Kuuntelin Juhani Koivumäen kirjan Kiusauksia hiljaisuudessa (2026), jossa hän viettää kuukauden buddhalaisessa luostarissa Thaimaassa, kuukauden kristillisessä retriittikeskuksessa Ranskassa ja kuukauden äiti Amman ashramissa Intiassa.
Kirjan lähtöasetelma kiinnostaa ja ärsyttää. Länsimainen tyyppi etsimässä valaistumista reissaamalla ympäri maapalloa ja kirjoittamassa samalla projektistaan kirjaa.
Kolmesta hiljentymisen paikasta karuin ja kurinalaisin on thaimaalainen buddhalaisluostari. Nukkumiseen on vain ohut alusta ja puutyyny, meditaatioon kömmitään keskellä yötä, ruokaa saa vähimmillään vain kerran päivässä ja rikkinäistä hyttysverkkoa korjataan teipillä. Päiväkirjatyylisestä tekstistä suurin osa on Koivumäen mielen hölinää meditaation aikana: jokaiselle meditoijalle tuttua eikä kovin mielenkiintoista. Vaikka meditaatio avaa välillä autuuden kokemuksia, Koivumäki laskee jatkuvasti päiviä siihen, milloin hän pääsee luostarista pois. Itsekin kuulijana lähinnä odottelin, milloin buddhalainen osio päättyy ja päästään kiinnostavampaan, kristilliseen osuuteen.
Meininki kristillisen meditaation keskuksessa Ranskan Bonnevaux’ssa onkin toista maata: punaviiniä, suklaata ja henkevää seurustelua takkatulen ääressä. Suoranaista nautiskelua ja viihtyilyä thailuostarin askeettisuuteen verrattuna. Meditaatiot ovat lyhyitä ja niitä on melko vähän, sen lisäksi on jumalanpalveluselämää, lectio divinaa ja muuta syväluotaavaa keskustelua hengellisyyden ympärillä. Kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin mitä olen löytänyt kristillisestä hiljaisuuden skenestä Suomesta.
Koivumäen kokemukset ja ajatukset kuulostavat paljossa tutuilta, koska taustani ja meditaatiokokemukseni on samankaltainen kuin hänellä: toisaalta kristillinen, toisaalta theravada-buddhalainen. Kristillisessä meditaatiokeskuksessa Koivumäki esimerkiksi pohtii samaa ristiriitaa, joka itseänikin näissä ympyröissä usein hiertää: hiljaisuudessa Jumalaa pyritään lähestymään luopumalla kaikista sanoista, Jumalaa koskevista mielikuvista ja meditaatioon liittyvistä pyrkimyksistä, mutta hiljaisuutta ympäröivä tila täytetään pyyntörukouksilla ja muulla jumalapuheella.
Kirjan kuuntelemisesta oli ainakin se hyöty, ettei minulla tämän jälkeen ole erityistä syytä mennä itse käymään Bonnevaux’ssa. Tähän liittyy se, miksi en ole vielä käynyt yhdessäkään kristillisessä retriitissä: syvää hiljaisuutta ei niissä tunnu olevan tarjolla. Bonnevaux’ssa Koivumäki suorastaan uupuu sosiaalisen elämän paljouteen. Myöskään suhteet ulkomaailmaan eivät ole samalla tavalla katkolla kuin buddhalaisluostarissa, vaan Koivumäki selaa somea, jännittää apurahahakemuksia, viestittelee kumppaninsa kanssa ja kirjoittaa kirjaansa. Samalla hän torpedoi omia mahdollisuuksiaan meditaation syvenemiseen.
Bonnevaux’ssa harjoitetaan kristillistä meditaatiota, jossa toistetaan mantraa maranata. En ole itse koskaan harjoittanut mantrameditaatiota, joten oli kiinnostavaa kuulla Koivumäen kokemuksia tästä meditaatiomuodosta. Aluksi Koivumäki kokee mantran toisaalta helpottavana keinona blokata ajatukset ja tunteet, toisaalta väkivaltaisena ajatusvirran tyrehdyttäjänä. Välillä homma toimii, mutta täysin sinuiksi Koivumäki ei tunnu maranatan kanssa kuukauden aikana tulevan. Myös hinduympyröissä Koivumäki kokee ristiriitaa mantrojen kanssa:
Minua arveluttaa käyttää saamaani mantraa jatkuvasti, koska koen sen mahdollisesti blokkaavan jonkinlaista avarampaa olemista. Ikään kuin kutistaisin olemiseni pelkän universaalin rakkauden agendaan. Mutta siitähän tässä on kyse. Olenko valmis uhraamaan minuuteni Jumalalle? Taas kohtaan esteen itsessäni. Mutta miten mantrani voisi edustaa Jumalaa, kun sehän kaventaa sitä, mitä kaikkea voin vastaanottaa ja olla ilman mantran jatkuvaa hokemista mielessäni. Arvostan kaventamatonta ja määrittelemätöntä avaruutta mielessäni, rajatonta olemista. Voiko mikään mantra tai lause viedä Jumalaa kohti? Kyse on todellisuutta kaventavista sanoista, annetusta merkkijärjestelmästä ja symboleista, ymmärretään ne sanat sitten rakkaudellisena tai ei.
Koivumäen nolostelemattoman rehellinen tyyli on sinänsä viehättävä: ei ole tarpeen sensuroida lukijalta meditaation aikana päässä pyöriviä seksifantasioita tai narsistista itseihailua eikä toisaalta jäädä niihin kiinni, koska seuraavassa hetkessä ajatukset ovat jo harmittelemassa appelsiinimehun loppumista tai suunnittelemassa seuraavaa somepostausta. Mielensisältöjen raportoinnin ja luostariarjen kuvausten sekaan on siroteltu teologisia pohdintoja, jotka kuitenkin jäävät harmittavan lyhyiksi pilkahduksiksi. Koivumäki kertoo esimerkiksi käyneensä kiinnostavan keskustelun siitä, miten synti ymmärretään apofaattisessa teologiassa ja miten käsitys synnistä on muuttunut, mutta ei kerro tuon keskustelun sisällöstä lukijalle mitään. Kiitti.
Äiti Amman ashramiin Amritapuriin Koivumäki suuntaa videokameran kanssa, hän kun aikoo hyödyntää vierailun kirjaprojektin lisäksi elokuvaprojektissaan. Tässä kohtaa ähkäisin lukijana mielessäni. Kolmas osio oli kuitenkin kirjan kiinnostavin joko siksi, että hindulaisuus ei ole minulle kovin tuttua, tai siksi, että Koivumäki käyttää enemmän sivuja teologisiin pohdintoihin, vähemmän mielensä hölinöihin.
Pohjimmiltaan tavoite kaikissa kolmessa perinteessä on samankaltainen: perimmäisen totuuden tavoittaminen pinnallisen minäharhan läpi. Keinot kuitenkin vaihtelevat. Amma-liikkeessä olennainen keino on suhde guruun, joka voi välittää seuraajilleen hengellisiä kokemuksia. Kristitylle ajatus voi tuntua vieraalta, mutta toisaalta kristityn suhde Jeesukseen ei välttämättä poikkea tästä juuri muuten kuin siten, että Jeesus ei enää ole lihaa ja verta oleva henkilö. Koivumäellä ei ole gurusuhdetta äiti Ammaan, ja ehkä juuri siksi Amritapurin hengellinen anti hänelle tuntuu jäävän aika vaatimattomaksi.
Vaikutelma ashramista on vähän kuin hengellinen teemapuisto: värikäs pikkukaupunki, jossa kukin voi valita tarjottimelleen mieleisensä ohjelman. Tarjolla on joogaa, meditaatiota, luentoja, seremonioita ja astrologin palveluita. Myös työpalvelu kuuluu asiaan. Pääohjelmanumero on jokailtainen monituntinen ”Amma-show” (Koivumäen ilmaus), johon kuuluu darshan eli Amman halaaminen. Olen itsekin kerran halannut äiti Ammaa, vuosia sitten espoolaisessa urheiluhallissa, mutta kovin kirkkaita muistikuvia halaus ei ole jättänyt. Vuoronumeroineen, tuntikausien jonottamisineen, bhajaneineen ja mielikuvameditaatioineen seremonia Espoossa vaikutti samanlaiselta kuin Amritapurissa.
Tietyistä ärsytyksen aiheista huolimatta kuuntelin koko pitkän opuksen mielenkiinnolla. Se antoi lohtua, että joku toinenkin on suuntaamassa luterilaiseksi papiksi samankaltaisesta buddhalaisuuden ja kristillisen mystiikan tulokulmasta kuin minä. Usein tuntuu siltä, että uskonnolliset käsitykseni ovat niin erilaisia kuin useimmilla opiskelukavereillani tai kirkon ihmisillä keskimäärin, että mitä järkeä minun olisi sitä soppaa lähteä hämmentämään. Siksi on mukavaa, kun Koivumäki samaan aikaan rustaa työhakemuksia luterilaisen kirkon pappisvirkaan ja pohtii, että hänen on vaikea täysin uskoa persoonalliseen Jumalaan.
