Saarna sydänrukousmessussa 23.11.2025 Paavalinkirkossa
Matt. 25:31–46
Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 25
Jeesus sanoi
opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien
enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat
kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen
erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle
puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne,
te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina
teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle
ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja
te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin
sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte
minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin
me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja
annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut
luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai
vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti:
kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te
olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville:
’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu
Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet
minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä
olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta
te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette
käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme
sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai
vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti:
kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen
te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen
rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”
*
Tuomiosunnuntain evankeliumi on yksi koko maailmanhistorian vaikutusvaltaisimmista teksteistä, ainakin läntisessä kulttuuripiirissä. Se on muovannut mielikuvia aikojen lopusta ja viimeisestä tuomiosta, mutta se on myös yksi länsimaisen etiikan peruskivi, jonka varaan on rakennettu kristillistä laupeudentyötä ja laajemminkin käsitystä siitä, että heikommista täytyy pitää huolta.
Minun elämääni tämä painava teksti on vaikuttanut alusta asti. Kun olin lapsi, kotimme kirjahyllyssä oli paksujen, vanhojen kuvaraamattujen lisäksi kaksi kirjaa, jotka ammensivat tuomiosunnuntain evankeliumista.
Ensimmäinen oli sodassa kaatuneen lestadiolaisen kirkkoherran ja kansanedustajan Väinö Havaksen kertomuskokoelma Joulusta jouluun. Sen yhdessä kertomuksessa viimeinen tuomio on lapsen painajaisuni: tavallisen elämän ja suomalaisen vaaramaiseman keskelle saapuu kirkas valo ja pasuunoiden törähtely, ja alkaa ihmisten jakaminen kahteen joukkoon. Enkelit saapuvat hakemaan ihmisiä yksi kerrallaan ja kantavat heidät jommallekummalle puolelle häikäisevän kirkasta valtaistuinta. Uneksiva lapsi seuraa tätä näytelmää sivusta, herää lopulta omaan pelkoonsa ja kertoo unensa isoveljelleen. Viimeisen tuomion pelko on kertomuksessa motiivi, joka ohjaa huonoille teille ajautunutta isoveljeä miettimään elämäänsä.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että jotain on mennyt vinoon, kun viimeisestä tuomiosta on tullut lapsen painajainen. Ajatus viimeisestä tuomiosta on alun perin oikeudenmukaisuuden voitto, se hetki, kun sorretut ja hirmuhallitsijoiden polkemat pienet ihmiset vihdoin saavat oikeutta. Lapsen pelossa siitä, kummalle puolelle hän joutuu, ei ole mitään oikeudenmukaista.
Monilla meistä on oma historiansa tämän tekstin kanssa ja tuomiosunnuntai voi herättää monenlaisia tunteita. Haluaisin tehdä tilaa kaikenlaisille tunteille. Jotkut kokevat tämän tekstin lohdullisena ja voimauttavana, jopa vapauttavana, koska se vapauttaa jättämään tuomitsemiset Jumalan huoleksi. Minussa se herättää surua – surua kaikesta siitä pelosta, jota tuomiosunnuntain evankeliumi on aiheuttanut. Pelkoa ikuisesta kadotuksesta tai siitä, että toisilleen läheiset joutuvat eroon toisistaan. Saarnaa pohtiessani mieleeni tulivat sanat, jotka sain eräältä sydänrukoilijalta – tietääkseni ne ovat alun perin Tito Collianderin kynästä. ”Kristittyä ei erota muista ihmisistä mikään, ei hänen uskonsa. Me vain olemme Isän rakkauden ja armahtavaisuuden todistajia – sen, joka on ilmestynyt koko maailmaa varten.”
Entä se toinen kertomus lapsuudenkotini kirjahyllyssä? Se oli lasten kuvakirja nimeltä Suutari Martti, jonka kirjoittajaksi oli mainittu Leo Tolstoi. Suutari Martti kuulee yöllä äänen, että Jeesus on tulossa seuraavana päivänä hänen luokseen käymään. Töidensä lomassa hän pitää tarkoin silmällä kadulla liikkuvia ihmisiä, mutta päivän aikana hänen suutarinverstaallaan käy vain viluinen kadunlakaisija, köyhä paleleva äiti lapsensa kanssa ja torimummo, jonka korista pojankoltiainen on juuri napannut yhden omenan. Suutari keittää viluisille lämmintä teetä, antaa lapsen äidille ruokaa ja paksun takin ja sovittelee omenakauppiaan ja pojan välit. Illalla hän on menossa nukkumaan – ehkä vähän pettyneenä siihen, ettei Jeesus tullutkaan – kun hän kuulee äänen: ”Minä se olin.” Hän näkee kaikki päivän aikana käyneet vieraat ja kuulee taas sanat: ”Siinäkin minä olin.”
Nykyään ajattelen, että tuomiosunnuntain evankeliumi on vähän kuin kaunis taulu, joka on laitettu niin järeisiin kehyksiin, että ne kehykset kaappaavat helposti kaiken huomion. Suutari Martin tarina ei kiinnitä huomiota kehyksiin eli tuomiopäivän kuvaukseen, vaan näkee sen, mikä on taulun varsinainen aihe: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.” Järeät kehykset ovat vähän kuin tuhatkertainen alleviivaus sille eettiselle opetukselle, että auttamalla lähimmäistäsi autat Jumalaa.
Kristillisessä perinteessä on alusta asti elänyt myös sellainen käsitys tuomiosta, joka ei perustu ihmisten erotteluun tai palkkioiden ja rangaistusten logiikkaan. Sen sijaan tuomio on totuuden paljastumisen hetki, se hetki, kun ihminen tulee Jumalan valoon tai peilin eteen. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. - - Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden.” (Joh. 3:17,19)
Lampaat ja vuohet eivät evankeliumissa tiedä omaa tilaansa ennen kuin se paljastetaan heille. Mekin olemme usein samalla tavalla sokeita: tarvitsemme jonkinlaisen peilin itsemme ulkopuolelta nähdäksemme oman tilamme. Myös tuomiosunnuntain evankeliumi voi toimia peilinä. Se voi näyttää meille sisäiset lampaamme ja vuohemme: sen, missä olemme rakastaneet ja missä olemme sulkeutuneet rakkaudelta. Niissä hetkissä, kun sydämemme aukeaa näkemään Kristuksen jokaisessa tarvitsevassa, voimme kokea häivähdyksen sitä ikuista elämää, joka virtaa Jumalasta.
Tuomion valo näyttää sen, missä olemme vieraantuneet elämästä, toisistamme ja Jumalasta. Sydänrukouksen oppi-isän Thomas Keatingin käsittein voisi sanoa, että kohtaaminen Jumalan rakkauden kanssa paljastaa, mikä meissä on vielä valeminän hallitsemaa. Näemme sen, mikä meitä todella ajaa ja mikä estää meitä rakastamasta.
Sydänrukous on yksi tämän prosessin näyttämö. Kun istumme hiljaisuudessa ja annamme kaiken olla, avaamme oven Jumalan valolle. Annamme Jumalan nähdä meidät sellaisina kuin olemme. Jumalan valo voi koskettaa sellaistakin, minkä mieluummin pitäisimme piilossa tai mitä emme ole pystyneet itsessämme näkemään. Sydänrukouksessa emme pakene tai väistä tätä paljastavaa työtä, vaan sallimme sen ja antaudumme sille.
Monet kirkkoisät ja mystikot puhuvat Jumalan rakkauden tulesta, joka puhdistaa, paljastaa ja polttaa pois itsekkyytemme, väärät motiivimme ja kaiken, mikä ei kestä Jumalan rakkauden edessä. Jokainen hetki, jolloin kohtaamme itsemme, omat valintamme, pelkomme, väärät motiivimme ja myös kauneutemme ja mahdollisuutemme hyvään, on tuomion hetki. Sisäinen totuuden kohtaaminen voi olla vaikeaa ja epämiellyttävää, mutta se on samalla muutoksen mahdollisuus, mahdollisuus oivaltaa jotain itsestämme, parantaa sitä, mikä on haavoittunut, ja palata yhteyteen.
