Hiljainen viikko on vietetty ja pääsiäinenkin kohta juhlittu, Kristus on noussut kuolleista ja totisesti onkin, koska vietin pääsiäisyötä ortodoksien parissa.
Tämä oli vasta kolmas kirkollinen pääsiäiseni. Kaksi vuotta sitten kävin katsastamassa kotiseurakunnan pääsiäisyön messun. Pääsiäiskynttilä oli niin suuri ja komea, että pappi ei yltänyt sytyttämään sitä, vaan pyysi kirkkoherran apuun. Se on jäänyt mieleen vähän huvittavana esimerkkinä siitä, miten ylevyyden tavoittelu voi kääntyä itseään vastaan. Mutta ei se niin vakavaa, tahattomasta komiikasta syntyi pääsiäisiloa.
Viime vuonna olimme pääsiäislauantaina linturetkellä Hangossa ja palasin sieltä niin myöhään, että sain kaupungin myöhäisimmästä pääsiäisyön messusta vain puolikkaan. En tajunnut mennä ortodoksien luo Uspenskin katedraaliin. Siellä on pääsiäisyön vietto päässyt vasta alkuun siinä vaiheessa, kun luterilaisissa kirkoissa pannaan ovet säppiin. Tänä pääsiäisenä älysin mennä, ja voi veljet, mikä meininki.
Saavuin paikalle puoliltaöin, tuomiokirkossa vietettyjen luterilaisten menojen jälkeen, enkä mahtunut enää sisään. Kirkon pihalla seisoskeli väkeä ja ovelle kiemurteli pitkä jono. Toinen ovi oli auki ja siitä näki sisään kirkkoon, tai lähinnä sisälle pakkautuneiden ihmisten selkiä. Puolisen tuntia myöhemmin väki alkoi purkautua kulkueena kirkon sisältä, ensin alttaripalvelijat ja laulava kuoro kantaen ristejä ja lippuja ja ikoneita, sitten kaikki muut palavat tuohukset käsissään. Seisoin kirkon ovenpielessä katsomassa ihmisiä, heidän kasvojaan. Väkeä virtasi ulos loputtomiin, kellot soivat, kaverilta lainattiin tulta tuohukseen, jos oma pääsi sammumaan. Se oli vaikuttavaa.
Kun saatto oli kiertänyt kirkon ja Kristus julistettu ylösnousseeksi, palattiin sisälle valaistuun kirkkoon, ja tällä kertaa minäkin mahduin mukaan.
Jäin miettimään, mikä ortodoksien meiningissä toimii. Yksi asia on tietysti estetiikka ja rikkaat aistivaikutelmat, mutta avainsana on ehkä eloisuus. Palveluksessa yhdistyy juhlava liturgia ja rento kotoisuus. Kuorot lauloivat, papit suitsuttivat, kulkueet kiersivät, ja samaan aikaan lapsi juoksenteli ihmisten lomassa ja kävi välillä moiskauttamassa suukon ikoniin. Kaiken keskellä pari teiniä puuhasteli tuohustelineen kimpussa kynttilänippu toisessa, pillimehu toisessa kädessä. Heidän tehtävänsä oli ilmeisesti huoltaa telinettä poistamalla nysiä ja sytyttämällä uusia tuohuksia tilalle. Kun kävin Turun ortodoksikirkossa, yhdellä kuorolaisella oli mukana lapsi, joka leikki lattialla vanhemman laulaessa. Välillä lapsi vaati huomiota, mutta se ei haitannut – isä kumartui hetkeksi kääntelemään kirjan sivuja tai antamaan lapsen käteen lelun samalla kun muu kuoro jatkoi laulamista. Pillimehujen ja leikkitraktoreiden arkisuus ei häiritse harmoniaa, vaan kietoutuu siihen.
Kun kirkossa ei ole penkkejä, ihmiset eivät ole sidoksissa omaan paikkaansa, vaan voivat liikkua kirkkotilassa vapaammin. Palvelus pyörii ja ihmiset voivat tulla ja mennä, sytytellä tuohuksia ja vierailla ikonien luona tai vaikka tervehtiä toisiaan pääsiäistervehdyksellä. Onneksi olin ehtinyt nähdä, miten se tehdään, niin en hämmentynyt, kun tuntematon tuli kättelemään minua ja vaihtamaan kolme poskisuudelmaa. Ihmisiä oli vauvasta vaariin, monista eri kulttuureista. Saamenpuvut erottuivat joukosta, ja ”Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi” kajahteli eri kielillä. Palvelukseen sisältyi myös vastasyntyneen kirkottaminen. Pappi otti lapsen ja kiisi sitten ikonostaasin ympäri vauva ojossa. Yleinen pääsiäisilo oli tarttuvaa, siihen tempautui mukaan jopa kaltaiseni jäyhä jököttäjä.
Liturgian opintojen parissa usein kuulemani ohje on, että jumalanpalveluksen toimittaminen ei ole esitys tai näytös. Yksi opiskelutoveri tosin juuri opponoi tätä näkemystä sanomalla, että hänen mielestään jumalanpalvelus on mitä suurimmassa määrin esittämistä ja että jos se tiedostettaisiin, messuista tulisi paljon parempia. Ei kukaan mene Kansallisteatterin lavalle yhtä huonosti valmistautuneena kuin monet papit menevät toimittamaan messua.
Oli miten oli, ortodoksien meininkiin verrattuna luterilainen pääsiäisyön messu tuntui enemmän vakavalta näytelmältä, joka etenee lineaarisesti ja jossa seurakunta istuu yleisönä penkeissään käsiohjelman kanssa. Ortodoksikirkossa ihmisiä ei ohjeisteta mitenkään eikä selitetä, mitä tapahtuu, mutta kaikki tuntuvat tietävän, mitä tehdä. Koko juttu näyttää ulkopuolisen silmin jonkinlaiselta hyvin järjestäytyneeltä kaaokselta, sykliseltä rituaalien mereltä, jossa monta asiaa tapahtuu samanaikaisesti. Turun ortodoksikirkossa seurasin kirkkokuoron toimintaa: käytössä oli varmaan viisi eri laulukirjaa ja aina välillä joku kaivoi kaapista uusia kirjoja, mutta silti laulu ei tauonnut hetkeksikään. Kanttori viittilöi elekielellä kuorolle seuraavan laulun ennen kuin edellinen ehti loppua.
Viihdyin Uspenskin pääsiäisyössä palveluksen loppuun asti, vaikka jalat alkoivat huutaa väsymystä. Välillä mietin, että ehkä tässä on se niksi – ihminen huumaantuu kaikesta suitsukkeen tuoksusta, loputtomasta laulusta ja tuntikausien seisomisen aiheuttamasta väsymyksestä. Vähemmästäkin sitä vaipuu jonkinlaisiin tiloihin. Kun palvelus aamukolmen jälkeen päättyi, lähdin kotiin pää pyörällä taskussani papin antama punaiseksi värjätty kananmuna. Matkalla pimeän kaupungin halki bussipysäkille ohitin toisenkin ortodoksikirkon. Jalkakäytävällä kulki ruusun terälehtien vana, joka johti kirkon ovelle. Ikkunoiden takana näkyivät olevan käynnissä iloiset pääsiäisyön kestit.
Muuten, somesta ja sokerista paastoaminen teki hyvää. Molemmat houkuttavat ja koukuttavat, mutta molemmista tulee huono olo. Voidaanko jo aloittaa uusi paasto?
