Elämän kutomisesta (puhe körttiseuroissa)

Olen ensimmäistä kertaa tällaisissa seuroissa. Olen kyllä istunut seuroissa paljonkin lapsena ja nuorena, mutta ne olivat vähän toisenlaisia seuroja, kuten suviseuroja. Nyt tulin tekemään teologiharjoittelua tänne Turkuun ja lupasin tulla puhumaan seuroihin, kun tilaisuus tarjottiin. Sain evästykseksi vain, että voin puhua ihan mistä tahansa, kunhan se liittyy jotenkin hengellisyyteen.

Kun mietin, mistä ihmeestä puhuisin, niin ajattelin että on varmaan parasta puhua siitä, mikä omalla hengellisellä polulla on ajankohtaista, millaisten maisemien läpi se juuri nyt kulkee.

Vuoden alussa tartuin uudelleen yhteen itselleni tärkeään kirjaan, edesmenneen piispa Martin Lönnebon kirjaan Elämän kangas – sielun suuri harjoituskirja. Siinä on hengellisiä harjoituksia vuoden matkalle ja ajattelin vuodenvaihteessa, että otan kirjan matkaseuraksi niin, että luen siitä tekstin viikoittain ja kuljetan sitä mukana arjessani.

Kirjan kantava teema on ajatus elämästä kankaana, jota kudotaan. Kun elämä tulee päätökseen, niin kangaskin tulee valmiiksi. Jesaja kirjoittaa: ”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti” (Jes. 38:12).

Mietiskelin vähän kangasta elämän metaforana. Raamatussa on elämälle monia muitakin vertauskuvia: elämä voi olla matka, taistelu, puutarha tai pelto, saviruukku tai juoksukilpailu, kuten Paavali kirjoittaa tämän päivän epistolatekstissä: ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen” (Fil. 3:14). Omaksumamme metaforat voivat muovata syvästi sitä tapaa, jolla ymmärrämme elämän merkityksen. Paavali puhuu elämästä juoksukilpailuna, koska hän haluaa korostaa kestävyyden ja sinnikkyyden merkitystä: ”jaksakaa vielä”. Elämän vertaaminen juoksukilpailuun kiinnittää huomion lopputulokseen, kilpailun voittoon tai tappioon. Jos taas elämää vertaa kankaaseen, niin silloin tärkeää on koko elämä. Kangas kutoutuu hetki hetkeltä, kude kuteelta, ja jokainen eletty päivä jättää jäljen kankaaseen.

Martin Lönnebo kirjoittaa kankaan kutomisesta näin:

”Ota kaikki, mitä sinulla on, ja jätä se Jumalalle, vaikka se olisikin vain räsyjä. Tee jotain kaunista Jumalalle jo aamulla herätessäsi. Pyhityksen tie alkaa, kun asetat jalkasi räsymatolle ja menet keittiöön. Hyvän aamiaispuuron keittäminen on kaunis raita kuteessa. Toinen raita on lasten hukkaaman vaatekappaleen kärsivällinen etsiminen. Kolmas on myötäilon ja myötätunnon osoittaminen työtovereitaan kohtaan. Neljäs on saman myötäilon ja myötätunnon osoittaminen itselleen. Viides sen muistaminen, että panee ulos linnunsiemeniä. Kuudes rukoileminen sairaalassa makaavan isoäitisi puolesta. Seitsemäs sen tekeminen, mitä sinulta päivän aikana odotetaan. Niin on päivä kulunut, ja kappale elämäsi räsymattoa on saanut kauniin, vaihtelevan kuvion.”

Kun mietin kutomisen teemaa arkista elämää eläessäni, niin minusta tuntui, että sain kiinni siitä, mistä tässä on kyse. Aloin kiinnittää huomiota siihen, milloin oman elämäni kankaasta tuntui tulevan kaunista ja milloin taas kuteet menevät ruttuun ja langat sotkuun.

Huomasin, että ylivoimaisesti eniten kankaan kauneuteen vaikuttaa kiire. Minulla on taipumus lähteä liikkeelle viime tipassa ja niinpä yleensä kun kuljen jonnekin, kuljen kiireisenä, henkisessä etukenossa, silmälaput silmillä ja katse tiukasti määränpäässä. Sellaisessa tilassa on vaikea huomata, mitä ympärillä tapahtuu, vaikea huomioida toisia ihmisiä, kun on keskittynyt vain siihen, miten minä ehdin ajoissa perille. Kerran bussista ulos rynnätessäni vahingossa melkein kaadoin yhden ihmisen. Siinä hetkessä ei kangaspuista tullut kovin hyvää jälkeä. Kauniimpaa kangasta syntyy, jos teen asiat kiireettömästi, rakkaudella, enkä rumasti huiskien.

Toisissa tilanteissa kutomisharjoitus on onnistunut paremmin. Aika paljon elän elämääni automaattiohjauksella, mutta joskus ajatus kankaan kutomisesta on tullut mieleen tilanteissa, joissa voin valita, miten toimin. Yksi sellainen tilanne oli puolisoni kanssa, kun olimme menossa nukkumaan. Hänellä oli hankala olo ja huomasin sen, mutta olin väsynyt ja vähän jaksamaton selvittämään, mistä on kyse. Olisin voinut kääntyä poispäin ja ryhtyä nukkumaan, ja olisin varmaan tehnytkin niin, ellei mieleeni olisi tullut kankaan kutomisen harjoitusta. Niinpä valitsin kääntyä häntä kohti, ja siitä tuli paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus kankaan kutomisesta tarjosi minulle tavan tuoda hengellisyys mukaan elämän joka hetkeen. Jumalalle elääkseen ei tarvitse tehdä mitään erityistä tai erilaista kuin mitä normaalisti tekee. Tämähän on periluterilainen ajatus – Jumalalle voi kukin omistautua omassa arkielämässään, ei tarvitse mennä luostariin, vaikka sekin voi olla hyvä tapa omistautua Jumalalle. Kankaan kutomisessa on kyse siitä tavasta tai sävystä, jolla tavallista elämäänsä elää.

Jokin aika sitten törmäsin yliopiston ruokalassa ystävään, jonka kanssa syntyi mielenkiintoinen lounaskeskustelu. Liitin sen mielessäni kankaan kutomisen teemaan. Puhuimme sellaisesta suhtautumisesta elämään, jossa asennoituminen eteen tuleviin tilanteisiin on joustavaa sen sijaan, että mielessä on paljon jäykkiä rakenteita ja käsityksiä, joiden mukaan elää.

Esimerkkinä joustavuudesta ystäväni kertoi tilanteesta, jossa hän oli keikkatyössä päiväkodissa. Yhdellä lapsella oli päiväkodin pihalla kädessään keppi. Ystäväni sanoi lapselle leikillään, että ”onko sulla taikasauva kädessä”, ja kysyi, mitä hän aikoo sillä taikoa. Lapsi lähti mukaan leikkiin ja ryhtyi taikomaan kepillä niin, että hän osoitti sillä ystävääni ja taikoi hänet puuksi. Ystäväni heittäytyi esittämään puuta, ja sen jälkeen hän sai esittää montaa muutakin asiaa, joita pieni taikuri keksi loitsia. Aika nopeasti taikomisen aiheet päätyivät pieruhuumori-osastolle, ja ystäväni kuvaili, miten hän heittäytyi tähänkin mukaan ja lapsilla oli valtavan hauskaa.

Ystäväni puhui inspiroivalla tavalla siitä, miten elämä kutsuu meitä joka hetki johonkin. Ystäväni kutsui lasta taikasauvaleikkiin, lapsi kutsui vuorostaan ystävääni esittämään erilaisia asioita, ja heidän vuorovaikutuksestaan syntyi paljon iloa. Omassa elämässäni joustavuutta on vaatinut vaikka se, että elämä on kutsunut minut tänään tänne puhumaan, vaikka en oikeastaan tiedä yhtään, mitä seuroissa yleensä tehdään ja puhutaan. Koko papiksi opiskelu on tullut elämääni niin pyytämättä ja suunnittelematta, että olen todennut, että jokin suurempi virta tuntuu tätä purtta ohjailevan. Parempi siis olla melomatta vastaan ja antaa virran viedä. Ja vähän yllättäen siitä on seurannut paljon hyviä asioita, paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus elämästä kankaana saattaa ehkä herättää myös ahdistavampia mielikuvia: jos jokin kohta menee ryttyyn, niin onko sitten koko kangas pilalla? Mutta luulen, että Jumalan silmissä ruttuisempikin kangas voi olla kaunis, vähän niin kuin vanhempi ilahtuu kaikista lastensa jugurttipurkkiaskarteluista ja muista hökötyksistä. Lönnebo kirjoittaa näin: ”Räsyjensä rohkea antaminen kauniina lahjana Jumalalle on mitä suurin luottamuksen osoitus. Pieni lapsi voi antaa lahjana äidilleen sitä, mikä ei ole yhtään mitään, paperinpalan, puuvaarnan, ja äiti tulee iloiseksi.”

Elämän mutkat ja epätasaisuudet tuovat kankaaseen oman sävynsä, ja ehkä viime kädessä Jumalan armo on se silitysrauta, joka kankaan silittää. Eikä kyse edes ole siitä, että me yksin istumme kutojan paikalla. Me olemme mukana kutomisessa, mutta lopulta joku kutoo meitä, ”lainatut kangaspuut kutoivat minun elämäni”, kuten Lönnebo kirjoittaa.

Teologiharjoittelija Turussa: körtit ja ensimmäinen liturgia

Miksei kukaan varoittanut, että jos lähden Turkuun, niin päädyn johonkin ihmeelliseen satuun?

Sellainen olo tuli perjantai-illan urkukonsertissa, jossa Markku Hietaharju soitti elokuvamusiikkia. Valo- ja urkushow taikoi tuomiokirkosta fantasiamaailman, jonka värit vaihtuivat musiikin tahdissa. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Minä olin saanut vapaalipun ja kökötin tiiviisti pylvään juuressa niin kenraaliharjoituksen kuin itse konsertinkin.

Lisäksi täällä on upea täysikuu, joka kumotti tuomiokirkon tornin yllä, kun lauantai-iltana suuntasin vetämään ensimmäisen liturgiani. Olin henkisesti varautunut pieneen, parinkymmenen hengen tilaisuuteen, mutta väkeä oli moninkertaisesti. Selvisin hengissä, ja seuraava kerta onkin jo helpompi.

Eivätkä ihmeet tähän lopu: tänään pääsin seurapuhujan tehtäviin. Naurahtelin asiaa vähän epäuskoisena ystävälleni, joka on ex-lestadiolainen kuten minäkin. Koko juttu tuntui omaa taustaani vasten jotenkin hulvattomalta, ja kun olin käyttänyt kaiken jännittämisenergiani jo lauantai-illan liturgiaan, en jaksanut edes pahemmin stressata körttiseurojen puhetta. Sitä paitsi minulle sanottiin heti kynnyksen yli astuttuani, että suorituspaineet voi täällä unohtaa. Paikalla oli kourallinen vanhemmanpuoleista väkeä, jolla oli paljon huumorin pilkettä silmäkulmassa. Veisattiin Siionin virsiä, kahviteltiin ja kuunneltiin puheita. Oma puheeni elämän kankaan kutomisesta tuntui uppoavan kuulijoihin hyvin.

– Nyt tuli hyvä raita kankaaseen, sanoi vieruskaveri minulle, kun puheen jälkeen istuin takaisin paikalleni.

Niille lukijoille, jotka eivät kirkollista skeneä tunne, pari sanaa körteistä. Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evlut-kirkon sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. En itsekään tiedä körteistä paljoa, olen vain ihmetellyt, miten kaksi pietistiseltä pohjalta ponnistavaa ja samoihin aikoihin (1700–1800-luvuilla) syntynyttä herätysliikettä, körtit ja lestadiolaiset, ovat päätyneet historian saatossa niin erilaisiin lopputulemiin. Körttiläinen spiritualiteetti on nykyään hyvin avarakatseista ja siinä on paljon viehättäviä piirteitä, kuten vaatimattomuus sekä kaikenlaisen hengellisen varmuuden ja paremmintietämisen epäileminen. Mutta ilmeisesti näitä piirteitä on ollut liikkeen teologiassa alusta alkaen ja juuri se on mahdollistanut sen, että nykykörtit ovat niin leppoisaa väkeä. Ovathan vanhoillislestadiolaisetkin ihan leppoisaa väkeä, ei siinä mitään, mutta teologisesti liikkeet ovat kuin yö ja päivä.

Vanhoillislestadiolaisissa seuroissa ääneen pääsevät vain puhujan tehtävään kutsutut miehet, kun körttiseuroissa puheita voi pitää kuka tahansa. Jopa minä, vaikka en ole koskaan edes käynyt körttiseuroissa. Siinä missä lestadiolaiset seurapuheet voivat kestää liki tunnin, körttiseuroissa ne ovat lyhyempiä. Helpompi pysyä hereillä. Välissä veisataan Siionin virsiä.

Kirkossa ihmisten kanssa jutellessa on välillä tullut olo, että keskustelukumppani haluaa ikään kuin testata sitä, olenko ”oikea uskovainen” vai joku leipäpapintekele, mutta körteistä aistin pelkkää kannustusta ja hyväksyntää. Varoittelivat, että turkulaisuus voi tarttua.

Seurojen jälkeen kävin kävelyllä joella, Aurajoki kun on tukevassa jäässä. Kettu repolainen hipsi joen yli kuutamossa.

On muuten hyvä, että hermoilin vaateasioista etukäteen niin paljon, koska vaatteilla on todellakin väliä. Tuomiokirkkoseurakunta on keskimääräistä hienompi eikä täällä voisi kuvitella vetävänsä messuja tennareissa, kuten kotipuolessa paljon näkee. Ystäväni harjoitteluohjaaja Tampereen suunnalla vetää messut kuulemma aina villasukissa: hänellä on villasukat kaikissa liturgisissa väreissä.

Täällä meininki on sen verran korkeakirkollista, että minua huomautettiin ensimmäisen liturgian jälkeen kirjakielisyydestä. Pitäisi sanoa ”rukoilkaamme” eikä ”rukoillaan”. Olen ollut vähän huolissani siitä, että joku vielä huomauttaa minua alban sitomisesta. Tulen nykyään toimeen albojen kanssa lähinnä siksi, että olen keksinyt ottaa vyön irti kannakkeistaan ja sitoa sen mukavammalle korkeudelle lantion tasalle. Naisten alboissa vyö on epämiellyttävän korkealla. Mutta ainakaan vielä kukaan ei ole huomannut tai huomauttanut.

Vaikka ulkoisissa puitteissa ollaan ehkä tarkempia, henkisesti seurakunnan työilmapiiri ei vaikuta ollenkaan pönöttävältä tai jäykältä. Huumoria ja teologista avarakatseisuutta löytyy.

Ensimmäinen viikko harjoittelua on nyt takana ja edessä pari vapaapäivää. Olo on sellainen, että olen tehnyt hyvää työtä ja vapaapäiväni ansainnut. Fiilistelen tätä oloa paljon, koska aiemmassa työssäni vallitseva olotila oli loputon riittämättömyyden tunne ja jatkuvasti mieltä painava tekemättömien töiden vuori, joka tuntui niin valtavalta, että en ikinä saa sitä lapioitua pois niskastani.

Jännä nähdä, tipahdanko sadusta takaisin maan pinnalle vai jatkuuko harjoittelu samanlaisissa kuherruskuukauden tunnelmissa.

Teologiharjoittelija Turussa: jännitystä ja onnenhuuruja

Ennen lähtöäni Turkuun sain ystävältäni myöhästyneen synttärikortin. Kuvassa ihminen seisoo korkealla kallionkielekkeellä vesiputouksen edessä ja katsoo lintuja, jotka lentävät putouksen yläpuolella. Kortti tuntui symboliselta, sillä teologiharjoittelu on ollut eräänlainen rotkoon hyppääminen. Kun pysähdyin kuuntelemaan kehoani kotona ennen lähtöä, vatsassa oli vähän samanlainen olo kuin kielekkeellä ennen hyppäämistä tai vuoristoradan korkeimmassa kohdassa ennen syöksyä.

Mieleen tuli myös tarina, jota viljellään sydänrukouspiireissä. Siinä Jumalaa verrataan kotkaemoon, joka opettaa poikasiaan lentämään pudottamalla ne alas jyrkänteeltä. Juuri ennen törmäystä maahan emo sieppaa poikasen kiinni.

Tässä syöksyssä on kuitenkin ollut laskuvarjo mukana, nimittäin ohjaajani, joka on pitänyt minusta hyvää huolta. Muutenkin ihmiset ovat olleet mukavia ja vastaanotto lämmin. Ensimmäiset päivät ovat myös olleet aika löysiä ja hyvä niin, koska asettuminen Turkuun ja alkujännitys ovat vieneet oman veronsa. Viikonloppuna pääsen enemmän tositoimiin.

Kun aikaa on ollut, olen hengannut työpaikallani Turun tuomiokirkossa ja rakastunut siihen. Eilen vietin siellä suuren osan päivää vain oleillen. Olenhan minä siellä ennenkin käynyt, monta kertaa, mutta en koskaan yhtä hitaasti. Tutkin kaikki sivukappelit ja yksityiskohdat, istuskelin tekemättä mitään, haistelin ja katselin, miten valo kirkon sisällä siirtyi auringon mukana. Makoilin penkissä katselemassa katon holvikaaria, kun kanttori harjoitteli urkukonserttia varten ja aasialaiset turistit saapuivat parvina ottamaan valokuvia. Jotkut heistä katsoivat minua kuin suurtakin nähtävyyttä.

Olin niin onnellinen siinä penkissä maatessani, että olisin voinut kuolla onnesta siihen paikkaan. Onni kumpusi paitsi vanhasta kirkosta, myös keskipäivän ehtoollisesta, jonka toimitti tuttu, mystiikan teologiaan kallellaan oleva pappi. Sen aikana aistin vahvaa eheyden tunnetta, sitä miten jokin rikki vääntynyt osa minussa on korjautunut. Rikki vääntyminen liittyy siihen, kun 19-vuotiaana irtosin lapsuudenyhteisöstäni, vanhoillislestadiolaisuudesta.

Olen tykännyt myös työn monipuolisuudesta ja työajattomasta työajasta. Aamulla ei ole yleensä kiire minnekään, mikä sopii minulle hyvin. Nappaan ensimmäiseksi aamulla läppärin syliin ja saatan naputella jotain hartauspuhetta ennen kuin edes nousen sängystä. Siitä päivä vähitellen käynnistyy niin, että puolenpäivän aikaan käyn yliopistolla syömässä ja jatkan sitten muihin hommiin. Entinen tutkijan työni oli aika monotonista, joten on virkistävää tehdä jotain, missä kirjoitus- ja ajatustyö vuorottelee käytännön toiminnan kanssa. Tilaisuuksien luonnekin vaihtelee paljon, kun niitä tehdään eri ikäisille vauvoista vanhuksiin.

Arkea rentouttaa paljon myös se, että asuntoni loistavan sijainnin ansiosta kaikkialle on lyhyt matka ja voin kävellä joka paikkaan. Kokata ei tarvitse, koska kävelen yliopistoruokalaan viidessä minuutissa, ja toiset viisi minuuttia kävelen tuomiokirkolle. Junalle pääsen kymmenessä minuutissa ja ympäri vuorokauden auki oleva ruokakauppa on kadun toisella puolella.

Ensimmäisenä päivänä oli vähän hassua pukeutua erilaisiin vaatteisiin kuin yleensä. Vaatteet ovat olennainen osa identiteettiä, ja on vähän outoa, jos peilistä katsoo ihan erinäköinen tyyppi kuin mihin on tottunut. Mutta muutamassa päivässä olen yllättäen jo vähän tykästynyt tyylikkäänä olemiseen. Suhteessa ihmisiin on jotenkin huolettomampaa, kun ei tarvitse hävetä omaa rönttöisyyttään. Miinuspuoli on se, että hienoissa vaatteissa ei voi rymytä yhtä vapautuneesti. Kun pistäydyin joenvarren jäisellä polulla, olisin tavallisissa vaatteissani muitta mutkitta laskenut pyllymäkeä liukkaissa kohdissa.

Toinen miinuspuoli on ollut hermoston ylivirittyminen uusista, jännittävistä asioista. Vatsani ja yöuneni reagoivat siihen niin herkästi. Mutta kaiken kaikkiaan olen tykännyt ensimmäisistä päivistä Turussa ihan pipona. Pohdiskelen muutenkin hengellisiä asioita päivät pääksytysten, joten on kätevää, että siitä maksetaan.

Teologiharjoittelija Turussa: siunaukset ja vaatepulmat

Lähdöt ovat ohuita paikkoja, tai ohuita aikoja. Lähdön hetki kirkastaa kaiken samalla tavalla kuin hiljaisuus hiljaisilla retriiteillä: kaiken merkitys ja kauneus alkaa jotenkin kuultaa läpi. Lähdöt näyttävät kaiken väliaikaisuuden ja katoavaisuuden, ja sitä vasten asiat hohtavat kirkkaampina. Koti, vaimo, se miten koiran vasen korva lerppuu astunnan tahdissa viimeisellä pissalenkillä korttelin ympäri. (Oikea korva ei lerpu, koska se on puolikas.) Ja miten kaunis on luminen kotilähiökin.

Juna liukuu tasaisesti pimeän läpi. Hattuhyllyllä on rukousjakkara, jaloissa reppu, matkatavarahyllyssä rippilahjaksi 25 vuotta sitten saamani rinkka. Se on kaiken nähnyt: melkein kaikki Euroopan maat, pohjoisen erämaat kaikkina eri vuodenaikoina kaamoksen umpihangesta juhannuksen yöttömään yöhön, sen miten merentutkimusalus Aranda keinuu aallokossa niin että tavarat putoilevat pöydiltä ja naamani alkaa vihertää. Hiihtovaellukset, kesävaellukset, interrailit, työmatkat, kaikki muut matkat. Mutta tällaista se ei ole ennen nähnyt: että se pakataan täyteen hienoimpia vaatteita, jotka omistan, ja päällimmäiseksi evankeliumikommentaari, kirkkokäsikirja ja Jeesus-ikoni.

Otin Jeesuksen mukaan siksikin, että voin luoda häneen murhaavia katseita, jos harjoittelussa tulee huonoja hetkiä. Että mihin soppaan olet minut työntänyt.

Ennen lähtöä kävin kotikirkon messussa. Kirkkokahviseura tarjoutui heittämään minut junalle, kun selitin, miten paljon kannettavaa minulla on. Yllättävä kyyti on vain yksi lenkki siunausten ketjussa, jolla minua on saateltu matkaan.

Minusta on hienoa, että kirkossa siunataan uudet työntekijät. Ei missään muussa työpaikassa ole luontaisetuna siunausta. Mutta harjoittelijoita tuskin siunataan, joten varmuuden vuoksi hankin siunauksen pappisystävältäni hyvissä ajoin. Nopean toiminnan ihmisenä hän siunasi minut siinä paikassa, niin etten ehtinyt edes vetää henkeä tai korjata ryhtiäni, ja heti perään vaimon, joka sattui seisomaan vieressä.

Monet muutkin ystävät ovat toivotelleet siunausta. Semmoista se on, kun hengailee tulevien pappien ja muiden kirkon ihmisten kanssa. Vaimo on lyhentänyt uudet mustat housuni ja parsinut kasaan yhden villapaidan. Yksi ystävä kiikutti lainaan rukouskirjan, toinen lahjoitti kirkkokäsikirjan. Reppuun pakkasin puolikkaan suklaalevyn, joka oli naapurien joululahja, ja ne Havu-merkkiset yrttiteet, jotka muuan sydänrukousihminen varta vasten toi minulle. Asunto Turusta järjestyi taivaallisella flowlla. Siunausta piisaa.

Yhden ystävän olen nimennyt Tyyliasiantuntijaksi, koska hänen puoleensa olen kääntynyt kaikissa tyylipulmissani. Sopivatko nämä kengät puvun kanssa? Pitääkö kauluspaita napittaa ylös asti?

Olen noviisi pukuasioissa. Niin noviisi, että en ole vielä koskaan pessyt ainoaa kauluspaitaani, jonka hankin vuosi sitten. Muutaman käyttökerran jäljiltä se ei vielä tuoksahda, joten jätin sen pesemättä edelleen – muutenhan pitäisi opetella silittämään se. Sen sijaan googlasin hiki päässä miesten hautajaisetikettiä: valkoinen taskuliina, tumma päällystakki. Päällystakkini ei ole tumma vaan harmaa, kelpaako se? Entä ruudullinen kaulaliina, jonka löysin UFFilta? Voinko mennä hautajaisiin ilman kravattia, kun sopivan väristä ei ole? Tyyliasiantuntija muistutti, että en ole mies, joten voin päättää itse.

Sitten Tyyliasiantuntijalla alkoi vähän mopo keulia.

– Mä kyllä näkisin että Turussa otat uuden tyylin ihan kokonaan. Se on arvokas kaupunki. Puku ja kraka ei riitä, hommaat väliin liivin. Sit semmonen pyöreä huopahattu, knalli ja kävelykeppi. Valitsin sulle jo tuoksunkin. Tulee kyllä aika kalliiksi. Pyydä ennakkoperintöä.

Onneksi harjoitteluseurakunta sponsoroi vaatehankintojani palkan muodossa. Vaateasiani olivat niin huonolla tolalla, että pappisharjoitteluun valmistautuessani jouduin ostamaan vinon pinon siistimpiä (ja tummempia) vaatteita: housut, pipon, takin, juhlakengät, kolme neuletta, seitsemän T-paitaa, olkalaukun, kaulaliinan ja pukupussin. Samalla kävin läpi koko vaatekaappini ja vein kierrätykseen risat ja vääränkokoiset vaatteet. Ja kaikesta vaatestressistä huolimatta joudun Turussa ihan ensimmäiseksi kenkäkauppaan, koska yhdet kengät pitäisi vielä löytää.

Jeesus matkustaa mukana paitsi ikonina, myös vatsassani. Kävin nimittäin ehtoollisella.

– Herra olkoon sinun mahassasi, sanoi Tyyliasiantuntija.

Miten uskon

Pastori, valtakunnan ykkösteologeihin lukeutuva Kari Kuula julkaisi Facebook-sivullaan saarnan, jossa hän pyrki perustelemaan, miksi kristilliseen jumalaan uskominen on uskontojen supermarketissa paras valinta. Uskontovertailuunsa hän kelpuutti mukaan juutalaisuuden, kristinuskon, islamin ja hindulaisuuden, tai ”Aasian uskonnon” laajasti ymmärrettynä. Kristinuskon jumalan hän totesi parhaaksi, koska missään muussa uskonnossa Jumala ei ole yhtä antelias ja armollinen. Niin antelias, että tulee ihmiseksi kulkeakseen kärsivien rinnalla ja antaakseen itsensä ihmisten puolesta.

En olisi nähnyt koko saarnaa, ellei opiskeluystäväni olisi kysynyt mielipidettäni siitä. Huomasin pöyristyväni, suorastaan kiihtyväni. Eri uskontojen asettaminen paremmuusjärjestykseen oli se, mikä saarnassa tökki.

– Oon täysin vakuuttunut siitä, että muslimi, juutalainen tai hindu voi omassa jumalasuhteessaan päästä ihan yhtä syvälle kuin joku kristitty, tilitin ystävälleni. – Ja toisaalta ei läheskään kaikki kristityt pääse kovin syvälle. Päinvastoin kristityt voi päätyä tosi törppöihin lopputulemiin erinomaisen Jumalansa kanssa.

Olin juuri myötähäpeällä lukenut Helsingin Sanomista taas yhden jutun kristinuskon ja MAGA-äärioikeiston kädenlyönnistä rapakon takana.

– Jumalasuhde ja ”oikea Jumala” on musta kaks eri keskustelua, vastasi ystävä. – Kirkon työntekijän varmaan virallisesti kuuluis uskoa yhteen oikeaan Jumalaan, kolmiyhteiseen vieläpä.

– Mun on vaikea nähdä koko keskustelua ”oikeasta Jumalasta” mitenkään hedelmällisenä, sanoin. – Jumalahan on mysteeri. Kolminaisuuskin on lopulta semmonen jumalahäkkyrä, jumalan malli. Eikä siinä mitään, kaipa malleja voi olla.

– Mysteeri on kyllä todella, vastasi ystävä. – Mut siis Jeesukseenhan meidän kait kuuluis pääasiassa uskoa. Jumala nyt on kaikilla hyvinkin sama, kaiken luoja. Mut me väitetään, että tää nasaretilainen jotenkin liittyy siihen luojahahmoon.

– Mä aattelen, että se on myytti. Mun ei tarvii ottaa kantaa myyttien totuusarvoon sellaisella tasolla, että onko se totta samalla tavalla kuin 1+1=2.

Ylösnousemus on myytti, Jeesuksen ihmeteot ovat myyttejä. Myyteistä voi puhua uskonnon kielellä. Ne voivat olla merkityksellisiä, ne voivat vaikuttaa ihmisiin ja välittää totuutta. Tästä hoksautuksesta kiitän erityisesti eksegetiikan yliopistonlehtori Outi Lehtipuuta. Yhdellä luennolla hän sanoi, että ajattelee evankeliumien olevan kristinuskon syntymyyttejä samaan tapaan kuin luomiskertomukset ovat maailman syntymyyttejä. Aivoissani naksahti vapauttavasti: voin lakata murehtimasta sitä, olenko oikea kristitty, jos en osaa ottaa kantaa uskonnollisiin väitelauseisiin, ja keskittyä kristittynä elämiseen.

Joulun alla Outi oli vieraana Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa ja puhui sielläkin myyteistä. Hän sanoi, että Raamatun kertomusten arvo ei häviä, vaikka niitä ei pidettäisi historiallisesti tosina. Myytti kertoo totuuksia, joihin ei pääse käsiksi historiallisen tai jonkin muun faktuaalisemman näkökulman kautta. 

– Mua aina välillä ihmetyttää se, kun ihmiset on niin kiinni siinä, onko se oikeasti tapahtunut, sanoi Outi. – Kirjallisuus, runous, taide…. nehän ovat totta, vaikka taideteos voi olla täysin fiktiivinen. Sadut on totta, hyvänen aika! Sehän on monen sadun pointti, että ne kertoo ikiaikaisen totuuden elämästä, vaikka onkin täysin fiktiivisiä.

Minulla ei ole mitään keinoa päästä käsiksi siihen, ovatko Raamatun kertomukset totta samalla tavalla kuin on totta se, että nousin aamulla sängystä ja ulkoilutin koiran. Tuntuu aika turhalta vaivata päätään sillä, olisiko Pietarin kävely vetten päällä tallentunut filmille, jos paikalla olisi ollut joku videokameran kanssa. Mutta veden päällä kävely on osuva ja puhutteleva kuvaus luottamuksesta, uskon varassa jonkin kannatteluun antautumisesta. Mietin Pietaria juuri pari viikkoa sitten veden päällä kävellessäni, kun jännitti, kestääkö talven ensijää. 

– Mä päädyn aina uudestaan ajattelemaan kuin 5-vuotias, sanoi ystävä. – Jeesus oli Jumalan poika, jonka Maria synnytti. Sit se piti tappaa, koska ihmiset oli tehny syntiä ja jonku piti maksaa siitä synnistä yks iso maksu niin sit muiden ei enää tarvis.

– Niin, sellanen on mullakin aika sitkeessä. Jotenkin lumpsahtaa niihin vanhoihin ajatuskehiin. Mut ois kyllä ihan kiva, jos useammat kristityt kasvaisi ulos siitä 5-vuotiaan tarinasta. Kun sehän on vähän semmoinen rautalankaversio. ”Tästä kristinuskossa on kyse, simppeli homma.” 

Rautalankatarina haiskahtaa vähän siltä, että ihmiset ovat tarvinneet järkeenkäypiä selityksiä sille, mistä koko jutussa on kyse. Ja vaikka selitys voi vastata yhteen kysymykseen, yleensä tilalle tulee liuta uusia. Muistuu mieleen dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio puhumassa siitä, miten ajatus lunastuksesta on kuin Jumala kiikuttaisi rahakassin paikalle pelastaakseen synnin ja kuoleman panttivankina olevan ihmisen. Seuraavaksi herää kysymys, kenelle lunnaat maksetaan ja miksi. Eikö ajatus Jumalasta rahakassin kiikuttajana viittaa siihen, että Perkele on Jumalaa vahvempi?

Hengellisyyden ei uskoakseni ole tarkoitus käydä järkeen. Jos se alkaa vaikuttaa kovin loogiselta ja selkeältä, luultavasti on turvauduttu liian yksinkertaisiin selitysmalleihin. Mutta selittämättömän äärellä oleminen on ihmisille tietysti hirveän epätyydyttävää. ”Katselemme kuin arvoitusta”, niin kuin Paavali sanoo (1. Kor. 13:12).

Harjoitteluun lähdössä

Yliopistossa on alkanut kevätlukukausi, mutta minä en ole palannut luentosaleihin, vaan valmistaudun lähtemään kuuden viikon seurakuntaharjoitteluun. Juuri muuta käytännön harjoitusta teologian opinnot eivät papin työhön tarjoakaan, joten harjoittelusta on syytä ottaa kaikki irti.

Seurakuntia ei tarvitse soitella itse läpi, vaan homma hoidetaan keskitetysti niin, että seurakunnat ilmoittavat halustaan ottaa vastaan harjoittelija ja opiskelijat valitsevat seurakunnista kolme toivetta. Sitten opiskelijoita pidetään jännityksessä, kun kulissien takana tapahtuu jonkinlainen manööveri, jossa opiskelijat ja harjoittelupaikat yhdistetään toisiinsa. Niinpä minulle syksyllä ilmoitettiin, että menen harjoitteluun Turkuun.

Miksi Turku? Halusin hyödyntää tilaisuuden vaihtaa vähän maisemaa, mutta kätevien kulkuyhteyksien päähän kotoa. Turku on muutenkin ollut aina sydäntäni lähellä, vaikken ole siellä koskaan asunut. Siellä on juuret jotenkin syvemmällä kuin muualla Suomessa.

Kuulostelin myös suosituksia harjoittelua ohjaavista papeista eri seurakunnissa ja googlasin heitä. Toivoin ohjaajaa, jonka kanssa minulla synkkaisi. En halua, että hapuileva pappiskutsumukseni tyssää huonoon harjoittelukokemukseen. Valmistuminen teologiksi häämöttää, mutta tulevaisuus on sumea, koska tarvitsen harjoittelun antaman kokemuksen ennen kuin osaan arvioida, pärjäisinkö pappina ja tuntuisiko se omalta jutulta.

Puolitoista vuotta sitten pohdin tässä blogissa pappeuden mahdollisuutta. Kysymysmerkkejä siinä vaiheessa olivat toistuva masennukseni, esiintymisen ja juhlien karsastaminen, pukeutuminen, ahtaat sukupuoliroolit ja kirkon uskoon liittyminen. Kuitenkin pappeus tuntui lipuvan lähemmäs mahdollisuuksien horisonttia. ”Idea ei ole enää pähkähullu, vaan pelkästään hullu”, kirjoitin.

Kun parikymppisenä opiskelin vähän teologiaa omaksi ilokseni, muistan vieruskaverin hepreantunnilla kysyneen minulta, tuleeko minusta pappi. Tilanne on jäänyt mieleen varmaan siksi, että se oli niin absurdi. Miten joku voi vakavissaan kysyä minulta sellaista? No, hän ei tiennyt, että olin teologian opiskelijoiden joukkoon soluttautunut fysiikan opiskelija, joka yritti parhaansa mukaan naamioitua osaksi laumaa. Rakastin hepreantunteja.

Nyt voisin ehkä sanoa pappeudesta, että idea ei ole enää hullu, vaan vain vähän outo. Puolessatoista vuodessa on tapahtunut kaikenlaista. En olisi uskonut, että minusta sukeutuisi saarnojen pitäjä, mutta saarnoistani on tykätty tosi paljon ja olen itsekin tykännyt saarnaamisesta. Olen jo valmiiksi innoissani siitä, että pääsen Turussa puhumaan laskiaissunnuntain tekstistä, jossa Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen” (Joh. 12:25).

Olen odottanut harjoittelua ilolla ja positiivisella innolla, mutta jännitystäkin on ilmassa.

Huolenaihe ykkönen on jaksaminen. Opiskelukaverit ovat kuvailleet harjoittelua intensiiviseksi, ja sitähän papin työ muutenkin on. Päivät täynnä tilaisuuksia, joissa pitäisi olla skarppi ja esillä. Minä olen hidasrytminen ja tottunut aiemmassa työssäni tutkijana siihen, että työpäivät ovat hissuttelua villasukissa tietokoneen kanssa joko kotisohvalla tai työpaikalla. Henkinen hyvinvointini tuntuu vaativan säännöllisesti hitaita kotipäiviä, jolloin voin makoilla sängyssä pitkälle iltapäivään.

Julkinen puhuminen on aina ollut minulle jännittävää. Se saa hermostoni ylivireäksi, ja ylivireys taas vaikuttaa esimerkiksi nukkumiseen. Kuormittavia ovat myös hälisevät ympäristöt ja monimutkaiset vuorovaikutustilanteet. Mietityttää, saanko harjoittelussa pidettyä yllä jonkinlaista hermoston tasapainoa ja palauduttua ja nukuttua kunnolla. Terapeuttini onneksi varusti minut hermostoa tasapainottavilla hengitysharjoituksilla.

Huolenaihe kakkonen on pukeutuminen. Tavallisesti pukeudun huppareihin ja verkkareihin tai sammareihin, mutta pappisharjoittelussa pitää kyetä johonkin siistimpään. Olen pakottanut itseäni vaatekauppoihin, ja löysinkin UFFista kivan ruskean villapaidan ja Turusta mustat housut. En edes tiennyt, että on olemassa siistejä housuja, jotka ovat yhtä mukavat kuin verkkarit – ei nappeja tai vetoketjuja. Mustat kengät pitäisi vielä löytää.

Huolenaihe kolmonen on työn ihmisläheisyys. Ajattelen ehkä vähän idealistisesti, että hyvän papin olennaisinta ammattitaitoa on välittää ihmisille kokemusta siitä, että he ovat hyväksyttyjä, rakastettuja ja tervetulleita. Sitä on vaikea välittää, jos on itse epävarma siitä, onko hyväksytty, rakastettu ja tervetullut, tai jos oma perususkomus vieraiden ihmisten suhteen on se, että he eivät varmaankaan pidä minusta.

Ennen olennaisinta ammattitaitoani oli osata ohjelmoida ja etsiä tietoa, nyt pitäisi yhtäkkiä osata kohdata ihmisiä, vetää tilaisuuksia, ladella rukouksia ja laulaa. Laulaminen onneksi sujuu, mutta rukousten kanssa voi mennä sormi suuhun. Toisaalta papin työssä houkuttelee juuri se, että se tarjoaa uusia haasteita, mahdollisuuksia kehittää itseäni alueilla, jotka eivät ole vahvimpia puoliani. Ja sitten on jokin mystinen veto hulluun suuntaan.

Viime viikolla kävin tutustumassa harjoitteluseurakuntaani. Nauratti, kun astelin Turun tuomiokirkkoon ja muistelin aiempia käyntejäni kansallispyhäkössä. Sitä kertaa, kun tulin ahdistuneena kirkkoon etsimään hiljentymistä, mutta jouduin pakenemaan jylisevää urkumusiikkia, joka tuntui liiskaavan minut alleen. Ja sitä kertaa, kun olin niin raivona Jeesukselle, että teki mieli vetää häntä turpaan, kun kohtasin hänet alttaritauluissa hurskastelevan näköisenä, sädekehä pään ympärillä.

No, siitä on vasta reilut kolme vuotta, kun tulin kirkkoon käsittelemään kristinuskoahdistustani ja muodostamaan käsitystä siitä, olenko kristitty vai en. Teologiksi saati papiksi ryhtyminen ei ollut käynyt mielessäkään. Siihen nähden kysymys pappeudesta on tullut eteen aika vauhdikkaasti. Yritän olla ottamatta paineita opiskelukavereista, jotka hoitivat harjoittelun yliopiston luentotauolla joulun aikaan, tahkoavat gradujaan ja miettivät jo täyttä päätä työnhakua ja pappisvihkimystä. Pieni hidastelu voi olla ihan hyvästä.

Tällä kertaa ikivanhassa tuomiokirkossa oli seesteistä, ja kylläpä siellä tuoksui hyvältä. Sytytin kynttilän Jeesus-ikonin eteen. Reilun viikon päästä vedän siellä ensimmäisen liturgiani.

Rukoukset armon meren rannalla

Hyvää uutta vuotta, Jumalapäiväkirjan ystävät! Täällä on ollut vähän hiljaista, joten korjataanpa tilanne näin vuoden aluksi.

Uudenvuoden valvojaisissa visioin kristillisesti orientoituneille ystävilleni, että jos kirkko haluaisi palvella ihmisiä kaikissa heidän jumalatarpeissaan, pitäisi kirkkoihin rakentaa jonkinlaisia painisaleja. Niissä pitäisi olla pehmeät lattiat, nyrkkeilysäkki ja äänieristetyt seinät, jotta salissa voisi vähän karjua. Siellä voisi purkaa Jumalaan liittyviä turhautumiaan ja katkeruuksiaan.

Eihän sellainen harras hymistely, jota kirkoissa yleensä on tarjolla, nimittäin palvele kaikissa tilanteissa. Kyllä minäkin veisaan ja tunnustan syntejäni ihan tyytyväisenä silloin kun se sopii omaan mielentilaan, mutta aina ei sovi. Kirkossakävijälle tarjottu passiivinen rooli on yksi haaste. Usein on ihanaa saada vain levätä ja olla vastaanottavana osapuolena, mutta jos ulkoapäin annetut sanat ahdistavat tai tuottavat ristiriitoja, ei ole oikein muita vaihtoehtoja kuin päästää ne toisesta korvasta ulos, jupista hiljaa itsekseen tai kävellä ulos. Omaa toimijuutta tai ilmaisemisen mahdollisuuksia on kirkossa vähän, siis jos ei ole itse messun toimittajana.

Näistä ja eräistä muista syistä olen joulunajan lähinnä vältellyt kirkkoa. Katsotaan, jos loppiaisena taas uskaltautuisin kokeilemaan.

Ei rukouselämäni kuitenkaan ihan kuolleessa tilassa ole. Normaalikuntoisena pyrin yleensä pitämään yllä jonkinlaista päivittäistä hengellistä harjoitusta, tavallisesti sydänrukousta höystettynä usein sillä, että luen pätkän jotain hengellistä kirjaa. Mutta kun on vähissä voimissa, mitään hengellisiä urheilusuorituksia ei jaksa yrittää. Siis esimerkiksi hiljaa paikoillaan istumista pitempiä aikoja. Ei-minkään tekeminen ja ajatuksista irti päästäminen on yllättävän vaativaa. Ei, nyt tarvitsen jotain kevyttä ja mahdollisimman lempeää.

Siksi rukouselämäni on viime aikoina näyttänyt siltä, että aina silloin tällöin menen kymmeneksi minuutiksi istumaan armon meren rannalle.

Olen kuvaillut armon meren rantaa joskus aiemminkin tässä blogissa. Se on lämmin hiekkaranta, jota vasten aallot kohisevat. Vesi on huikean kirkasta, aallot pehmeitä ja ystävällisiä. Lokit kieppuvat ilmassa ja huutavat.

Rannalta nousee muutaman metrin korkuinen jyrkkä hiekkatörmä, jonka päällä tuuli pöyhii niittyheinää ja tekee sen pintaan aaltoilevia kuvioita. Takana rinne kohoaa jyhkeiksi lumihuippuisiksi vuoriksi, joiden rinteiltä alas laaksoon solisevat iloiset purot.

Joskus kiipeän törmän päälle ja makaan siellä heinikossa. Pehmeä tuuli sivelee kasvoja ja tuo sieraimiin niittykukkien tuoksun, kimalaiset pörisevät. Joskus kuljen rannalla etsimässä simpukankuoria, ja mielikuvituskainalosauvani – ne, joiden varassa olen kulkenut koko loppusyksyn – jättävät hiekkaan jonon pyöreitä painaumia. Mutta useimmiten istun alhaalla rannalla. Nojaan selkääni vasten törmää ja katson merelle. Veden pinta liikkuu ja kimaltaa auringossa tanssina, jolla ei ole alkua eikä loppua. Säihke meren pinnassa on niin kirkas, että se häikäisee silmiä. Jumalan läsnäolon tuntu on vahvin juuri siinä, auringon kilossa kimaltavan armon meren pinnalla.

Mitä valaskaloja ja muita salaperäisiä otuksia armon meren syvyyksissä asuukaan, sitä voin vain arvailla. Armon meri on niin syvä ja niin laaja, etten tiedä sen äärtä enkä pohjaa.

Martin Lönnebon kirjasta Elämän kangas olen saanut rannalle mukaani Marian kevyen, sinisen viitan, jonka usein kiedon ympärilleni. Joskus jätän viitan lojumaan hiekalle ja menen vesirajaan makaamaan. Vesi on makeaa ja lämmintä. Annan armon meren aaltojen huuhtoa itseäni, kaikkia kipeitä kohtia minussa: rakkaus pyyhkii yli, vetäytyy, pyyhkii yli ja vetäytyy.

Teologisessa tiedekunnassa meille on puhuttu jumalanpalveluksen moniaistillisuudesta, siitä miten ihmiset kaipaisivat kirkossa ruokaa kaikille aisteille. Olen toteuttanut tätä omassa rukouselämässäni ihan spontaanisti. Laitan Spotifysta armon meren aallot kohisemaan ja lokit kirkumaan. Tältä se kuulostaa. Otan käteen sileän kiven, saatan koskea sillä myös kasvojani. Kiedon ympärilleni ohuen viltin – silmät kiinni en näe, ettei se oikeasti ole taivaansininen kuten Marian viitta. Haluaisin tuoda mukaan myös tuoksun, mutta en ole vielä keksinyt, miten. Luulen, ettei armon meri tuoksu tavalliselta mereltä, koska se ei ole suolainen.

Kerran etsin Spotifysta kimalaisten pörinää tavoittaakseni hiekkatörmän kukkaniityn äänimaiseman, mutta löytämäni ääniraita heitti minut yllättäen ja pyytämättä ihan toiseen rukouspaikkaan. Se oli keväinen lehtimetsä, jonka reunalla on pieni puutarhamökki. Istuin penkillä mökin seinustalla katsellen puutarhaa, jossa on puupölkyillä reunustettuja kasvipenkkejä ja kivettyjä käytäviä. Lehdet ovat puhjenneet, maasta nousevat saniaiset ovat vielä spiraalimaisilla nupuilla. Kimalaiset pörisevät kevätkukasta toiseen, linnut laulavat, kaikki tuoksuu kostealta mullalta ja uudelta kasvulta…