Saarna levon messussa laskiaissunnuntaina 15.2.2026 Maarian pappilan tallissa
Joh. 12:25–33
Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 12
Jeesus sanoi:
”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka
tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos
joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä
on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut
tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen
kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja
sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.”
Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän
tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään
vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä
sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.
*
Kun joskus viime vuoden puolella sain tietää, että pääsen tekemään tätä laskiaissunnuntain messua, innostuin kovasti siitä että pääsen puhumaan tästä Jeesuksen lauseesta: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Eikö ole viehättävä paradoksi?
Olemme laskeutumassa paastonajan matkalle kohti pääsiäistä, ja evääksi tälle matkalle ajattelin antaa kolme liikettä, jotka nousevat päivän evankeliumista. Ensimmäinen liike on putoaminen, toinen on lepo ja kolmas on vetovoima.
I PUTOAMINEN
Päivän evankeliumiin liittyy kiinteästi se, mitä Jeesus sanoo juuri ennen kuin hän puhuu elämän rakastamisesta ja sen kadottamisesta. Uusimman käännöksen (UT2020) mukaan hän sanoo näin: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Se, joka rakastaa elämäänsä, tuhoaa sen; se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pääsee ikuiseen elämään.” (Joh. 12:24–25)
Minulle tämä ajatus aukeni paremmin, kun pureuduin siihen vähän syvemmin myös alkukielen kreikan kautta.
Kreikan kielessä siitä elämästä, jota tässä rakastetaan ja vihataan, käytetään sanaa psykhe. Sanan voi kääntää sieluksi, hengeksi, henkilöksi tai eläväksi olennoksi. Tässä yhteydessä sen voi ymmärtää tarkoittavan minuutta, sitä elämää, jonka koen omakseni.
Siitä ikuisesta elämästä, jota Jeesus lupaa, käytetään puolestaan sanaa zōē. Kreikankielen sanakirja, jota tutkailin, antoi sanalle tällaisia käännöksiä: todellinen elämä, elämä Jumalassa, elämä syvällisemmässä merkityksessä.
Joka siis rakastaa elämäänsä pienemmässä merkityksessä, se joka uppoutuu omaan elämänprojektiinsa ja omaan minuuteensa, jää paitsi jostain suuremmasta ja merkityksellisemmästä elämästä.
Onko sinun elämässäsi ollut hetkiä, kun olet unohtanut itsesi ja tullut osaksi jotain suurempaa? Oletko ehkä uppoutunut johonkin rakastamaasi asiaan, vaikka musiikkiin, luontoon, rukoukseen, tanssiin tai rakkaaseen harrastukseen niin että olet kokonaan unohtanut ajatella itseäsi, ja juuri silloin ollut enemmän elossa kuin koskaan? Ajantajukin saattaa kadota. Ajattelen, että tällaiset hetket voivat ehkä olla häivähdyksiä siitä, mistä Jeesus puhuu.
”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin.” Jeesus puhuu tässä syvällisestä transformaatiosta, uudelleensyntymisestä. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa”, kirjoittaa Paavali päivän epistolassa (Gal. 2:20). Vehnänjyvän tai meidän pienen minä-projektimme on kuoltava, jotta se voisi avautua johonkin uuteen, suurempaan ja elävämpään elämään. Sillä tavalla yksi pieni vehnänjyvä voi kasvaa korreksi ja tähkäksi ja tuottaa runsaan sadon.
Voisiko vehnänjyvän lailla putoaminen, kontrollista ja hallinnasta irti päästäminen olla paastonajan ensimmäinen liike?
II LEPO
Maahan pudonnut vehnänjyvä lepää. Se ei varsinaisesti tee mitään. Se vain hautautuu ja on pimeässä. Kuitenkin Jumala valmistaa vehnänjyvässä uutta elämää. Ehkä meidänkin tehtävämme olisi lähinnä raivata tilaa, astua askel taaksepäin, jotta Jumalan toiminnalle jää enemmän sijaa.
Anna-Maija Raittila on suomentanut nämä unkarilaisen Erzsébet Túrmezein säkeet:
Nyt ei ole kiirettä, nyt en juokse.
nyt en suunnittele, nyt en tahdo.
Nyt en tee yhtään mitään,
annan vain Jumalan rakastaa. [...]
Ja kun valo hyväilee ja
hiljaisuus ottaa syliinsä ja virtaa minuun
ja luo minua uudeksi, kun en tee yhtään mitään,
annan vain Jumalan rakastaa.
Voisiko jopa ajatella, että Jeesus kutsuu meitä tällaiseen levolliseen irtipäästämiseen, kun hän sanoo: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta.” Me osaamme tehdä asiat paljon tehokkaammin kuin ennen ja meillä on paljon enemmän vaurautta kuin aiemmilla sukupolvilla, mutta silti kiire ja uupumus tuntuvat vain lisääntyvän. Tämän maailman ruhtinas on selvästikin kiireen, riittämättömyyden ja suorittamisen ruhtinas. Jumala haluaa vapauttaa meidät tästä väsyttävästä ja pakottavasta järjestelmästä.
Paasto on myös irtiottoa kulutuskulttuurista, ylivireestä ja jatkuvasta suorittamisesta. Lepääminen voi olla hiljaista vastarintaa tämän maailman ruhtinaan vallalle. Voisiko lepo olla paastonajan toinen liike?
III VETOVOIMA
Tämän vähän arvoituksellisen evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.”
Jumalan liike ei ole työntämistä tai pakottamista vaan vetämistä. Se ei ole vaatimus vaan kutsu. Hoosean kirjassa Jumala sanoo omasta kansastaan: ”Lempeästi, rakkauden köysin minä vedin sitä luokseni” (Hoos. 11:4). Jumala on rakkauden vetovoima. Jeesuksen sanoissa tuntuu olevan myös universaalin pelastuksen kaikua, joka Raamatussa siellä täällä pilkahtelee: minä vedän kaikki luokseni, erottelematta.
Tie ikuiseen elämään ei löydy ponnistelemalla, vaan ehkä pikemminkin niin, että päästää irti omasta yrittämisestä ja suostuu siihen, että tulee vedetyksi johonkin uuteen. Voimme luottaa siihen ja antautua sen varaan, että Kristus vetää meitä kohti ikuista elämää. Voisiko vedetyksi tuleminen olla paastonajan kolmas liike?