Teologiharjoittelija Turussa: sukulaisvierailuja

Kuinkahan monta erilaista kristillistä seurakuntaa Turun kokoisessa kaupungissa kokoontuu yhtenä ainoana viikonloppuna? Aika monta ja aika monenlaisia.

Harjoittelun viimeiselle viikonlopulle kukaan ei enää keksinyt minulle mitään tekemistä, joten järjestin omaa ohjelmaa. Kävin imemässä itseeni lisää keskiaikaa Pyhän Katariinan kirkossa, joka oli vähän kuin tuomiokirkon miniversio, ja kävelin sieltä Varissuolle, sympaattisen oloiseen maahanmuuttajavaltaiseen lähiöön. Ensimmäiset sepelkyyhkyt huhuilivat sulavassa metsässä.

Kurkistin myös Turun birgittalaisluostariin ja kävin katolisessa messussa. Se oli englanninkielinen ja seurakunta valtaosin afrikkalaistaustaista. Silti messu ei tarjonnut suuria yllätyksiä, vaan sen kulku ja tunnelma olivat hyvin samanlaiset kuin kotoisassa luterilaisessa messussa. Pieniä erojakin toki oli: ehtoollisen asetussanojen aikana kaikki polvistuivat ja kelloja soitettiin siinä kohdassa, jossa ehtoollisaineet muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Isä meidän luettiin latinaksi ja jotkut rukoukset olivat erilaisia, mutta muuten meininki oli tuttua, vaikka en ole katolisessa messussa pahemmin käynyt.

Toisin on ortodoksiserkkujen laita. Heidän perinteensä on niin erilainen, että ymmärrän aika vähän siitä, mitä ortodoksikirkossa tapahtuu.

Lauantai-illan vigilia Turun ortodoksikirkossa näyttäytyi ulkopuolisen silmin tällaisena: tauotonta monotonista laulua kuoron ja papin vuoropuheluna, välillä ikonostaasin ovet avautuvat, pappi ja avustajat ilmestyvät, kynttilöitä kannetaan, pappi suitsuttaa, pappi ja avustajat menevät pois ja ikonostaasin ovet suljetaan, alttarilla valot sammuvat, kunnes ovet avataan jälleen ja valot syttyvät, pappi ilmestyy – ja sitä rataa. Seurakunta osallistuu ristinmerkein ja kumarruksin, välillä laulaen. Palveluksesta ei ulkopuoliselle hahmotu mitään selkeää rakennetta: asiat vain toistuvat loputtoman tuntuisessa monotonisessa virrassa. Palvelus kesti lähes kaksi tuntia.

Kun sain opastusta luterilaiseen liturgiaan yhdeltä harjoitteluseurakuntani konkaripapeista, hän teroitti, että messussa on tärkeää draaman kaari. Luterilaisen papin täytyy miettiä, miten siirrytään luontevasti messun osasta toiseen ja miten intensiteetti pidetään yllä. Jos esimerkiksi esirukousta venyttää liikaa, intensiteetti lässähtää eikä sitä enää saa nostettua messun huippukohtaan, ehtoolliseen.

Ortodoksit vaikuttavat lähestyvän asiaa toisenlaisesta kulmasta. Palvelus ei tunnu draamalta vaan jonkinlaiselta rukouksen mereltä, johon voi sukeltaa.

Minusta tuntui, että sain ideasta kiinni meditaatiotaustani kautta. Vigilia tuntui välillä pitkästyttävältä niin kuin meditaatiokin, mutta ehkä sen on tarkoituskin olla pitkästyttävä. Toisto ja monotoninen rytmi rauhoittavat mielen ja muodostavat portin, jonka kautta ihminen voi astua toisenlaiseen tietoisuuden tilaan – rukouksen tilaan. Siinä sitä sitten seistään yhdessä pyhän äärellä hämärtyvässä kirkossa suitsukkeen tuoksussa, tehdään ristinmerkkejä ja polvistutaan välillä painamaan otsa lattiaan. Muutenkin liike ja tilan käyttö korostuivat sikäläisessä liturgiassa paljon enemmän.

Kumarrukset voisin ottaa ortodoksikirkosta mukaani. Vastaavaa koko keholla rukoilemista harjoitetaan varmaan lähes kaikissa uskontoperinteissä, mutta ei luterilaisuudessa. Buddhalaisilla retriiteilläkin olen joskus tehnyt prostraatioita eli kumarruksia, joissa mennään kokonaan mahalleen maahan, vaikka se ei kovin tyypillistä omassa meditaatioperinteessäni olekaan. Syvä kumarrus on nöyryyden, antautumisen, katumuksen ja egosta luopumisen ele, ehkä myös irti päästämisen ja luottamuksen ele: olen tässä täysin sinun varassasi.

Kun astuin ortodoksikirkosta ulos Turun torille, tuntui siltä kuin olisin tulossa jostain toisesta todellisuudesta. Sellaista oloa ei ole koskaan luterilaisen messun jälkeen.

Ei millään pahalla: olen kiintynyt myös luterilaiseen messuun. Luin joskus jostakin, että luterilaista messua on vaikea uudistaa, koska seurakuntalaiset suhtautuvat siihen vähän kuin joulupöytään. Yksi pahastuu, jos rosolli jää pois, ja toinen, jos pöydässä ei ole lanttulaatikkoa.

Luterilainen spiritualiteetti on niin sana- ja ymmärtämiskeskeistä, että saarna on messussa todella painavassa asemassa. Hyvä saarna onkin usein messun parasta antia, mutta aika usein messu kompastuu juuri saarnaan. Kristinusko on minulle niin tärkeä asia, että hermostun, jos sitä kohdellaan pöhkösti. Jos täytyy istua penkissä turhautumassa papin löperöihin ajatuksiin, draama lässähtää ainakin minun osaltani niin pahanpäiväisesti, ettei se siitä enää toivu. Silloin lähden messusta vain ärsyyntyneempänä ja pahantuulisempana kuin olin sinne mennessäni.

Niinpä ortodoksisessa vigiliassa vierailun jälkeen mietin, että jumalanpalvelus ilman saarnaa on aika kiva. Ollaan vain ja huuhtoudutaan siinä liturgian ja rukouksen ja symbolikielen meressä, ilman selityksiä. Eihän uskonto useinkaan selittämällä parane, pikemminkin menee pilalle.

Saarna uskosta ja epäuskosta

Saarna kansainvälisessä messussa Turussa 2. paastonajan sunnuntaina 1.3.2026

Mark. 9:17–29

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 9

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
    Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
    Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
    Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”

*

”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ihana lause, ehkä yksi Raamatun parhaista lauseista. (Minun mielestäni, teillä voi olla omat suosikit.)

Kun olin lapsi, elin sellaisessa hengellisessä yhteisössä, jossa uskon ja epäuskon raja oli aika selkeä. Ihminen oli joko epäuskoinen tai uskovainen, nolla tai ykkönen, musta tai valkoinen. Tietysti uskovaisella ihmisellä saattoi olla epäuskon hetkiä ja epäilyksiä, mutta viime kädessä sydämen perusasenne oli joko nolla tai ykkönen. Jos ei edes ihminen itse tiennyt, kumpi se oli, niin ainakin Jumala tiesi. Ja useimmissa tapauksissa myös yhteisö tiesi, kumpaa ihminen on. Joskus yhteisö tiesi, että ihminen on epäuskoinen, vaikka hän itse olisi pitänyt itseään uskovaisena. Ajateltiin, että ihmisen uskon tila näkyy ulospäin hänen teoissaan ja valinnoissaan, kuten siinä, haluaako hän elää yhteisön jäsenenä ja noudattaa sen uskontulkintoja ja elämäntapoja.

Tällä tavalla siis näin uskon ja epäuskon lapsena, ja varmaan ne nähdään samoin monissa muissakin kristillisissä yhteisöissä.

Mutta se kysymys, joka minulle tämän evankeliumin äärellä nousi, on tämä: Onko olemassa uskoa ilman epäuskoa? Onko epäusko uskomisen vastakohta, vai ovatko ne pikemminkin toistensa edellytyksiä? Kuuluvatko ne toisiinsa niin kuin valo ja varjo? Valo tulee näkyviin varjoa vasten, varjo tulee näkyviin valoa vasten. Ehkä uskokin tulee näkyviin ihmisen sydämessä vain siellä olevaa epäuskoa vasten. Usko ja epäusko elävät ihmisessä rinnakkain, niin kuin tämän kertomuksen isällä, joka etsi apua pojalleen. ”Minä uskon, auta minua epäuskossani.”

Mitä hyvää epäuskossa tai epäilemisessä voi olla? Ainakin se pitää uskon liikkeessä ja estää sitä jähmettymästä. Se estää uskoa kovettumasta varmuudeksi. Kun usko on etsivää, kuuntelevaa ja epäilevääkin, siinä on avoimuutta ja tilaa kasvulle. Ehkä usko ja epäusko, niiden välinen aaltoilu yhdessä muodostavat elävän hengellisyyden?

Usko on luottamuksen liike. Se tarvitsee epävarmuutta, koska luottamus ilman riskiä ei olisi luottamusta. Luottamukseen kuuluu hyppy johonkin, mistä emme oikein tiedä, mitä se on. Luottamus on jonkin sellaisen varaan antautumista, mistä emme voi olla varmoja. Usko ei olisi uskoa ilman epävarmuutta.

Ehkä siis usko ja epäusko eivät ole kaksi erilaista tietä, vaan kaksi askelta samalla tiellä.

Onko sinulla ollut elämässäsi epäuskon vaiheita? Sellaiset voivat liittyä elämän isoihin kriiseihin, suuriin pettymyksiin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Voi tuntua siltä, että hyvyyteen on mahdotonta uskoa, kun tapahtuu niin paljon pahaa. Tällainen epäusko on haavoittuneen luottamuksen tila.

Minua on puhutellut tällaisissa elämänvaiheissa se, että usko ei ole yksilösuoritus, vaan yhteisöllinen asia. Toisten tuki, heidän uskonsa ja luottamuksensa voi kannatella, vaikka uskomiseen ei jollain hetkellä itse kykenisikään. Myös evankeliumeissa toistuu se, miten ihmiset tulevat usein kannetuiksi Jeesuksen luo, niin kuin tässä kertomuksessa isä tuo poikansa Jeesuksen luokse.

Toinen näkökulma epäuskoon on se, että se mikä tuntuu epäuskolta ei välttämättä ole Jumalan puutetta, vaan väärien varmuuksien tai väärien jumalakuvien purkautumista. Monet kristilliset mystikot puhuvat siitä, että Jumalan poissaolon kokemus kuuluu hengelliseen kasvuun. Elämänmittaisella hengellisellä polulla on pimeän yön aikoja, sellaisia vaiheita, joissa vanhat käsityksemme Jumalasta sortuvat tehdäkseen tilaa jollekin uudelle. Mystikot ovat sanoneet, että Jumala voi löytyä vain tietämättömyyden läpi, vasta sitten kun luovumme omista Jumalaan liittyvistä käsityksistämme ja rakenteistamme. Jumalaa voi lähestyä vain tyhjin käsin.

Isän lauseessa ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” kuuluu myös rehellisyys. Uskominen ei kasva teeskentelystä. Se kasvaa todellisesta kohtaamisesta, sellaisesta aitoudesta, jossa myös epäuskon sanoittamiselle on tilaa.

Kertomuksen isällä ei ole täydellistä uskoa, mutta hänellä on hätä sairaan poikansa puolesta. Hätä riisuu ihmisestä hallinnan tunteen ja sen pintakerroksen, jonka varaan usein rakennamme elämäämme. Jos meillä on tilanne koko ajan hallinnassa, ei uskomiselle jää kovin paljon tilaa. Silloin, kun emme selviydy omin voimin, tulemme paljaammiksi ja avuttomammiksi. Juuri silloin usko voi tulla näkyviin elämää kannattelevana pohjavirtana, viimeisenä ankkurina, johon turvautua silloin kun mitään muuta ei ole.

Evankeliumin kertomuksessa ratkaisevaa ei ole isän uskon laatu vaan se, että hän kääntyy Jeesuksen puoleen. Kertomus näyttää sen, että usko ei ole hengellinen saavutus tai onnistuminen tai mitään, mitä me itse saamme aikaan. Isän avunpyyntö riittää siihen, että hän tulee autetuksi. Hän uskoo Jeesukseen ainakin sen verran, että toivoo Jeesuksen voivan auttaa ja pyytää häneltä apua. Muutenhan hän ei edes olisi paikalla. Tarina ei kerro, uskooko poika Jeesukseen vai ei, mutta toiset kantavat hänet Jeesuksen luo ja hänkin saa avun.

Me emme aina pysty uskomaan. Me emme aina jaksa luottaa. Me emme aina tunne Jumalan läheisyyttä. Mutta ehkä usko joskus alkaa juuri siitä hetkestä, kun emme itse jaksaa kantaa itseämme. Ehkä se alkaa joskus avun pyytämisestä.

Teologiharjoittelija Turussa: saarnakrapula ja vähemmistöstressi

Kevät hiipii hiljalleen Turkuun: pakkaset ovat lauhtuneet ja lumet sulaneet. Valo venyy iltoihin, mustarastaat virittelevät huilujaan ja katulamput loistavat pehmeästi sumun seassa.

Harjoittelun ensiviikkoina oli usein niin kylmä, että lämpimistä vaatteista huolimatta olin jäätyä illalla Martinkirkolta kotiin kävellessä. Nyt tarkenee hyvin, mutta Aurajoella ei enää voi kävellä ja talviset postikorttimaisemat ovat muisto vain. Vielä pari viikkoa sitten ketut kisailivat hangessa Halistenkoskella ja jäätä pitkin olisi tehnyt mieli kävellä Lietoon asti. Nyt joen jää on täynnä suuria vesilammikoita.

Viimeinen viikko on pyörähtänyt käyntiin lievän saarnakrapulan merkeissä. Olen nimennyt siten saarnaamisen jälkeisen mielialan laskun, joka tulee kai siitä, kun on antanut itsestään kaiken ja on vähän tyhjä olo.

Saarnojen valmistelu on aina sekä innostavaa että vähän tuskaisaa painimista. Siinä saa laittaa peliin kaiken taitonsa ja vähäisen ymmärryksensä siitä, mistä on puhumassa. Hengelliset asiat kun eivät ole mitään halki, poikki ja pinoon -juttuja, vaan sanoilla yritetään rähmiä maastossa, johon sanat oikeastaan eivät yllä. Sitten täytyy vielä yrittää ottaa huomioon kuulijoiden erilaiset elämäntilanteet. Pitäisi olla tilannetajua vaistota esimerkiksi sitä, milloin heitä kannattaa haastaa ja ravistella, milloin taas on tärkeää vahvistaa turvallisuuden tunnetta.

Yksi saarnakrapulan oire on tällainen:

– Yhtäkkiä alko tuntua, että mikä ihmeen juttu tää on, viestitin opiskeluystävälle. – Siis että tämmöstä pappihommaa, outoo. Että mihin mä oon niinku hurahtanut.

– Toi olo tulee säännöllisesti, vastasi ystävä. – Joskus herään aamulla silleen että MITÄ. En saa yhtään kiinni koko uskonnosta tai edes uskosta. Mut ne on ohimeneviä.

Tuomiokirkkoa on ikävä. Nyt olen ollut tekemässä messuja tavallisen modernissa kirkkotilassa, jossa on valkoiset seinät ja laminaattilattia. Sellaisissa alttaripöydän virkaa toimittaa joku pelkistetty kuutio, jonka päällä tököttää pöytäristi, ja alttarikaidekin on usein karsittu pois niin ettei ehtoolliselle voi edes polvistua. Vaikka toimitus on sama ja Henki puhaltaa missä tahtoo, niin kyllä tunnelma on aika erilainen, jos valmistautuu messuun keskiaikaisessa sakastissa ja avaa Turun palossa (1827) mustuneen vanhan puuoven kirkkosaliin, jonka kivilattioihin ja hämäriin holveihin on imeytynyt seitsemän vuosisadan rukouselämä. Ja entä aistien liturgia ortodoksikirkossa, jossa tuohukset ja lampukat loistavat ja koko keho rukoilee, kun polvistutaan painamaan otsa lattiaan. Siinä on asennetta.

Tästä arkisemmasta todellisuudesta katsottuna nuo muutaman viikon takaiset kokemukset tuntuvat jo vähän epätodellisilta. Lumous on haihtunut.

Mielekkäitä juttuja olen silti päässyt tekemään ja motivaatio opetella kirkon töitä on pysynyt korkealla. Viime viikon ja yksi koko harjoittelun vaikuttavimmista kokemuksista oli puhuminen vanhainkodissa, jossa elämän hauraus oli käsinkosketeltavasti läsnä. Siinä tunsi tekevänsä jotain merkityksellistä.

Yksi harjoittelussa askarruttanut asia ovat vähemmistökysymykset. Niitä joutuu miettimään uudella tavalla, koska en ole ennen ollut työssä, jossa tapaan paljon uusia ihmisiä koko ajan. Jos vanhainkodin asukkaat kyselevät perheestäni, kerronko, että minulla on vaimo vai puhunko puolisosta?

Vähemmistöstressi on läsnä pienenä päänsisäisenä paineena, pelkona siitä miten muut suhtautuvat. Kun vaimo oli mukana kansainvälisen seurakunnan messussa ja istuimme kirkkokahveilla eri maista tulevien ihmisten kanssa, jätin hänet esittelemättä puolisonani. Varmasti olisin esitellyt hänet, jos hän olisi mies.

Kirkon ihmiset, jotka ovat samansukupuolisissa suhteissa ja joiden kanssa olen aiheesta puhunut, ovat olleet aika varovaisella linjalla: he ovat korostaneet, että työroolissa omaa yksityisyyttä on lupa suojella ja yksityisasioista puhua pidättyvästi. Kaapissa pysymisellä on kuitenkin aina se hinta, että se muodostaa tietynlaisen seinän minun ja toisen ihmisen väliin. Hän ei saa tilaisuutta kohdata minua aivan aidosti. Sitä paitsi en ole tottunut olemaan kaapissa enkä oikein jaksaisi sellaista.

Lauantai-illan sateenkaarimessuun meikkasin viikset. Olen tavannut tehdä niin sateenkaarimessuihin, toisaalta koska se on harvoja tilaisuuksia joissa uskallan tehdä niin, toisaalta ihan pastoraalisista syistä. Haluan näyttää esimerkkiä siitä, että sateenkaarimessu on turvallinen tila tuoda esiin normeista poikkeavaa sukupuolen ilmaisua. Normalisoimalla asiaa teen tilaa myös muille toimia samoin.

Mutta nyt on vapaapäivä ja lähden vähän seikkailemaan Turun pilviseen maaliskuuhun. Ajattelin käydä etsimässä piispanristin, siirtolohkareen kylkeen hakatun vanhan ristikuvion, joka on antanut nimen Piispanristin kaupunginosalle.

Teologiharjoittelija Turussa: tuhkaristejä ja mustikkapiirakkaa

Eilen Turussa tuiskutti lunta ja tuomiokirkko oli kietoutunut pehmeään harmauteen. Sitä ennen taivaalla loisti kapea uudenkuun sirppi. Täysikuusta tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on tapahtunut. Samalla tuntuu, että viikot ovat sujahtaneet ohi vauhdilla.

Tuomiokirkon sulkeutuminen on tehnyt Turussa olemisesta vähemmän sadunomaista, mutta tapahtumarikasta täällä on ollut edelleen. Tällä viikolla olen muun muassa vieraillut ortodoksisessa kirkossa, haistellut menneisyyttä Turun linnassa, nähnyt Kaarina Maununtyttären haudasta löytyneen kultaisen sormuksen ja kurkistanut tuomiokirkon tornista löytyneeseen keskiaikaiseen vessaan. Olen myös kävellyt vaimon kanssa Aurajoen jäätä pitkin katsomaan Ravattulan Ristimäkeä, vanhinta Suomesta tunnettua kirkon paikkaa. On vaikea kuvitella, millaista kristinuskon harjoitus oli silloin, kun rautakauden lopun ihmiset kokoontuivat jumalanpalvelukseen Ristimäen pieneen hirsikirkkoon ja hautasivat sen ympärille läheisiään. Mikä siinä olisi tuttua, mikä erilaista?

Tuomiokirkon pääkuorissa on fresko, jossa piispa Henrik kastaa pakanasuomalaisia taustallaan ruotsalaiset sotajoukot. Sama maalaus taisi olla peruskoulun historiankirjassa, mutta eihän se kuvaa todellisuutta. Kristinusko hiipi maahan vähitellen, ei äkillisenä sotilaallisena pakkokäännytyksenä, ja sekoittui aikaisempaan kansanperinteeseen.

Harjoittelurintamalla on ollut taas vaihteeksi leppoisampi viikko, mutta olen piirrellyt ihmisten otsaan tuhkaristejä paastonajan aloittavassa tuhkakeskiviikon messussa, istunut hautauskappelissa saattamassa vainajaa, jolla ei ollut yhtään saattajaa omasta takaa, ja vieraillut palvelutalossa pitämässä hartauspuheen. Sokeripaasto meni myttyyn heti alkuunsa, kun palvelutalossa tarjottiin mustikkapiirakkaa. Pappisystäväni kyllä väitti, että vieraanvaraisuus ylittää paaston – että paastoon kuuluu, ettei siitä tee numeroa. Hankala olisikin ollut kieltäytyä, kun omaa huonettaan minulle esitellyt virkeä vanhus tarjosi suklaakonvehtia viimeisestä joululta säästyneestä suklaarasiasta.

Olen tottunut uuteen rooliini yllättävän nopeasti, vähän samaan tapaan kuin olen tottunut uudenlaisiin vaatteisiin, ja jaksanut työn ihmisläheisyyttä ihmeen hyvin. Se johtuu kai siitä, että tilanteet ihmisten kanssa ovat pääasiassa joko kahdenkeskisiä tai sitten sellaisia, joissa yksi puhuu vuorollaan kaikessa rauhassa, kuten jumalanpalveluksissa. Kuormittavia minulle ovat tilanteet, joissa on kova hälinä tai joissa joudun taistelemaan elintilasta nopeampia puhujia vastaan.

Jaksamisella on muutenkin yllättävän vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon teen töitä. Kotona saatan olla aivan uupunut, vaikka en tekisi mitään; täällä taas jaksan hyvin, koska olen niin motivoitunut. Hommissa riittää haastetta ja mielenkiintoa, varsinkin kun en ole ennen tehnyt mitään vastaavaa. Ei ole ihan helppoa keksiä, miten hengellisistä asioista kannattaa puhua riparilaisille, miten taas palvelutalon asukkaille, körteille, sateenkaari-ihmisille tai kansainväliselle seurakunnalle, johon kuuluu ihmisiä eri maista.

Vanhoillislestadiolaisesta lapsuudestani olen kerrankin voinut olla kiitollinen. Siitä on tässä hommassa valtavasti etua. Minussa on niin paljon lapsuuden uskon kerrostumaa, että luterilaiseen meininkiin solahtaminen tuntuu jollain syvätasolla tutulta ja luontevalta, vaikka teologinen vire ei aina niin omansuuntainen olisikaan. Laulan tyytyväisenä nostalgisia virsiä sielläkin, missä muut eivät juuri laula.

Liturgin roolissa on tuntunut hienolta päästä lausumaan tällaisia sanoja: ”Totisesti on oikein ja arvollista...” tai ”Tulkaa minun luokseni, minä annan teille levon” tai ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön henkemme, sielumme ja ruumiimme...” Viimeisimmistä tulee heti mieleen suviseurat, jossa lauantai-illan ehtoolliselle osallistuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Koska ehtoollisen vietto kestää monta tuntia, ehtoollisen päätössanat lausutaan aika ajoin ja ne kaikuvat kaiuttimista pitkin seurakenttää. Niinpä ne ovat syöpyneet syvälle. On jotenkin häkellyttävää lausua noita sanoja itse, kun lestadiolaisessa maailmassa se kuuluu vain miespapeille – rooli, johon en mitenkään ole voinut samaistua.

Hienoa on myös aina kun pääsee julistamaan synninpäästön tai siunaamaan ihmisiä Herran siunauksella. Rituaalisia sanoja, jotka vaikuttavat, saavat ihmisissä aikaan jotakin, punovat yhteen näkyvää ja näkymätöntä. Tai tuhkaristien piirtäminen: toisen ihmisen kosketus pyhässä hetkessä voi olla hyvin merkityksellinen.

Saarna laskiaissunnuntaina

Saarna levon messussa laskiaissunnuntaina 15.2.2026 Maarian pappilan tallissa

Joh. 12:25–33

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 12

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

*

Kun joskus viime vuoden puolella sain tietää, että pääsen tekemään tätä laskiaissunnuntain messua, innostuin kovasti siitä että pääsen puhumaan tästä Jeesuksen lauseesta: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Eikö ole viehättävä paradoksi?

Olemme laskeutumassa paastonajan matkalle kohti pääsiäistä, ja evääksi tälle matkalle ajattelin antaa kolme liikettä, jotka nousevat päivän evankeliumista. Ensimmäinen liike on putoaminen, toinen on lepo ja kolmas on vetovoima.

I PUTOAMINEN

Päivän evankeliumiin liittyy kiinteästi se, mitä Jeesus sanoo juuri ennen kuin hän puhuu elämän rakastamisesta ja sen kadottamisesta. Uusimman käännöksen (UT2020) mukaan hän sanoo näin: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Se, joka rakastaa elämäänsä, tuhoaa sen; se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pääsee ikuiseen elämään.” (Joh. 12:24–25)

Minulle tämä ajatus aukeni paremmin, kun pureuduin siihen vähän syvemmin myös alkukielen kreikan kautta.

Kreikan kielessä siitä elämästä, jota tässä rakastetaan ja vihataan, käytetään sanaa psykhe. Sanan voi kääntää sieluksi, hengeksi, henkilöksi tai eläväksi olennoksi. Tässä yhteydessä sen voi ymmärtää tarkoittavan minuutta, sitä elämää, jonka koen omakseni.

Siitä ikuisesta elämästä, jota Jeesus lupaa, käytetään puolestaan sanaa zōē. Kreikankielen sanakirja, jota tutkailin, antoi sanalle tällaisia käännöksiä: todellinen elämä, elämä Jumalassa, elämä syvällisemmässä merkityksessä.

Joka siis rakastaa elämäänsä pienemmässä merkityksessä, se joka uppoutuu omaan elämänprojektiinsa ja omaan minuuteensa, jää paitsi jostain suuremmasta ja merkityksellisemmästä elämästä.

Onko sinun elämässäsi ollut hetkiä, kun olet unohtanut itsesi ja tullut osaksi jotain suurempaa? Oletko ehkä uppoutunut johonkin rakastamaasi asiaan, vaikka musiikkiin, luontoon, rukoukseen, tanssiin tai rakkaaseen harrastukseen niin että olet kokonaan unohtanut ajatella itseäsi, ja juuri silloin ollut enemmän elossa kuin koskaan? Ajantajukin saattaa kadota. Ajattelen, että tällaiset hetket voivat ehkä olla häivähdyksiä siitä, mistä Jeesus puhuu.

”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin.” Jeesus puhuu tässä syvällisestä transformaatiosta, uudelleensyntymisestä. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa”, kirjoittaa Paavali päivän epistolassa (Gal. 2:20). Vehnänjyvän tai meidän pienen minä-projektimme on kuoltava, jotta se voisi avautua johonkin uuteen, suurempaan ja elävämpään elämään. Sillä tavalla yksi pieni vehnänjyvä voi kasvaa korreksi ja tähkäksi ja tuottaa runsaan sadon.

Voisiko vehnänjyvän lailla putoaminen, kontrollista ja hallinnasta irti päästäminen olla paastonajan ensimmäinen liike?

II LEPO

Maahan pudonnut vehnänjyvä lepää. Se ei varsinaisesti tee mitään. Se vain hautautuu ja on pimeässä. Kuitenkin Jumala valmistaa vehnänjyvässä uutta elämää. Ehkä meidänkin tehtävämme olisi lähinnä raivata tilaa, astua askel taaksepäin, jotta Jumalan toiminnalle jää enemmän sijaa.

Anna-Maija Raittila on suomentanut nämä unkarilaisen Erzsébet Túrmezein säkeet:

Nyt ei ole kiirettä, nyt en juokse.

nyt en suunnittele, nyt en tahdo.

Nyt en tee yhtään mitään,

annan vain Jumalan rakastaa. [...]

Ja kun valo hyväilee ja

hiljaisuus ottaa syliinsä ja virtaa minuun

ja luo minua uudeksi, kun en tee yhtään mitään,

annan vain Jumalan rakastaa.

Voisiko jopa ajatella, että Jeesus kutsuu meitä tällaiseen levolliseen irtipäästämiseen, kun hän sanoo: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta.” Me osaamme tehdä asiat paljon tehokkaammin kuin ennen ja meillä on paljon enemmän vaurautta kuin aiemmilla sukupolvilla, mutta silti kiire ja uupumus tuntuvat vain lisääntyvän. Tämän maailman ruhtinas on selvästikin kiireen, riittämättömyyden ja suorittamisen ruhtinas. Jumala haluaa vapauttaa meidät tästä väsyttävästä ja pakottavasta järjestelmästä.

Paasto on myös irtiottoa kulutuskulttuurista, ylivireestä ja jatkuvasta suorittamisesta. Lepääminen voi olla hiljaista vastarintaa tämän maailman ruhtinaan vallalle. Voisiko lepo olla paastonajan toinen liike?

III VETOVOIMA

Tämän vähän arvoituksellisen evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.”

Jumalan liike ei ole työntämistä tai pakottamista vaan vetämistä. Se ei ole vaatimus vaan kutsu. Hoosean kirjassa Jumala sanoo omasta kansastaan: ”Lempeästi, rakkauden köysin minä vedin sitä luokseni” (Hoos. 11:4). Jumala on rakkauden vetovoima. Jeesuksen sanoissa tuntuu olevan myös universaalin pelastuksen kaikua, joka Raamatussa siellä täällä pilkahtelee: minä vedän kaikki luokseni, erottelematta.

Tie ikuiseen elämään ei löydy ponnistelemalla, vaan ehkä pikemminkin niin, että päästää irti omasta yrittämisestä ja suostuu siihen, että tulee vedetyksi johonkin uuteen. Voimme luottaa siihen ja antautua sen varaan, että Kristus vetää meitä kohti ikuista elämää. Voisiko vedetyksi tuleminen olla paastonajan kolmas liike?