Teologiharjoittelija Turussa: jäähyväiset Aurajoelle

Jos haluaa tehdä elämästään mielenkiintoista, suosittelen vaihtamaan alaa.

Toki se vaatii vähän nöyryyttä, varsinkin jos on jo tottunut olemaan asiantuntija jollain alalla. Täytyy suostua olemaan taas pelkkä aloittelija. Mutta jos on ehtinyt leipiintyä yhteen juttuun, on virkistävää saada tehdä jotain ihan muuta. Harjoittelussa tein kaikkea vasta-alkajan innolla, koska en ole vielä ehtinyt väsyä toistamaan samoja sanoja tai kyynistyä kirkkoinstituution nurjiin puoliin.

Tätä kirjoittaessani Aurajoen rannat ovat kuitenkin jo jääneet taakse ja juna tuonut minut rinkkoineni takaisin Helsinkiin. Opiskelut ovat jatkuneet tiiviinä ja kotiarki imaissut pyörteisiinsä niin etten ole ehtinyt pysähtyä päättelemään Turun-ajasta roikkumaan jääneitä langanpäitä.

Jos alut ovat ohuita paikkoja, kuten kirjoitin Turkuun lähtiessäni, niin ovat myös loput. Ne ovat vain sävyltään surullisempia ja haikeampia. Alut ovat täynnä toivoa, uusia mahdollisuuksia, kasvuun kurottavia versoja. Loput ovat hyvästelemistä ja irti päästämistä, lakastumista ja kuihtumista. Mutta niin tämä elämä kulkee – alkujen ja loppujen erikokoisissa, toisiinsa limittyvissä sykleissä.

Niitä syklejä pääsin toden teolla kokemaan harjoittelun aikana. Papin työssä pääsee näkemään alkuja, kun pieni vauva kastetaan ja sukulaiset ja ystävät ovat kokoontuneet iloiseen ja herkkään hetkeen, juhlimaan uutta elämää. Pääsee näkemään nuorten, vielä kasvavien ja elämänsä suuntaa etsivien kirkkaita silmiä, ja millaista on sitten, kun elämää on vielä jäljellä, mutta vanhuus ja hauraus lyövät siihen leimansa. Pääsee näkemään loppuja, kun ihmisen elämä on tullut päätökseen.

Joskus elämä loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Kun kävin sairaalassa tutustumassa sairaalapapin työhön, oli pysäyttävää ajatella, että jonkun työtä on siunata hautaan kaikki jo ennen syntymää kuolleet lapset.

Papin työ läpäisee myös kaikki yhteiskuntaluokat. On hautajaisia, joissa ihmistä ei ole saattamassa viimeiselle matkalle kukaan muu kuin pappi ja kanttori. On hautajaisia, joissa saattoväkeä on paljon ja juhlallisuudet viimeisen päälle.

Näin, miten kaikilla ei ole rahaa ruokaan tai syytä nousta aamulla sängystä. Monet ponnistelevat pitääkseen kiinni toivosta ylivoimaisten terveydellisten, taloudellisten tai muiden vaikeuksien keskellä. Mieleen jäi se päivä, kun vierailin seurakuntayhtymän Varikolla. Siellä pyöritetään hävikkiruokakahvilaa ja monenlaista yhteisöllistä toimintaa, tuetaan ihmisiä pysymään kiinni elämässä. Olin siellä vain muutaman tunnin, mutta kohtaamiset jäivät kulkemaan mukana.

Työssä viehätti monipuolisuus: välillä voi kirjoittaa saarnaa sängyssä pitkälle iltapäivään ja välillä on kokouksia ja rientoja aamusta iltaan. Tilaisuuksia oli niin monenlaisia, että sekä puheissa että omassa olemuksessa täytyi olla aika muuntautumiskykyinen. Tuomiokirkon juhlaviin holveihin sopii muodollinen puhe ja hienot vaatteet, levon messua voi mennä toimittamaan villasukissa maanläheisemmin, nuorison luo on parempi mennä huppari päällä ja jutustella hengellisyydestä mahdollisimman rennosti.

Erityinen ilo oli se, että pääsin kahdesti mukaan Turun tuomiokirkon Oratoriokuoron harjoituksiin. Se jätti kipinän, että haluaisin joskus vielä laulaa suuressa ja osaavassa kuorossa. Sain osakseni myös sellaista ystävällisyyttä, että pääsin valitsemaan luettavaa edesmenneen pastorin kirjahyllystä. Niinpä palasin kotiin rinkka kirjoja puolillaan.

Lopuksi yksi mieleen jäänyt tilanne harjoittelusta. Vedimme riparilaisille oppitunnin, jossa kerrottiin Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Harjoitteluohjaajani päätti tunnin hartauteen, jossa hän puhui siitä, mikä syvimmältään on syy siihen, että kirkko on olemassa. Hän pani soimaan Aretha Franklinin kappaleen I say a little prayer ja puheli siitä, miten Jeesus ei ole vain joku kauan sitten elänyt historiallinen henkilö, vaan häneen voi olla elävä, henkilökohtainen ja merkityksellinen suhde.

Muutama päivä myöhemmin istuin Turun hautausmaan Ylösnousemuskappelin urkuparvella seuraamassa hautaan siunaamista. Katselin alttariseinän ristiä ja siihen sivusta lankeavaa väreilevää valoa, ja siinä hetkessä tunsin, mistä uskonnossa pohjimmiltaan on kyse – rakkaussuhteesta. Useimmiten se hautautuu kaikkeen arkiseen tohinaan ja hälyyn, tai kirkkokuplassa pyörimisen aiheuttamaan väsymiseen ja ummehtuneisuuteen, mutta siellä pohjalla se kuitenkin on. Perimmäisenä syynä sille, miksi käytän tähän kaikkeen niin paljon aikaa ja vaivaa.

Turusta lähtiessä kävin tietysti jättämässä jäähyväiset tuomiokirkolle. Pienenä rituaalina heitin kiven Aurajokeen, jossa oli jo sulia kohtia sorsien uida. Näkemisiin.

Teologiharjoittelija Turussa: sukulaisvierailuja

Kuinkahan monta erilaista kristillistä seurakuntaa Turun kokoisessa kaupungissa kokoontuu yhtenä ainoana viikonloppuna? Aika monta ja aika monenlaisia.

Harjoittelun viimeiselle viikonlopulle kukaan ei enää keksinyt minulle mitään tekemistä, joten järjestin omaa ohjelmaa. Kävin imemässä itseeni lisää keskiaikaa Pyhän Katariinan kirkossa, joka oli vähän kuin tuomiokirkon miniversio, ja kävelin sieltä Varissuolle, sympaattisen oloiseen maahanmuuttajavaltaiseen lähiöön. Ensimmäiset sepelkyyhkyt huhuilivat sulavassa metsässä.

Kurkistin myös Turun birgittalaisluostariin ja kävin katolisessa messussa. Se oli englanninkielinen ja seurakunta valtaosin afrikkalaistaustaista. Silti messu ei tarjonnut suuria yllätyksiä, vaan sen kulku ja tunnelma olivat hyvin samanlaiset kuin kotoisassa luterilaisessa messussa. Pieniä erojakin toki oli: ehtoollisen asetussanojen aikana kaikki polvistuivat ja kelloja soitettiin siinä kohdassa, jossa ehtoollisaineet muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Isä meidän luettiin latinaksi ja jotkut rukoukset olivat erilaisia, mutta muuten meininki oli tuttua, vaikka en ole katolisessa messussa pahemmin käynyt.

Toisin on ortodoksiserkkujen laita. Heidän perinteensä on niin erilainen, että ymmärrän aika vähän siitä, mitä ortodoksikirkossa tapahtuu.

Lauantai-illan vigilia Turun ortodoksikirkossa näyttäytyi ulkopuolisen silmin tällaisena: tauotonta monotonista laulua kuoron ja papin vuoropuheluna, välillä ikonostaasin ovet avautuvat, pappi ja avustajat ilmestyvät, kynttilöitä kannetaan, pappi suitsuttaa, pappi ja avustajat menevät pois ja ikonostaasin ovet suljetaan, alttarilla valot sammuvat, kunnes ovet avataan jälleen ja valot syttyvät, pappi ilmestyy – ja sitä rataa. Seurakunta osallistuu ristinmerkein ja kumarruksin, välillä laulaen. Palveluksesta ei ulkopuoliselle hahmotu mitään selkeää rakennetta: asiat vain toistuvat loputtoman tuntuisessa monotonisessa virrassa. Palvelus kesti lähes kaksi tuntia.

Kun sain opastusta luterilaiseen liturgiaan yhdeltä harjoitteluseurakuntani konkaripapeista, hän teroitti, että messussa on tärkeää draaman kaari. Luterilaisen papin täytyy miettiä, miten siirrytään luontevasti messun osasta toiseen ja miten intensiteetti pidetään yllä. Jos esimerkiksi esirukousta venyttää liikaa, intensiteetti lässähtää eikä sitä enää saa nostettua messun huippukohtaan, ehtoolliseen.

Ortodoksit vaikuttavat lähestyvän asiaa toisenlaisesta kulmasta. Palvelus ei tunnu draamalta vaan jonkinlaiselta rukouksen mereltä, johon voi sukeltaa.

Minusta tuntui, että sain ideasta kiinni meditaatiotaustani kautta. Vigilia tuntui välillä pitkästyttävältä niin kuin meditaatiokin, mutta ehkä sen on tarkoituskin olla pitkästyttävä. Toisto ja monotoninen rytmi rauhoittavat mielen ja muodostavat portin, jonka kautta ihminen voi astua toisenlaiseen tietoisuuden tilaan – rukouksen tilaan. Siinä sitä sitten seistään yhdessä pyhän äärellä hämärtyvässä kirkossa suitsukkeen tuoksussa, tehdään ristinmerkkejä ja polvistutaan välillä painamaan otsa lattiaan. Muutenkin liike ja tilan käyttö korostuivat sikäläisessä liturgiassa paljon enemmän.

Kumarrukset voisin ottaa ortodoksikirkosta mukaani. Vastaavaa koko keholla rukoilemista harjoitetaan varmaan lähes kaikissa uskontoperinteissä, mutta ei luterilaisuudessa. Buddhalaisilla retriiteilläkin olen joskus tehnyt prostraatioita eli kumarruksia, joissa mennään kokonaan mahalleen maahan, vaikka se ei kovin tyypillistä omassa meditaatioperinteessäni olekaan. Syvä kumarrus on nöyryyden, antautumisen, katumuksen ja egosta luopumisen ele, ehkä myös irti päästämisen ja luottamuksen ele: olen tässä täysin sinun varassasi.

Kun astuin ortodoksikirkosta ulos Turun torille, tuntui siltä kuin olisin tulossa jostain toisesta todellisuudesta. Sellaista oloa ei ole koskaan luterilaisen messun jälkeen.

Ei millään pahalla: olen kiintynyt myös luterilaiseen messuun. Luin joskus jostakin, että luterilaista messua on vaikea uudistaa, koska seurakuntalaiset suhtautuvat siihen vähän kuin joulupöytään. Yksi pahastuu, jos rosolli jää pois, ja toinen, jos pöydässä ei ole lanttulaatikkoa.

Luterilainen spiritualiteetti on niin sana- ja ymmärtämiskeskeistä, että saarna on messussa todella painavassa asemassa. Hyvä saarna onkin usein messun parasta antia, mutta aika usein messu kompastuu juuri saarnaan. Kristinusko on minulle niin tärkeä asia, että hermostun, jos sitä kohdellaan pöhkösti. Jos täytyy istua penkissä turhautumassa papin löperöihin ajatuksiin, draama lässähtää ainakin minun osaltani niin pahanpäiväisesti, ettei se siitä enää toivu. Silloin lähden messusta vain ärsyyntyneempänä ja pahantuulisempana kuin olin sinne mennessäni.

Niinpä ortodoksisessa vigiliassa vierailun jälkeen mietin, että jumalanpalvelus ilman saarnaa on aika kiva. Ollaan vain ja huuhtoudutaan siinä liturgian ja rukouksen ja symbolikielen meressä, ilman selityksiä. Eihän uskonto useinkaan selittämällä parane, pikemminkin menee pilalle.

Saarna uskosta ja epäuskosta

Saarna kansainvälisessä messussa Turussa 2. paastonajan sunnuntaina 1.3.2026

Mark. 9:17–29

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 9

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
    Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
    Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
    Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”

*

”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ihana lause, ehkä yksi Raamatun parhaista lauseista. (Minun mielestäni, teillä voi olla omat suosikit.)

Kun olin lapsi, elin sellaisessa hengellisessä yhteisössä, jossa uskon ja epäuskon raja oli aika selkeä. Ihminen oli joko epäuskoinen tai uskovainen, nolla tai ykkönen, musta tai valkoinen. Tietysti uskovaisella ihmisellä saattoi olla epäuskon hetkiä ja epäilyksiä, mutta viime kädessä sydämen perusasenne oli joko nolla tai ykkönen. Jos ei edes ihminen itse tiennyt, kumpi se oli, niin ainakin Jumala tiesi. Ja useimmissa tapauksissa myös yhteisö tiesi, kumpaa ihminen on. Joskus yhteisö tiesi, että ihminen on epäuskoinen, vaikka hän itse olisi pitänyt itseään uskovaisena. Ajateltiin, että ihmisen uskon tila näkyy ulospäin hänen teoissaan ja valinnoissaan, kuten siinä, haluaako hän elää yhteisön jäsenenä ja noudattaa sen uskontulkintoja ja elämäntapoja.

Tällä tavalla siis näin uskon ja epäuskon lapsena, ja varmaan ne nähdään samoin monissa muissakin kristillisissä yhteisöissä.

Mutta se kysymys, joka minulle tämän evankeliumin äärellä nousi, on tämä: Onko olemassa uskoa ilman epäuskoa? Onko epäusko uskomisen vastakohta, vai ovatko ne pikemminkin toistensa edellytyksiä? Kuuluvatko ne toisiinsa niin kuin valo ja varjo? Valo tulee näkyviin varjoa vasten, varjo tulee näkyviin valoa vasten. Ehkä uskokin tulee näkyviin ihmisen sydämessä vain siellä olevaa epäuskoa vasten. Usko ja epäusko elävät ihmisessä rinnakkain, niin kuin tämän kertomuksen isällä, joka etsi apua pojalleen. ”Minä uskon, auta minua epäuskossani.”

Mitä hyvää epäuskossa tai epäilemisessä voi olla? Ainakin se pitää uskon liikkeessä ja estää sitä jähmettymästä. Se estää uskoa kovettumasta varmuudeksi. Kun usko on etsivää, kuuntelevaa ja epäilevääkin, siinä on avoimuutta ja tilaa kasvulle. Ehkä usko ja epäusko, niiden välinen aaltoilu yhdessä muodostavat elävän hengellisyyden?

Usko on luottamuksen liike. Se tarvitsee epävarmuutta, koska luottamus ilman riskiä ei olisi luottamusta. Luottamukseen kuuluu hyppy johonkin, mistä emme oikein tiedä, mitä se on. Luottamus on jonkin sellaisen varaan antautumista, mistä emme voi olla varmoja. Usko ei olisi uskoa ilman epävarmuutta.

Ehkä siis usko ja epäusko eivät ole kaksi erilaista tietä, vaan kaksi askelta samalla tiellä.

Onko sinulla ollut elämässäsi epäuskon vaiheita? Sellaiset voivat liittyä elämän isoihin kriiseihin, suuriin pettymyksiin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Voi tuntua siltä, että hyvyyteen on mahdotonta uskoa, kun tapahtuu niin paljon pahaa. Tällainen epäusko on haavoittuneen luottamuksen tila.

Minua on puhutellut tällaisissa elämänvaiheissa se, että usko ei ole yksilösuoritus, vaan yhteisöllinen asia. Toisten tuki, heidän uskonsa ja luottamuksensa voi kannatella, vaikka uskomiseen ei jollain hetkellä itse kykenisikään. Myös evankeliumeissa toistuu se, miten ihmiset tulevat usein kannetuiksi Jeesuksen luo, niin kuin tässä kertomuksessa isä tuo poikansa Jeesuksen luokse.

Toinen näkökulma epäuskoon on se, että se mikä tuntuu epäuskolta ei välttämättä ole Jumalan puutetta, vaan väärien varmuuksien tai väärien jumalakuvien purkautumista. Monet kristilliset mystikot puhuvat siitä, että Jumalan poissaolon kokemus kuuluu hengelliseen kasvuun. Elämänmittaisella hengellisellä polulla on pimeän yön aikoja, sellaisia vaiheita, joissa vanhat käsityksemme Jumalasta sortuvat tehdäkseen tilaa jollekin uudelle. Mystikot ovat sanoneet, että Jumala voi löytyä vain tietämättömyyden läpi, vasta sitten kun luovumme omista Jumalaan liittyvistä käsityksistämme ja rakenteistamme. Jumalaa voi lähestyä vain tyhjin käsin.

Isän lauseessa ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” kuuluu myös rehellisyys. Uskominen ei kasva teeskentelystä. Se kasvaa todellisesta kohtaamisesta, sellaisesta aitoudesta, jossa myös epäuskon sanoittamiselle on tilaa.

Kertomuksen isällä ei ole täydellistä uskoa, mutta hänellä on hätä sairaan poikansa puolesta. Hätä riisuu ihmisestä hallinnan tunteen ja sen pintakerroksen, jonka varaan usein rakennamme elämäämme. Jos meillä on tilanne koko ajan hallinnassa, ei uskomiselle jää kovin paljon tilaa. Silloin, kun emme selviydy omin voimin, tulemme paljaammiksi ja avuttomammiksi. Juuri silloin usko voi tulla näkyviin elämää kannattelevana pohjavirtana, viimeisenä ankkurina, johon turvautua silloin kun mitään muuta ei ole.

Evankeliumin kertomuksessa ratkaisevaa ei ole isän uskon laatu vaan se, että hän kääntyy Jeesuksen puoleen. Kertomus näyttää sen, että usko ei ole hengellinen saavutus tai onnistuminen tai mitään, mitä me itse saamme aikaan. Isän avunpyyntö riittää siihen, että hän tulee autetuksi. Hän uskoo Jeesukseen ainakin sen verran, että toivoo Jeesuksen voivan auttaa ja pyytää häneltä apua. Muutenhan hän ei edes olisi paikalla. Tarina ei kerro, uskooko poika Jeesukseen vai ei, mutta toiset kantavat hänet Jeesuksen luo ja hänkin saa avun.

Me emme aina pysty uskomaan. Me emme aina jaksa luottaa. Me emme aina tunne Jumalan läheisyyttä. Mutta ehkä usko joskus alkaa juuri siitä hetkestä, kun emme itse jaksaa kantaa itseämme. Ehkä se alkaa joskus avun pyytämisestä.

Teologiharjoittelija Turussa: saarnakrapula ja vähemmistöstressi

Kevät hiipii hiljalleen Turkuun: pakkaset ovat lauhtuneet ja lumet sulaneet. Valo venyy iltoihin, mustarastaat virittelevät huilujaan ja katulamput loistavat pehmeästi sumun seassa.

Harjoittelun ensiviikkoina oli usein niin kylmä, että lämpimistä vaatteista huolimatta olin jäätyä illalla Martinkirkolta kotiin kävellessä. Nyt tarkenee hyvin, mutta Aurajoella ei enää voi kävellä ja talviset postikorttimaisemat ovat muisto vain. Vielä pari viikkoa sitten ketut kisailivat hangessa Halistenkoskella ja jäätä pitkin olisi tehnyt mieli kävellä Lietoon asti. Nyt joen jää on täynnä suuria vesilammikoita.

Viimeinen viikko on pyörähtänyt käyntiin lievän saarnakrapulan merkeissä. Olen nimennyt siten saarnaamisen jälkeisen mielialan laskun, joka tulee kai siitä, kun on antanut itsestään kaiken ja on vähän tyhjä olo.

Saarnojen valmistelu on aina sekä innostavaa että vähän tuskaisaa painimista. Siinä saa laittaa peliin kaiken taitonsa ja vähäisen ymmärryksensä siitä, mistä on puhumassa. Hengelliset asiat kun eivät ole mitään halki, poikki ja pinoon -juttuja, vaan sanoilla yritetään rähmiä maastossa, johon sanat oikeastaan eivät yllä. Sitten täytyy vielä yrittää ottaa huomioon kuulijoiden erilaiset elämäntilanteet. Pitäisi olla tilannetajua vaistota esimerkiksi sitä, milloin heitä kannattaa haastaa ja ravistella, milloin taas on tärkeää vahvistaa turvallisuuden tunnetta.

Yksi saarnakrapulan oire on tällainen:

– Yhtäkkiä alko tuntua, että mikä ihmeen juttu tää on, viestitin opiskeluystävälle. – Siis että tämmöstä pappihommaa, outoo. Että mihin mä oon niinku hurahtanut.

– Toi olo tulee säännöllisesti, vastasi ystävä. – Joskus herään aamulla silleen että MITÄ. En saa yhtään kiinni koko uskonnosta tai edes uskosta. Mut ne on ohimeneviä.

Tuomiokirkkoa on ikävä. Nyt olen ollut tekemässä messuja tavallisen modernissa kirkkotilassa, jossa on valkoiset seinät ja laminaattilattia. Sellaisissa alttaripöydän virkaa toimittaa joku pelkistetty kuutio, jonka päällä tököttää pöytäristi, ja alttarikaidekin on usein karsittu pois niin ettei ehtoolliselle voi edes polvistua. Vaikka toimitus on sama ja Henki puhaltaa missä tahtoo, niin kyllä tunnelma on aika erilainen, jos valmistautuu messuun keskiaikaisessa sakastissa ja avaa Turun palossa (1827) mustuneen vanhan puuoven kirkkosaliin, jonka kivilattioihin ja hämäriin holveihin on imeytynyt seitsemän vuosisadan rukouselämä. Ja entä aistien liturgia ortodoksikirkossa, jossa tuohukset ja lampukat loistavat ja koko keho rukoilee, kun polvistutaan painamaan otsa lattiaan. Siinä on asennetta.

Tästä arkisemmasta todellisuudesta katsottuna nuo muutaman viikon takaiset kokemukset tuntuvat jo vähän epätodellisilta. Lumous on haihtunut.

Mielekkäitä juttuja olen silti päässyt tekemään ja motivaatio opetella kirkon töitä on pysynyt korkealla. Viime viikon ja yksi koko harjoittelun vaikuttavimmista kokemuksista oli puhuminen vanhainkodissa, jossa elämän hauraus oli käsinkosketeltavasti läsnä. Siinä tunsi tekevänsä jotain merkityksellistä.

Yksi harjoittelussa askarruttanut asia ovat vähemmistökysymykset. Niitä joutuu miettimään uudella tavalla, koska en ole ennen ollut työssä, jossa tapaan paljon uusia ihmisiä koko ajan. Jos vanhainkodin asukkaat kyselevät perheestäni, kerronko, että minulla on vaimo vai puhunko puolisosta?

Vähemmistöstressi on läsnä pienenä päänsisäisenä paineena, pelkona siitä miten muut suhtautuvat. Kun vaimo oli mukana kansainvälisen seurakunnan messussa ja istuimme kirkkokahveilla eri maista tulevien ihmisten kanssa, jätin hänet esittelemättä puolisonani. Varmasti olisin esitellyt hänet, jos hän olisi mies.

Kirkon ihmiset, jotka ovat samansukupuolisissa suhteissa ja joiden kanssa olen aiheesta puhunut, ovat olleet aika varovaisella linjalla: he ovat korostaneet, että työroolissa omaa yksityisyyttä on lupa suojella ja yksityisasioista puhua pidättyvästi. Kaapissa pysymisellä on kuitenkin aina se hinta, että se muodostaa tietynlaisen seinän minun ja toisen ihmisen väliin. Hän ei saa tilaisuutta kohdata minua aivan aidosti. Sitä paitsi en ole tottunut olemaan kaapissa enkä oikein jaksaisi sellaista.

Lauantai-illan sateenkaarimessuun meikkasin viikset. Olen tavannut tehdä niin sateenkaarimessuihin, toisaalta koska se on harvoja tilaisuuksia joissa uskallan tehdä niin, toisaalta ihan pastoraalisista syistä. Haluan näyttää esimerkkiä siitä, että sateenkaarimessu on turvallinen tila tuoda esiin normeista poikkeavaa sukupuolen ilmaisua. Normalisoimalla asiaa teen tilaa myös muille toimia samoin.

Mutta nyt on vapaapäivä ja lähden vähän seikkailemaan Turun pilviseen maaliskuuhun. Ajattelin käydä etsimässä piispanristin, siirtolohkareen kylkeen hakatun vanhan ristikuvion, joka on antanut nimen Piispanristin kaupunginosalle.