Olen mietiskellyt vähän uhraamista. Se kuuluu ihmisten uskonnolliseen käyttäytymiseen varmaan lähes kaikissa uskontoperinteissä, mutta miksi? Mikä on uhraamisen syvin tarkoitus?
Jeesuksen ajan juutalaisuuteen kuului tarkkaan säädelty uhrikultti. Vanha testamentti on pullollaan yksityiskohtaisia uhraamisohjeita: ”Uhraa aamulla karitsan lisäksi kymmenesosa eefa-mittaa parhaita vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu neljännes hin-mittaa oliiveista survottua öljyä, ja vuodata juomauhrina neljännes hin-mittaa viiniä…” (2. Moos. 29:40).
Juutalaiset uhrasivat eläimiä, ruokaa ja juomaa. Uhreja oli erilaisiin tarkoituksiin: sovitusuhreja, hyvitysuhreja, yhteysuhreja… Osa uhreista poltettiin, osa syötiin, osa kuului papeille. Uhrieläinten verta siveltiin, valutettiin ja pirskoteltiin. Kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä eli jom kippurina ylipappi toimitti rituaalin, jolla koko kansa ja temppeli puhdistettiin synneistä. Rituaaliin kuului kaksi vuohta, joista toinen teurastettiin, toisen selkään lastattiin symbolisesti kansan synnit ja se ajettiin autiomaahan synnit mukanaan (tästä sana syntipukki).
Kristinusko syntyi tämän uhrijärjestelmän keskelle ja omaksui sen kieltä. Jeesus on Jumalan karitsa, joka kantaa maailman synnit (Joh. 1:29), ja ylipappi, joka antaa itsensä virheettömäksi uhriksi ja puhdistaa synneistä omalla verellään (Hepr. 9:11–14). Monia nykykristittyjä tämä tulkinta Jeesuksen ristinkuolemasta närästää ja verenhuuruinen kuvasto vieraannuttaa. Miksi rakkauden Jumala vaatisi tappamista? Huomaan itsekin vältteleväni uhraamiseen liittyviä sanoituksia, jos olen valitsemassa sanoja liturgiaan. Jumalan karitsaa lauletaan kuitenkin joka ehtoollisella.
Onko uhraaminen siis passé? Nykyluterilainen uhraa korkeintaan aikaa tai rahaa lähimmäisen hyväksi. Ehtoollisessa on kuitenkin jäljellä uhriteologiaa, vaikka Luther karsi sitä. Hän vastusti ajatusta siitä, että ehtoollisessa ikään kuin toimitetaan uudelleen Kristuksen uhraaminen syntien sovitukseksi, kerrottiin viime kevään reformaatiokurssilla. Kiitosuhrin ajatuksen hän saattoi hyväksyä. Jumalanpalveluksen opas (2009) sanookin, että ehtoollisen vietossa leipä ja viini ensin tuodaan alttarille kiitosuhriksi ja sitten otetaan vastaan Jumalan lahjana.
Intiassa aikaa viettänyt ystäväni kertoi osallistuneensa uhraamiseen sikäläisissä temppeleissä. Hän sanoi, että ihmiset voivat ostaa temppelialueelta ruokaa, uhrata sen jumalille ja saada sen sitten siunattuna takaisin itselleen. Sama homma.
Muutaman muun kanssa jutellessani huomasin, että ihmisillä saattaa omassa hengellisyydessään olla monenlaisia uhraamisrituaaleja, jotka liittyvät usein ruokaan. Saatan itsekin jättää muutaman pähkinän tai marjan jonkin erityisen kiven koloon. Joku toinen voi lorauttaa tilkan aamukahvia pyhän puun juurelle. Onkohan niin, että uhraaminen elää ja voi hyvin osana nykysuomalaisten elettyä uskonnollisuutta, mutta siitä ei usein puhuta?
Näissä keskusteluissa oivalsin, että uhraamisessa ei ole kyse vain luopumisesta, väärän teon sovittamisesta tai kaupankäynnistä (annan jotain saadakseni jotain), vaan suhteen vaalimisesta. Uhraaminen voi olla kiitollisuuden tai huomaavaisuuden osoitus tai vastavuoroista huolenpitoa: aamukahvia ei hörpitä vain itselle, vaan huomioidaan muut läsnäolijat, kuten pyhä puu. Vähän samaan tapaan kuin ennen on huomioitu suvun vainajia ja kotitonttuja jättämällä heille jouluyönä pitoruuat pöytään. Uhraamisella voi siis rakentaa suhdetta Jumalaan, esivanhempiin, luontoon tai pyhään. Suhde näkymättömiin kaipaa tällaisia konkreettisia eleitä ihan niin kuin ihmissuhteetkin.
Uhraaminen on myös arvostuksen osoitus. Jos suhde on aidosti tärkeä, sen eteen on valmis antamaan jotain arvokasta. Jumalille uhrataankin kaikkein parasta, ei sutta ja sekundaa. Profeetta Malakia suomi israelilaisia siitä, että nämä toivat uhreiksi sokeita, ontuvia tai sairaita eläimiä (Mal. 1:8–9).
Vanhassa juutalaisessa tarinassa köyhä paimen uhraa joka päivä Jumalalle arvokkainta mitä hänellä on, lautasellisen parasta maitoa. Hänen tapaansa moititaan hupsuksi, koska Jumala ei henkiolentona tarvitse maitoa. Kettu sen käy yöllä juomassa, hänelle kerrotaan. Paimen tulee surulliseksi, koska maitolautanen on hänen tapansa ilahduttaa Jumalaa, elää suhdetta todeksi. Jumala puuttuu asiaan ja sanoo pitävänsä maidosta, vaikka ei voikaan juoda sitä. Pieni kettu juo maidon hänen puolestaan.
