Tyven

Myrskyn tyynnyttyä olen koettanut jatkaa sydänrukoilua vähän haparoiden, tunnustellen sitä, mikä tuntuu hyvältä, mikä ei.

Mahdolliselta tuntuu Martin Lönnebon rukous:

Sinä olet ääretön,

sinä olet lähellä,

sinä olet valo

ja minä olen sinun.

Aloitan sillä ja sitten istun kaksikymmentä minuuttia hiljaa. Lopuksi yritän Isä meidän -rukousta, mutta se juuttuu kurkkuun jo ensimmäisellä rivillä.

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Ensinnäkin tökkää patriarkaalinen metafora Jumalasta isänä, vaikka luulen tietäväni, että Jeesuksen tarkoitus oli tehdä Jumalaa läheisemmäksi eikä loitontaa häntä. Voikohan Jeesuksen sanavalinnasta päätellä, että Joosef on ollut hyvä isä?

Anni Pesonen kertoo kirjassaan Credo – tieni mystiikkaan korvanneensa Isä meidän -rukouksessa isän äidillä, mutta itse tykkään äidistä Jumalan nimenä vielä vähemmän kuin isästä. Ehkä viisaampaa olisi välttää kaikkia sukulaisuussanoja Jumalasta puhuttaessa, vanhempien ja lasten suhteet kun tuppaavat yleensä olemaan jollain lailla kompleksisia.

Toiseksi ajatus taivaasta hujauttaa Jumalan heti jonnekin kauas, pilven päälle istumaan, vaikka luulen tietäväni senkin, että taivas tarkoittaa pikemminkin kaiken läpäisevää hengellistä todellisuutta kuin jotain toista paikkaa jossain toisaalla.

Mukavaa Isä meidän -rukouksen ensimmäisellä rivillä on sana ”meidän”. Se tekee uskosta yhteistä ja jaettua. Riskinä tietysti on, että sanasta tulee rajaava ja omiva: meidän Jumalamme ei ole teidän ja meidän uskomme on parempi kuin teidän. Mutta jos sanaan ”meidän” sisällyttää ihan kaikki, se on hyvä. Aloitan siis näin

Meidän Jumalamme, joka olet tässä

ja niin pääsen eteenpäin. Loppu rukous ei sitten tuotakaan suurempia vaikeuksia.

Sydänrukousryhmä kokoontui taas kappelissa. Pohdittiin suorittamisen ja levon tasapainoa harjoituksessa – tuttu teema muistakin meditaatiokonteksteista. Rukousta tai meditaatiota voi lähestyä antautumisena lepoon ja Jumalan hoidettavaksi, viis siitä vaikka rukoukseen nukahtaisi kesken kaiken. Joskus taas valppauteen pyrkiminen voi tehdä hyvää.

Vilkuilin välillä alttarin takana ristillä roikkuvaa puista Jeesusta, ja suhde häneen tuntui molemminpuolisesti ystävälliseltä. Jotenkin retriitti onnistui painamaan aivoissani Ctrl+Alt+Del ja resetoimaan ne, käynnistämään ne uudelleen. Saa nähdä kauanko tätä kestää ennen kuin tietokone menee taas jumiin.

Tyhjässä kappelissa heräsi kaipuu ehtoolliselle. Edellinen kerta oli huhtikuussa, sen jälkeen en ole pystynyt käymään. Nyt tuntui siltä, että voisin tarrata ehtoolliseen kuin nälkää nähnyt. Antakaa ehtoollista!

No, kävin sitten messussakin ja sain ehtoollisen. Tuttu pappi osaa sanoittaa uskoa niin, että siihen tuntuu helpolta ja luontevalta liittyä eikä tarvitse jännittää, että mitä sieltä nyt tulee. Voisipa vain lillua tällaisessa turvallisessa kuplassa eikä tarvitsisi kohdata koko sitä muuta kristillistä maailmaa.

 

Yhteisöllisen trauman jäljillä

Alkuvuodesta osallistuin kirkkohistorian kirjoituskurssille, jossa tavoitteena oli tuottaa yleistajuinen verkkoteksti jostakin kirkkohistoriallisesta aiheesta. Valitsin aiheeksi vanhoillislestadiolaisuuden 1960-luvun alun hajaannuksen, koska halusin tietää siitä lisää. Kävin Kansalliskirjastossa selaamassa mikrofilmille kuvattuja Päivämiehiä (vanhoillislestadiolaisten viikkolehti), luin opinnäytteitä ja hajaannuksen läpi eläneiden kokemuksia sen mitä kurssin puitteissa ehdin.

Kurssiteksti palasi mieleeni nyt juhannuksen alla, kun kuuntelin vastajulkaistua Johanna Venhon kirjaa Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa. Kirja kuvaa laajasti piispa Leppäsen vanhoillislestadiolaisen suvun taustoja, myös sitä, miten 1960-luvun alun hajaannus repi Leppäsen sukua ja katkoi sen välejä.

Kirjassa puhutaan sukuyhteyden merkityksestä ihmiselle ja esitellään terapeuttisen sukupuun käsite. Tunteet ja kertomattomat tarinat siirtyvät suvussa eteenpäin ylisukupolvisena taakkana. Vaietut kertomukset vaikuttavat vielä voimakkaammin kuin ääneen kerrotut.

Aiemmin eläneiden kokemukset vaikuttavat elämään, tiedosti ne tai ei. Marin suvussa kerrotaan paljon tarinoita ihmisistä ja heidän vaiheistaan, mutta joskus hiljaisuudet ja sanomatta jätetyt asiat painavat kerrottujakin enemmän. Mitä jää sanomatta ja miksi? Millaisia seurauksia vaikenemisesta on?

Mari pohtii miten paljon vaiettua suvun tarinoissa vielä on. Mihin kaikkeen vaikeneminen säteilee? Onko ihminen taipuvainen tiedostamattaan toistamaan aiemmin eläneiden sukulaisten malleja, jotta pääsisi elämään läpi samaa traumaa, ehkä purkamaan sitä?

Tällaista vaikenemisen taakkaa vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon. Ihmisten erilaiset uskonratkaisut ovat niin kipeä asia, että niistä on vaikea puhua. Seuraukset ovat usein sydäntäsärkeviä. Mieleen on jäänyt yliopistolla kohtaamani ihminen, jonka välit lestadiolaisiin vanhempiin ja perheeseen ovat käytännössä katkenneet. Tarve ymmärtää sitä, mitä omassa elämässä ja suvussa oikein on tapahtunut ja tapahtuu, ajaa opintojen pariin selvästi muitakin kuin minua.

Mitä enemmän tutustun ihmisiin, sitä selvemmäksi tulee vanhoillislestadiolaisen lämpimän, turvallisen ja monin tavoin ihanan yhteisöllisyyden varjopuoli, kaikki se näkymättömäksi jäävä ja piilossa kannettu kipu, joka karehtii heti yhteisön reunojen ulkopuolella. Sisäpuolella olevat eivät välttämättä näe ja koe sitä lainkaan. Iso helpotus on jo se, ettei jää potemaan kipua yksin vaan hahmottaa sen yhteisyyden ja ylisukupolvisuuden.

Seuraavassa kirkkohistorian kurssilla kirjoittamani teksti hieman täydennettynä.

*

Vanhoillislestadiolainen herätysliike oli kriisissä 1960-luvun alkaessa. Opilliset erimielisyydet johtivat parin–kolmentuhannen ihmisen erottamiseen liikkeestä ”pappiseriseuraksi” tai ”pappishajaannukseksi” kutsutussa tapahtumasarjassa. Hengellisestä kodista erotetuksi tulemisen kipu langetti pitkiä varjoja monien ihmisten elämään. Mistä hajaannuksessa oli kyse ja miten se on vaikuttanut sukuni vaiheisiin?

Hajaannuksen pitkät varjot

Viime syksynä sain uuden ystävän. Vaikka hän on reippaasti minua vanhempi, löysimme heti yhteistä kosketuspintaa siitä, että meillä molemmilla on lestadiolainen tausta. Hänen perheensä oli erotettu vanhoillislestadiolaisuuden piiristä 1960-luvun alun kuohunnan vuosina.

Ystävä kuvasi tapahtuman traumaattisia ja ylisukupolvisia vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Vuosikymmenten jälkeenkin aihe on edelleen kivulias eikä perhe toipunut siitä koskaan. Pystyin samaistumaan hänen kertomaansa hyvin, vaikka itse synnyin vasta kauan 1960-luvun tapahtumien jälkeen. Tiedän omakohtaisesti, miten hengellisen kodin menettäminen voi tuhota ihmisen tai ainakin hänen mielenterveytensä.

Hajaannus iski kipeästi myös omaan sukuuni. Isoisäni Lenna A. Pellikka kuului siihen vähemmistöön vanhoillislestadiolaisista papeista, joka pysyi liikkeessä. Tuolloin jo edesmenneen isoäitini sisaruksista monet puolestaan erotettiin, heidän joukossaan teologit Pekka ja Anna-Maija Raittila. Sukuun tuli repeämä, jonka jäljet olisi voinut nähdä selvästi, jos näistä asioista olisi lapsuudessani puhuttu.

Hajaannus vaikutti paitsi yksittäisiin ihmiskohtaloihin, myös koko laajan herätysliikkeen suuntaan. Rajanveto meidän ja muiden välillä tiukentui. Vanhoillislestadiolaisten ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet viilenivät.

Kuka pelastuu?

Sikäli kuin nuoruudessani tiesin ”pappiseriseurasta” mitään, tiesin lähinnä että kiistaa oli siitä, voiko kastamaton lapsi pelastua vai ei. Vanhoillislestadiolaiset ajattelevat, että lapsi on kastamattomanakin pelastuksen piirissä siihen saakka, kunnes hän menettää lapsenuskonsa ja alkaa tehdä syntiä. Sen jälkeen vain ”elävään uskoon” tuleminen toiselta lestadiolaiselta saadun synninpäästön kautta voi pelastaa. Käytännössä ajatellaan, että pikkulapsina kuolleiden, kehitysvammaisten ja muiden syntiin kykenemättömien lisäksi vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat eli pääsevät taivaaseen kuoleman jälkeen.

Vaikka kaste oli yksi myrskyisät keskustelut liikkeellepannut teema, ei tiettyyn kastekäsitykseen sitoutuminen lopulta ollut hajaannuksen kannalta ratkaiseva asia. Erimielisyyden ytimessä oli pikemminkin vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon ja evankelis-luterilaiseen tunnustukseen.

Keskustelu tunnustuksesta kiertyi luterilaisten tunnustuskirjojen ympärille. Niistä arvovaltaisin, vuonna 1530 kirjoitettu Augsburgin tunnustus, opettaa kasteesta, että ”se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä”. Tunnustuskirjojen mukaan ihminen uudelleensyntyy kasteessa Jumalan lapseksi. Ehtoollisesta Luther opettaa Isossa katekismuksessa: ”Sinun on näet määrä saada tässä ehtoollisen sakramentissa Kristuksen suusta syntien anteeksiantamus. Se sisältää ja tuo mukanaan Jumalan armon ja Hengen kaikkine lahjoineen.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa arvostetaan Lutheria oikean uskon edustajana ja halutaan pysyä kirkon sisällä. Samalla liikkeen uskonkäsitykseen kuuluu ajatus siitä, että syntien anteeksiantamuksen voi välittää vain toiselta lestadiolaiselta saatu synninpäästö. Tunnustuskirjojen sakramenttikäsitykseen sitoutuminen oli siksi liikkeelle ongelmallista. Jos kenen tahansa papin toimittama kaste ja ehtoollinen välittävät syntien anteeksiantamusta, se murentaa pohjaa vanhoillislestadiolaiselta seurakuntaopilta, jonka mukaan pelastava usko löytyy vain herätysliikkeen keskuudesta. Herätysliikkeen ja muun maailman välinen raja oli vaarassa hämärtyä.

”Jos me menemme siihen, että kaste on uudestisyntymisen peso [pesu], niin kaikki maailman hengellisyydet lyövät rauhankättä meidän kanssamme”, ilmaisi maallikkosaarnaaja Ville Suutari huolensa vuonna 1960 lestadiolaispuhujien kokouksessa.

Näissä kysymyksissä ei sinänsä ollut mitään uutta. Lestadiolaisuuden suhde kirkkoon oli ollut alusta asti jännitteinen lestadiolaisen, muut kristityt poissulkevan seurakuntaopin vuoksi. Kirkkokriittisyys korostui erityisesti liikkeen maallikkopuhujien parissa, kun taas lestadiolaisten teologien ja pappien keskuudessa suhde kirkkoon oli myönteisempi ja seurakuntaoppi avarampi. Tämä kylvi hajaannuksen siemeniä.

Papit ja maallikot vastakkain

Hajaannukseen johtaneita keskusteluja käytiin herätysliikkeen ylätasolla, puhujien keskuudessa, joihin kuului sekä kirkon pappeja että maallikkosaarnaajia. Pidettiin pitkiä, yömyöhään kestäneitä kokouksia, muotoiltiin kirjeitä ja kannanottoja, pöytäkirjoja ja julkilausumia. Liikkeen rivijäsenille opillinen keskustelu ja hajaannukseen johtaneet syyt saattoivat jäädä hämärän peittoon.

Karkeasti ottaen näkemykset jakautuivat kahteen leiriin. ”Maallikkolinjan” mielestä kaste ja ehtoollinen eivät välitä uudestisyntymistä tai syntien anteeksiantoa, koska se voi välittyä vain lestadiolaisen ihmisen kautta. ”Pappislinja” halusi antaa enemmän painoarvoa luterilaisen kirkon opille. He näkivät herätysliikkeen liukuvan kannanotoissaan luterilaisen tunnustuksen ja kirkon ulkopuolelle sekä ristiriitaan omien aiempien kannanottojensa kanssa, joissa tunnustuskirjoihin oli sitouduttu.

Papeille kysymys kirkon tunnustuksesta ja siihen sitoutumisesta oli tärkeä, koska pappisvihkimyksessä papit lupaavat virkaa toimittaessaan pysyä ”Jumalan pyhässä sanassa” ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. He vetosivat kirkkolakiin ja vanhoillislestadiolaisten katto-organisaation SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) omiin sääntöihin, joissa korostetaan tunnustususkollisuutta. He jäivät näkemyksineen kuitenkin vähemmistöön SRK:n päättävissä elimissä.

Kyse oli myös vallasta. Kiistassa vähemmistöön jääneet kokivat SRK:n menettelytavat epäreiluiksi. Kokousten kulusta ei annettu julkilausumissa ja tiedonannoissa heidän mielestään oikeaa kuvaa. Heitä estettiin saamasta ääntään kuuluviin liikkeen julkaisuissa, Päivämiehessä ja Siionin lähetyslehdessä, joiden päätoimittajat vaihdettiin vuonna 1960 maallikkolinjaa edustaviin. He kokivat tulleensa syrjityiksi saarnatehtäviin kutsuttaessa ja luottamushenkilöitä valittaessa.

Isoisä puun ja kuoren välissä

Entä isoisäni? Lenna A. Pellikka oli hajaannuksen aikaan tuore Oulunsalon kirkkoherra ja vuodesta 1960 myös SRK:n johtokunnan jäsen. Pappina ja herätysliikkeen vaikuttajana hän oli ytimessä niissä vaikeissa keskusteluissa, joita tuohon aikaan käytiin.

Isoisälle herätysliikkeen kriisi ei varmasti ollut helppo. Miten hän ratkaisi kantansa, kun vastakkain olivat toisaalta pappislupaus ja lojaalius kirkolle ja pappisveljille, toisaalta kiinnittyminen SRK:hon ja vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön?

Jotain vihiä asiasta sain Päivämiehessä 12. lokakuuta 1961 julkaistusta isoisän omakohtaisesta hartauskirjoituksesta. Tekstissä hän vaikuttaa puolustautuvan syytöksiltä, joita häntä vastaan on esitetty. Ensin hän kertoo vaiheista, joiden kautta hän löysi ”Jumalan valtakunnan” eli vanhoillislestadiolaisen seurakunnan opiskellessaan teologiaa Helsingissä. Se oli hänelle valtava, unohtumaton kokemus, joka synnytti vahvan siteen yhteisöön:

Sain Jeesuksen veressä syntini anteeksi. Herra elää, minä olen nähnyt Hänet. Hän on ollut minun apuni tuskassa. Kuulkaa kaikki, minä olen nähnyt Hänet. Hän oli ja on omiensa kanssa Siionissa. Tätä suurta näkyä en ole saattanut kieltää enkä tyhjäksi tehdä, enkä sitä voi, en totisesti. […] Tämän tähden Herran Siioni on minulle rakas ja kallis. En ole saattanut enkä voinut lähteä tästä minnekään enkä tätä potkimaan enkä lokaamaan.

Hajaannuksen taustaa vasten on kiinnostavaa, miten isoisä kirjoittaa tunnustuksesta. Rivien välistä voi lukea hänen joutuneen kritiikin kohteeksi sen vuoksi, että tahtoessaan pysyä ”Herran Siionissa” hän irtautuu kirkon tunnustuksesta. Hän ei kuitenkaan kirjoita tunnustuskirjoista mitään vaan antaa tunnustukselle toisenlaisen merkityksen:

Tälle tunnustukselle: ”Sinä olet Kristus” rakentuu Kristuksen kirkko, Hänen seurakuntansa. Tämä tunnustus yhdistää kaikki elävässä uskossa olevat yhteen, mutta se samalla erottaa heidät maailmasta ja vääristä opeista. Kristuksen seurakunta on kaikkina aikoina saanut taistella juuri tämän tunnustuksen ja opin puolesta maailmaa ja harhaoppeja vastaan.

Hän on myös kokenut painostusta, jopa uhkailua, jossa hänen kykynsä hoitaa pappisvirkaa on kyseenalaistettu:

Olen saanut paljon kirjeitä ja puhelinsoittoja, joissa on uhkailtu muodossa jos toisessakin. On pyritty tekemään jopa ongelmalliseksi oloni pappisvirassani. Sanon vain lyhyesti: tässä seison ja tähän kaadun. Minun Jumalani on minua auttava. […] Edellä oleva tunnustus on minulle riittänyt ja se saa myöskin riittää pappisvirassani.

Isoisä vetoaa siihen, että samalla kannalla hänen kanssaan on vielä ”nelisenkymmentä pappisveljeä”. Hän ei siis jäänyt näkemyksineen yksin, vaikka suurin osa – noin kaksi kolmasosaa – vanhoillislestadiolaisista papeista oli pappislinjan näkemysten kannalla.

Miten liikkeestä erotetuille kävi?

Pappislinjaa kannattaneet eivät halunneet irrottautua herätysliikkeestä vaan pyrkivät jatkamaan neuvotteluja SRK:n kanssa. Keskusyhdistys kuitenkin katsoi, että keskusteluja oli käyty riittävästi. Kiista ratkaistiin erottamalla liikkeen piiristä ne, jotka eivät katsoneet voivansa yhtyä SRK:n kokouksissa muotoiltuihin julkilausumiin.

Erottaminen oli dramaattinen toimenpide, koska monet erotetut olivat liikkeessä arvostetuissa asemissa. Esimerkiksi Helsingissä erottaminen paikallisesta rauhanyhdistyksestä tehtiin kirjeitse. Myös rauhanyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja ja johtokunnan jäsen, pastori Yrjö Liusvaara vaimoineen sai erokirjeen, joka päättyy loppukaneettiin: ”Erottaminen suoritettiin siinä toivossa, että Jumala, rakas Isä, saisi vaikuttaa parannuksen armon heidän sydämmissään.”

Hajaannus muutti liikkeen valtauomaa vanhoillislestadiolaisuutta. Siitä tuli maallikkojohtoisempi, kun pappien määrä liikkeessä väheni. Opillisia rajoja vedettiin tiukemmin.

Liikkeestä erotetut järjestäytyivät omaksi ryhmäkseen. He perustivat Elämän Sana -lehden ja ryhtyivät pitämään seuroja. Joukko oli kuitenkin liian pieni säilyäkseen elinvoimaisena. Pappislinjan haltuun jääneen lestadiolaisen ylioppilaskodin Maitojyvä-lehdestä piirtyy kuva hiljalleen harmaantuvasta ja pois hiipuvasta yhteisöstä, joka muistelee nostalgisesti hajaannusta edeltäneitä ”suuren Siionin” aikoja samalla kun katkenneet ystävyyssuhteet ovat kipeinä mielessä.

Isotätini Anna-Maija Raittila on kuvannut, että erottamisen aiheuttamasta kriisistä toipuminen kesti kymmenkunta vuotta. Sitten hän löysi lapsuutensa suviseurateltan tunnelman ranskalaisesta Taizén kylästä, sen ekumeenisesta luostariyhteisöstä. Loppu on suomalaista kirkkohistoriaa, sillä Anna-Maijan välityksellä Taizén hengellisyys levisi Suomeenkin. Mutta se on jo toinen tarina.

Palaan ystävääni, jonka perhe kuului erotettujen joukkoon. Meille molemmille ystävystymisessämme tuntui olevan jotain eheyttävää, vähän kuin kohtaisi kauan kadoksissa olleen sukulaisen, vaikka emme sukua olekaan. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että minun hajaannuksen railon yli kurottavat ystävyyssuhteeni voivat olla pieni korjaava ele siinä traumassa, joka repi sukuani ja lestadiolaista yhteisöä kahtaalle. Katkenneet suhteet voivat korjaantua, vaikka se tapahtuisi vasta sukupolvea tai kahta myöhemmin.

Lähteet

Jokela, Erkki (1989): Pikku-Matin takki. Maitojyvä 1949–1989. Lestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys ry.

Kesti, Jukka-Pekka (2001): Uskon vahvistus vai armoväline? Vanhoillislestadiolaisuuden sakramentti-kiista Päivämiehessä ja Siionin lähetyslehdessä vuosina 1957–58. Aate- ja oppihistorian pro gradu-tutkielma, Oulun yliopisto.

Metsänheimo, Janne (2016): Synteihin sidotut. Hoitokokousten opillinen perusta 1960–70-lukujen vanhoillislestadiolaisuudessa. Aate- ja oppihistorian pro gradu-tutkielma, Oulun yliopisto.

Pellikka, Lenna A. (1961): Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika. Päivämies 12.10.1961.

Raittila, Kaisa (2019): Iisraelin lasten napina. Lapsuuden seuramuistoissa pääosan varastavat matkan vaivat. Maitojyvä 2019. Lestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys ry.

Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960–1961 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri, 1962.

Tunnustuskirjat.fi. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Vuollo, Martti (1999): Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963. Studia historica septentrionalia 37. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1999.

Kahden maan kansalaisena

Kävin tuulettamassa päätäni buddhalaisella meditaatioretriitillä Utsjoella. Se osoittautui aika oivalliseksi hengellisen kriisin täsmälääkkeeksi.

Retriitin alusta muistan huojennuksen ja turvallisuuden tunteen: täällä kukaan ei puhu Jumalasta ja Jeesuksesta mitään, joten kukaan ei voi sanoa mitään triggeröivää tai hankalalta tuntuvaa. Kirkossa sitä joutuu aina vähän jännittämään, ellei tunne äänessä olevia ihmisiä hyvin etukäteen.

Majailimme Akujoen varrella, jonka vesi syöksyi yläjuoksulla kiehuviksi ja kuohuviksi putouksiksi ja asettui sen jälkeen virtailemaan tyynemmin uomassaan. Samalla tavalla mieleni kuohut alkoivat rauhoittua itsekseen, kun aivot pääsivät uuteen ympäristöön ja saivat muuta ajateltavaa. Viha ja masennus, joita oli paljon pinnassa vielä retriitin alkupäivinä, haihtuivat omia aikojaan. Sitä paitsi Jumalaa on vaikea vihata kuvankauniissa alkukesän tunturikoivikossa, alas rinteitä juoksevan tunturipuron äärellä.

 

Epäsuotuisat olosuhteet Jumalan vihaamiseen

Buddhalaisissa ympyröissä kristinusko tuntuu helposti olevan jotain vähän outoa tai epäilyttävää tai hassua samaan tapaan kuin maallistuneessa valtakulttuurissakin. Siksi yllätyin, kun viimeisenä iltana nuotiolla kuultiin Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen, tosin pienellä esipuheella, jossa laulaja tähdensi ettei halua haavoittaa ketään kristillisellä lauluvalinnalla.

Hymyilytti, koska olin juuri mietiskellyt kahden maan kansalaisuutta, vähän eri vinkkelistä vain. Kristillinen ajatus kahden maan kansalaisuudesta tarkoittaa sitä, että eletään hengellisessä todellisuudessa samalla kun taaperretaan tätä maallista elämää. Minun kahden maan kansalaisuuteni on kahden eri hengellisen perinteen välillä sukkuloimista. Siinä on varmaan jotain samaa kuin jos koti on kahdessa maassa tai kulttuurissa yhtä aikaa. Vierauden tunteita, joista ei koskaan oikein pääse, koska aina on vähän erilainen ja kaipaava siellä, missä sattuu olemaan.

Elämä olisi yksinkertaisempaa, jos ottaisi yhden maailmankuvan ja katselisi maailmaa sen läpi. Toisaalta kahden kanssa eläminen on sen verran mielenkiintoinen ja ajattelua haastava positio, etten ehkä vaihtaisi. Joutuu pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi buddhalaiset näyttävät tulevan mainiosti toimeen ilman ajatusta Jumalasta. Buddhalaisuudessa on niin mielettömän syvä hiljentymisen perinne, että jos Jumala on persoonana olemassa, miksi buddhalaiset mietiskelijät eivät ole vuosituhansien saatossa hiljaisuuteen uppoutuessaan häneen törmänneet?

Buddhalaisuus ja kristinusko ovat pinnalta katsoen hyvin erilaisia, mutta jännästi ne kuitenkin tuntuvat tulevan lähelle toisiaan ja välillä liukuvan melkein päällekkäin. Kun aamulla laiskotti enkä jaksanut nousta aamumeditaatioon, kuuntelin sängyssä makoillen opettajamme Juhan meditaatio-ohjausta. Hän puhui lepäämisestä vapauden ja irtipäästämisen tilassa aivan samanlaisin sanankääntein kuin joku sydänrukoilija voisi puhua sydänrukouksesta.

Välillä tuntuu, että Jumalan puute buddhalaisuudessa on lähinnä kielellinen kysymys. Buddhalaisuudessa puhutaan sellaisista meditatiivisista kokemuksista ja laaduista, jotka joku kristitty ilman muuta nimeäisi jumalallisiksi. Myötätunnosta, ilosta, kiitollisuudesta, rauhasta ja vapaudesta. Minun tuntemassani buddhalaisuudessa on kyse juuri senkaltaisten mielen ja sydämen laatujen viljelemisestä ja vaalimisesta.

Ei sillä pitäisi olla mitään väliä, ovatko vapaus, rauha ja ilo kristillistä vai buddhalaista lajia, mietiskelin. Hedelmät ratkaisevat, ei se, minkä nimisen lapun alla jokin hengellinen harjoitus tai kokemus tapahtuu.

Yksi teema, josta Juha tällä kertaa puhui paljon, oli se tila, jossa kaikki asiat ja ilmiöt tapahtuvat. Hän ohjasi kiinnittämään huomiota tilaan, jossa puiden oksat heiluvat, tai siihen tilaan, jossa ajatukset ja tunteet tapahtuvat. Se tila on jossain mielessä tuonpuoleinen ja silti läsnä tässä, täysin järkähtämätön ja tahraamaton siinä mielessä, että mikään ilmiö ei voi muuttaa sitä mitenkään tai jättää siihen jälkeäkään. En tiedä, liittyykö tämä Jumalaan varsinaisesti, mutta sanat alkoivat tässäkin haiskahtaa kovasti samanlaisilta kuin millä Jumalasta puhutaan.

Lueskelin vähän myös Richard Rohrin Universaalia Kristusta, jonka ystävä oli lainannut hengelliseksi ensiavuksi. Rohr sirottelee tekstinsä sekaan lauseita, joita tekee mieli jäädä märehtimään. Sellaisia kuin ”Jumala rakastaa asioita tulemalla niiksi” tai ”Kristus on kaikkialla”. Ne ovat toisaalta meditatiivisia oivalluksia, joita joku voi saada kristillisessä kontekstissa ja kielimaailmassa, ja toisaalta linssejä, joiden läpi maailmaa voi katsoa. Miltä näyttäisi maailma, jos näkisi Kristuksen jokaisessa sadassa miljoonassa auringossa välkehtivässä, juuri puhjenneessa koivun ja juolukan lehdessä?

Kristus on Rohrille jotain valtavan paljon laajempaa kuin Jeesus, mutta en ole vielä päässyt kirjassa tai kristillisessä kontemplaatiossa niin pitkälle, että olisin kunnolla ymmärtänyt, mitä. Näin Rohr kirjoittaa:

Tarvitsemme jotakuta antamaan mallin ja esimerkin matkasta, joka lähtee aineellisesta inkarnaatiosta ja kulkee läpi aivan tavallisen inhimillisen olemassaolon, läpi koettelemusten ja kuoleman aina universaaliin läsnäoloon asti, mitä tila ja aika eivät rajoita. Kutsumme sitä ”ylösnousemukseksi”. Useimmat meistä tietävät Jeesuksen kulkeneen tämän tien, mutta paljon harvempi tietää, että Kristus on sen kollektiivinen ja ikuinen ilmenemä – ja että ”Kristus” sanana pitää sisällään kaikki meidät ja kaikki asiat. Tämän ymmärtäminen valtasi Paavalin, ja siitä tuli hänen ydinsanomansa.

Kotiin palattuani se seinä, joka oli noussut minun ja rukouksen väliin, tuntui hävinneen. Sydänrukoileminen tuntuu taas mahdolliselta, vaikka ne jännitteet, jotka minussa hiersivät ja herättivät vaikeita tunteita, eivät ole varsinaisesti ratkenneet. Sydänrukousryhmän tapaamisen lopuksi mentorimme kysyi, sopiiko minulle siunaus kolmiyhteisen Jumalan nimiin. "Kyllä mä sen varmaan kestän", sanoin.

Onneksi olin kaukaa viisas enkä vielä eronnut kirkosta, niin ei ole niin kova homma liittyä siihen takaisin.