon energioita: maanläheinen ja lempeä, hän kuvasi. Sellainen, joka ottaa ehdoitta vastaan.

Viime viikolla harjoittelijan työtahti oli leppoisa, joten ehdin viettää kirkossa paljon aikaa. Istuin kuuntelemassa konsertteja, kuten Bachin järkälemäisen h-mollimessun, kaksi ja puoli tuntia. Opin erottamaan kirkosta historian kerrostumat: miten sitä laajennettiin sivukappeli sivukappelilta ja holvikattoa korotettiin. Kuvittelin, miten pyhimysten alttareilla aikoinaan kaikuivat taukoamattomat kirkonmenot ja suitsukkeet sauhusivat, miten reformaation jälkeen pyhäinjäännökset lakaistiin komeroihin ja sivukappelit muuttuivat ylhäisön hautakammioiksi. Ja miten tuli sitten sulatti kirkonkellot ja tuhosi kaikki puiset aarteet paitsi ne, jotka oli säilötty tarpeeksi paksujen kiviseinien suojaan. Sakastin ovi 1700-luvulta on tulipalon jäljiltä mustunut.

Nyt kirkko on sulkenut ovensa avautuakseen vasta adventtina 2028, peruskorjauksen jälkeen. Sunnuntain jäähyväismessu oli komea: kolme kuoroa, kirkon mahtavat urut ja koko seurakunnan papisto panemassa parastaan. Sen jälkeen osallistuin vielä englanninkieliseen messuun. Kun olin koko ajan hukassa kolmen eri ohjelmalappusen ja liturgian kiemuroiden viidakossa, vieraiden sanojen ja melodioiden keskellä, ja kun istuin silloin kun olisi pitänyt seistä, muistin taas millaista kirkossa käyminen oli muutama vuosi sitten, kun jumalanpalveluksen liturgia ei vielä ollut automatisoitunut selkärankaan. Ehtoollinen tarjoiltiin yhteismaljasta, josta hörppäsin bakteerikammoa uhmaten.

Illan viimeisen konsertin jälkeen yleisö lähti ja ovet suljettiin, mutta minä ja muutamat muut seurakunnan työntekijät asettelimme patjat, tyynyt ja peitot mieleiseemme paikkaan kirkkosalissa ja kävimme yöpuulle satoja vuosia vanhojen tähtiholvien alle pimeässä katedraalissa. Ainutlaatuinen kokemus sekin. Aamulla ensimmäiset remonttimiehet tosin tarjoilivat aikaisen herätyksen puoli kuuden pintaan. Arkeologit saapuivat seitsemältä ja alkoivat valmistella Kaarina Maununtyttären sarkofagin avaamista.

Kaarina Maununtytär (1550–1612) oli hetken aikaa Ruotsin kuningatar. Hänen maalliset jäänteensä nostettiin 1800-luvulla hautaholvista ja siirrettiin marmoriseen sarkofagiin, joka seisoo nyt yhdessä kirkon sivukappeleista. Arkeologit avasivat myös kirkon lattialuukkuja ja laskeutuivat hautakammioihin, jotka ovat täynnä muinaisia ruumisarkkuja. Heillä se vasta jännä työ onkin, mutta en kehdannut kurkistella heidän puuhiaan kovin pitkään. Sen sijaan menin kantamaan tuoleja ja pahvilaatikoita, auttamaan tavaroiden muuttamisessa kirkosta väistötiloihin.

Tänäänkin pääsin kirkkoon auttamaan muutossa, mutta nyt siellä on erilaista kuin ennen. Rukouksen henki on haalistunut, haipunut taustalle. Sen tilalle on tullut monenlaista maallisempaa touhua: komeroita tyhjennetään, muuttolaatikoita pakataan, remonttimiehet kulkevat portaikossa. Kaarinan sarkofagi on avattu ja avaruuspukuiset tutkijat parveilevat sen ympärillä.

Tuomiokirkon sulkeutuminen on iso ja haikea muutos koko seurakunnalle ja tekee lommon tietysti myös minun harjoitteluuni. Toisaalta on hyvä, että pääsen toimittamaan messuja erilaisissa kirkkotiloissa. Saan ainakin realistisemman kuvan papin työstä: eihän se voi olla pelkkää satufantasiaa kuten tähän asti, kuningattaria, hautaholveja ja keskiaikaisia katedraaleja. Realismin makua hommiin tuo sekin, että tuomiokirkkopäissäni laiminlöin tämän viikon töihin valmistautumisen ja nyt puheita täytyy takoa kiivaalla tahdilla.

Näen kuitenkin tuomiokirkon edelleen sängystäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Se soittaa edelleen aikaa vartin välein. Sitä paitsi pääsen toimittamaan huomisen viikkomessun toisessa vaikuttavassa paikassa. Siitä kerron ensi numerossa.

Elämän kutomisesta (puhe körttiseuroissa)

Olen ensimmäistä kertaa tällaisissa seuroissa. Olen kyllä istunut seuroissa paljonkin lapsena ja nuorena, mutta ne olivat vähän toisenlaisia seuroja, kuten suviseuroja. Nyt tulin tekemään teologiharjoittelua tänne Turkuun ja lupasin tulla puhumaan seuroihin, kun tilaisuus tarjottiin. Sain evästykseksi vain, että voin puhua ihan mistä tahansa, kunhan se liittyy jotenkin hengellisyyteen.

Kun mietin, mistä ihmeestä puhuisin, niin ajattelin että on varmaan parasta puhua siitä, mikä omalla hengellisellä polulla on ajankohtaista, millaisten maisemien läpi se juuri nyt kulkee.

Vuoden alussa tartuin uudelleen yhteen itselleni tärkeään kirjaan, edesmenneen piispa Martin Lönnebon kirjaan Elämän kangas – sielun suuri harjoituskirja. Siinä on hengellisiä harjoituksia vuoden matkalle ja ajattelin vuodenvaihteessa, että otan kirjan matkaseuraksi niin, että luen siitä tekstin viikoittain ja kuljetan sitä mukana arjessani.

Kirjan kantava teema on ajatus elämästä kankaana, jota kudotaan. Kun elämä tulee päätökseen, niin kangaskin tulee valmiiksi. Jesaja kirjoittaa: ”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti” (Jes. 38:12).

Mietiskelin vähän kangasta elämän metaforana. Raamatussa on elämälle monia muitakin vertauskuvia: elämä voi olla matka, taistelu, puutarha tai pelto, saviruukku tai juoksukilpailu, kuten Paavali kirjoittaa tämän päivän epistolatekstissä: ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen” (Fil. 3:14). Omaksumamme metaforat voivat muovata syvästi sitä tapaa, jolla ymmärrämme elämän merkityksen. Paavali puhuu elämästä juoksukilpailuna, koska hän haluaa korostaa kestävyyden ja sinnikkyyden merkitystä: ”jaksakaa vielä”. Elämän vertaaminen juoksukilpailuun kiinnittää huomion lopputulokseen, kilpailun voittoon tai tappioon. Jos taas elämää vertaa kankaaseen, niin silloin tärkeää on koko elämä. Kangas kutoutuu hetki hetkeltä, kude kuteelta, ja jokainen eletty päivä jättää jäljen kankaaseen.

Martin Lönnebo kirjoittaa kankaan kutomisesta näin:

”Ota kaikki, mitä sinulla on, ja jätä se Jumalalle, vaikka se olisikin vain räsyjä. Tee jotain kaunista Jumalalle jo aamulla herätessäsi. Pyhityksen tie alkaa, kun asetat jalkasi räsymatolle ja menet keittiöön. Hyvän aamiaispuuron keittäminen on kaunis raita kuteessa. Toinen raita on lasten hukkaaman vaatekappaleen kärsivällinen etsiminen. Kolmas on myötäilon ja myötätunnon osoittaminen työtovereitaan kohtaan. Neljäs on saman myötäilon ja myötätunnon osoittaminen itselleen. Viides sen muistaminen, että panee ulos linnunsiemeniä. Kuudes rukoileminen sairaalassa makaavan isoäitisi puolesta. Seitsemäs sen tekeminen, mitä sinulta päivän aikana odotetaan. Niin on päivä kulunut, ja kappale elämäsi räsymattoa on saanut kauniin, vaihtelevan kuvion.”

Kun mietin kutomisen teemaa arkista elämää eläessäni, niin minusta tuntui, että sain kiinni siitä, mistä tässä on kyse. Aloin kiinnittää huomiota siihen, milloin oman elämäni kankaasta tuntui tulevan kaunista ja milloin taas kuteet menevät ruttuun ja langat sotkuun.

Huomasin, että ylivoimaisesti eniten kankaan kauneuteen vaikuttaa kiire. Minulla on taipumus lähteä liikkeelle viime tipassa ja niinpä yleensä kun kuljen jonnekin, kuljen kiireisenä, henkisessä etukenossa, silmälaput silmillä ja katse tiukasti määränpäässä. Sellaisessa tilassa on vaikea huomata, mitä ympärillä tapahtuu, vaikea huomioida toisia ihmisiä, kun on keskittynyt vain siihen, miten minä ehdin ajoissa perille. Kerran bussista ulos rynnätessäni vahingossa melkein kaadoin yhden ihmisen. Siinä hetkessä ei kangaspuista tullut kovin hyvää jälkeä. Kauniimpaa kangasta syntyy, jos teen asiat kiireettömästi, rakkaudella, enkä rumasti huiskien.

Toisissa tilanteissa kutomisharjoitus on onnistunut paremmin. Aika paljon elän elämääni automaattiohjauksella, mutta joskus ajatus kankaan kutomisesta on tullut mieleen tilanteissa, joissa voin valita, miten toimin. Yksi sellainen tilanne oli puolisoni kanssa, kun olimme menossa nukkumaan. Hänellä oli hankala olo ja huomasin sen, mutta olin väsynyt ja vähän jaksamaton selvittämään, mistä on kyse. Olisin voinut kääntyä poispäin ja ryhtyä nukkumaan, ja olisin varmaan tehnytkin niin, ellei mieleeni olisi tullut kankaan kutomisen harjoitusta. Niinpä valitsin kääntyä häntä kohti, ja siitä tuli paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus kankaan kutomisesta tarjosi minulle tavan tuoda hengellisyys mukaan elämän joka hetkeen. Jumalalle elääkseen ei tarvitse tehdä mitään erityistä tai erilaista kuin mitä normaalisti tekee. Tämähän on periluterilainen ajatus – Jumalalle voi kukin omistautua omassa arkielämässään, ei tarvitse mennä luostariin, vaikka sekin voi olla hyvä tapa omistautua Jumalalle. Kankaan kutomisessa on kyse siitä tavasta tai sävystä, jolla tavallista elämäänsä elää.

Jokin aika sitten törmäsin yliopiston ruokalassa ystävään, jonka kanssa syntyi mielenkiintoinen lounaskeskustelu. Liitin sen mielessäni kankaan kutomisen teemaan. Puhuimme sellaisesta suhtautumisesta elämään, jossa asennoituminen eteen tuleviin tilanteisiin on joustavaa sen sijaan, että mielessä on paljon jäykkiä rakenteita ja käsityksiä, joiden mukaan elää.

Esimerkkinä joustavuudesta ystäväni kertoi tilanteesta, jossa hän oli keikkatyössä päiväkodissa. Yhdellä lapsella oli päiväkodin pihalla kädessään keppi. Ystäväni sanoi lapselle leikillään, että ”onko sulla taikasauva kädessä”, ja kysyi, mitä hän aikoo sillä taikoa. Lapsi lähti mukaan leikkiin ja ryhtyi taikomaan kepillä niin, että hän osoitti sillä ystävääni ja taikoi hänet puuksi. Ystäväni heittäytyi esittämään puuta, ja sen jälkeen hän sai esittää montaa muutakin asiaa, joita pieni taikuri keksi loitsia. Aika nopeasti taikomisen aiheet päätyivät pieruhuumori-osastolle, ja ystäväni kuvaili, miten hän heittäytyi tähänkin mukaan ja lapsilla oli valtavan hauskaa.

Ystäväni puhui inspiroivalla tavalla siitä, miten elämä kutsuu meitä joka hetki johonkin. Ystäväni kutsui lasta taikasauvaleikkiin, lapsi kutsui vuorostaan ystävääni esittämään erilaisia asioita, ja heidän vuorovaikutuksestaan syntyi paljon iloa. Omassa elämässäni joustavuutta on vaatinut vaikka se, että elämä on kutsunut minut tänään tänne puhumaan, vaikka en oikeastaan tiedä yhtään, mitä seuroissa yleensä tehdään ja puhutaan. Koko papiksi opiskelu on tullut elämääni niin pyytämättä ja suunnittelematta, että olen todennut, että jokin suurempi virta tuntuu tätä purtta ohjailevan. Parempi siis olla melomatta vastaan ja antaa virran viedä. Ja vähän yllättäen siitä on seurannut paljon hyviä asioita, paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus elämästä kankaana saattaa ehkä herättää myös ahdistavampia mielikuvia: jos jokin kohta menee ryttyyn, niin onko sitten koko kangas pilalla? Mutta luulen, että Jumalan silmissä ruttuisempikin kangas voi olla kaunis, vähän niin kuin vanhempi ilahtuu kaikista lastensa jugurttipurkkiaskarteluista ja muista hökötyksistä. Lönnebo kirjoittaa näin: ”Räsyjensä rohkea antaminen kauniina lahjana Jumalalle on mitä suurin luottamuksen osoitus. Pieni lapsi voi antaa lahjana äidilleen sitä, mikä ei ole yhtään mitään, paperinpalan, puuvaarnan, ja äiti tulee iloiseksi.”

Elämän mutkat ja epätasaisuudet tuovat kankaaseen oman sävynsä, ja ehkä viime kädessä Jumalan armo on se silitysrauta, joka kankaan silittää. Eikä kyse edes ole siitä, että me yksin istumme kutojan paikalla. Me olemme mukana kutomisessa, mutta lopulta joku kutoo meitä, ”lainatut kangaspuut kutoivat minun elämäni”, kuten Lönnebo kirjoittaa.