Saarna sateenkaarimessussa 22.6.2025 Mikaelinkirkossa
1. Joh. 4:16–21
Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä, luvusta 4 (UT2020)
Jumala on rakkaus. Kun joku pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä. Näin me toteutamme rakkauden tarkoituksen ja voimme olla rohkeita tuomion päivänä. Olemmehan maailmassa Kristuksen kaltaisia. Rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelko onkin jo rangaistus sinänsä, sillä pelokas ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.
Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee? Jos rakastaa Jumalaa, pitää rakastaa myös veljiään ja sisariaan. Tämän käskyn olemme Jumalalta saaneet.
*
Siitä on nyt 2,5 vuotta, kun ensimmäistä kertaa kävelin kotikirkkoni eli Vartiokylän kirkon ovesta sisään – äärimmäisen epäluuloisena, niin stressaantuneena, että maha oli sekaisin pelkästä messussa istumisesta, koska kristinusko oli muotoutunut päässäni niin ahdistavaksi möykyksi. Se, miksi niin oli käynyt, on pitkä tarina enkä mene siihen nyt, mutta meidän tämänpäiväinen liturgi Kaisa otti mut kirkossa hyvin vastaan ja siitä aloin kirjaimellisesti siedättää itseäni uudelleen kristinuskon maailmaan. Ja tähän se on johtanut: että tänään mulla on ilo ja jännitys saarnata tässä kotiseurakuntani ensimmäisessä sateenkaarimessussa. Iso ilo on myös nähdä siellä penkissä monia ystäviä, joita kirkosta ja teologisesta tiedekunnasta, jossa siis nykyään opiskelen, on elämään tullut. Sekä monia kasvoja, joita en vielä tunne.
No, aika kauniin ja jyhkeän raamatuntekstin sain tämän elämäni ensimmäisen saarnan pohjaksi. Siinä puhutaan isoista, koko elämää syleilevistä teemoista: pelosta ja rakkaudesta.
Jos haluat alkajaisiksi lähteä mukaan pieneen mielikuvaharjoitukseen, niin laita hetkeksi silmät kiinni ja mieti jotain hetkeä, jolloin sua on pelottanut. Kun ottaa huomioon tämän päivän uutiset, niin ehkä sitä hetkeä ei tarvitse hakea kovin kaukaa. Miltä pelko tuntuu kehossa?
Sitten mieti jotain hetkeä, jolloin olet kokenut rakkautta. Miltä se tuntuu?
Ajattelen, että tämä on sellainen raamatunkohta, josta on aika helppo saada kiinni oman kokemuksen kautta ihan kehollisella tasolla. Siinä sanotaan: ”Rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Ainakin omassa kokemuksessani pelko ja rakkaus ovat jonkinlaisia vastavoimia, toisensa poissulkevia olotiloja. Pelko kiristää, kuristaa, supistaa, jäykistää. Se saa meidät käpertymään ja suojaamaan itseämme. Rakkaus taas avaa, rentouttaa, saa hengityksen kulkemaan vapaammin ja suojamuurit laskemaan. Pelko katkoo yhteyksiä, rakkaus luo niitä.
Mulla on yksi muisto tilanteesta, jossa käytin hyväkseni tätä pelon ja rakkauden vastakohtaisuutta. Olin kävelemässä Lapissa ihan asumattomassa erämaassa. Olin yksin ja huomasin aivan tuoreet karhunjäljet pienen lammen rantamudassa. Silloin alkoi pelottaa. Mutta kun keskityin siihen, että lähetän karhuille hyvää tahtoa ja hyviä toivotuksia, niin pelko alkoi hellittää. Voitte kokeilla tätä joskus, kun pelottaa. Rakkaus karkottaa pelkoa.
Toisaalta pelko ja rakkaus ovat jollain lailla kietoutuneet yhteen. Rakastaminen on pelottavaa, koska se tekee meistä haavoittuvia. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Kun sydän on auki ja suojaukset alhaalla, niin silloin voi sattua. Olen joskus miettinyt, että ehkä siksi Jeesuksen piti kuolla ristillä: täydellinen rakkaus tekee täydellisen haavoittuvaksi. Ehkä siksi Jeesus käänsi toisenkin posken – koska hän ei osannut mitään muutakaan kuin rakastaa.
Tämän messun teemana on valittu perhe. Rakkaus on se voima, joka perheitä kantaa ja pitää koossa. Mutta me tiedämme, ettei jokaisessa perheessä toteudu se, mitä perheen kuuluisi olla: paikka, jossa ihminen tuntee olevansa rakastettu, hyväksytty ja arvostettu omana itsenään. Tämä termi valittu perhe viittaa siihen, että jos biologinen perhe puuttuu tai ei toimi, niin ihminen voi muodostaa muita läheisiä ihmissuhteita, jotka toteuttavat perheen tarkoitusta rakkaudesta ja keskinäisestä huolenpidosta.
Kukapa olisi parempi valittujen perheiden puolestapuhuja kuin Jeesus. Hän kierteli ympäri Galileaa ja poimi läheisimmät ihmisensä mukaansa milloin mistäkin tienposkesta sanomalla ”Seuraa minua”. Markuksen evankeliumissa kerrotaan siitä, kun Jeesuksen biologinen perhe, hänen äitinsä ja veljensä, tulivat etsimään Jeesusta. He luulivat, että Jeesus on tullut hulluksi ja hänet täytyy hakea kotiin. Mutta Jeesus katsoi ihmisiä ympärillään ja sanoi: ”Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Mark. 3:31–35)
Jeesuksen tavaramerkki oli myös se, että hän kutsui Jumalaa Isäksi – arameaksi abba, joka on vähän lapsenomainen hellittelynimi, niin kuin isi tai iskä. Olen viettänyt kuluneen viikon rippileirillä, jossa nuorten kanssa on pohdittu muun muassa Jumalaa. Kun leirin pappi kysyi nuorilta, voisiko Jumalaa kutsua myös äidiksi, nuoret vastasivat että ei voi, koska Jumala on mies. Ja kun nuorilta kysyttiin, miksi Jumala on mies, niin he vastasivat että ”No, koska Jumalaa sanotaan Isäksi”.
Tämä keskustelu oli papille hyvä hetki selittää, että Jumalalla ei ole sukupuolta – tai sitten Jumalalla on kaikki sukupuolet. Jeesuksen pointti tässä Jumalan Isäksi kutsumisessa oli se, että Jumala ei ole etäinen taivaallinen majesteetti, vaan Häneen voi olla yhtä läheinen ja luottavainen suhde kuin turvalliseen vanhempaan. Jos maallinen perhe ei anna meille sitä turvaa, rakkautta ja hyväksyntää, jota kaipaamme, niin me voimme seurata Jeesuksen esimerkkiä ja etsiä vanhemmuutta myös Jumalalta. Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Kukaan ei voi sitä ottaa pois, kieltää tai rajata ketään sen ulkopuolelle. Jumalan valtakunta on asia, johon kenelläkään ei ole monopolia.
Kun meillä on taivaallinen vanhempi, niin silloin meillä on tässä perhemetaforassa myös iso liuta sisaruksia – kaikki ihmiset, voi ajatella että myös eläimet ja muu luomakunta. Tässäkin Ensimmäisen Johanneksen kirjeen katkelmassa puhutaan veljistä ja sisarista. Monet perhesanat ovat vähän hankalia siinä, että ne ovat niin sukupuolisidonnaisia. Olen itsekin joutunut miettimään, että mikä mä olen, jos en ole täti tai sisko tai äiti.
Näiden sanojen kanssa painivat myös raamatunkääntäjät. Uuden testamentin alkutekstissä käytetään lukijoiden puhutteluun paljon kreikan kielen sanaa adelfoi, joka tarkoittaa veljiä. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että puhuttelu olisi suunnattu pelkästään miehille, vaan tiedetään, että vastaanottajien joukossa oli myös naisia. Kreikan kielessä on vain sellainen piirre, että sekalaisiin ihmisryhmiin viitataan maskuliinisilla sanoilla. Uudessa käännöksessä, jota kuulimme, tätä on pyritty avaamaan kääntämällä ”veljet ja sisaret”, mutta tässäkään ei ihan päästä siihen, että puhuttelu ei sulkisi ketään ulkopuolelle. Parhaimmillaan puhuttelu laajenee tästä vielä, kuten kohdassa, jossa kääntäjät ovat keksineet käyttää sanaa lähimmäinen. Teksti sanoo: ”Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee?”
Tämä kohta vei minut pohtimaan Jumalan ja lähimmäisen rakastamista – teema, josta rippileirillä on puhuttu paljon, kun nuorten mieliin on koetettu iskostaa rakkauden kaksoiskäskyä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Jeesuksen mukaanhan tässä on koko laki pähkinänkuoressa eli se, mitä Jumala meiltä ihmisiltä odottaa.
Nuorilla oli aika selkeä käsitys siitä, mitä lähimmäisen tai itsensä rakastaminen voisi tarkoittaa. He mainitsivat sellaisia asioita kuin toisen kunnioittaminen, ajan viettäminen yhdessä läheisten kanssa, välittäminen ja moikkaaminen. Mutta miten Jumalaa rakastetaan, se on vaikeampi kysymys.
Riparilla nuorille kerrottiin, että Jumalan rakastaminen voi olla sitä, että esimerkiksi rukoilee, käy kirkossa ja ehtoollisella, pyhittää lepopäivän ja muutenkin vaalii omaa jumalasuhdettaan ja pitää sitä elossa. Tämä on hyvä vastaus, mutta silti jäin pohtimaan tätä kysymystä: miten Jumalaa rakastetaan
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa on kirjoittanut*, että kristillisessä perinteessä on karkeasti kahdenlaista tulkintaa siitä, miten Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kietoutuvat yhteen ja suhteutuvat toisiinsa. Ensimmäisen näkemyksen mukaan lähimmäistä rakastetaan rakastamalla Jumalaa. Toisen näkemyksen mukaan Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä.
Ensimmäisessä näkökulmassa painottuu Jumalan rakastamisen ensisijaisuus. Jumalan rakastaminen ymmärretään niin, että se on hänen tahtonsa noudattamista, ja Jumalan tahtoa etsitään Raamatusta – usein aika kirjaimellisesti. Esimerkiksi luomiskertomuksen lause ”mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” poimitaan eettiseksi ohjeeksi ja perusteeksi sille, että kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä on Jumalan tahto. Tässä on vaarana, että kun pyritään rakastamaan Jumalaa, tullaan kävelleeksi lähimmäisen yli.
Toinen näkökulma on se, että Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä. Tässäkin etsitään kyllä Jumalan tahtoa, mutta sen mittarina ei ole Raamatun sanamuotoihin takertuminen, vaan sen pohtiminen, mikä maailmassa edistää rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Tälle näkemykselle on Raamatussa vahvoja perusteita, kuten Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Toinen näkemystä tukeva kohta on tämä tämänpäiväinen teksti. ”Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee?” Tämä on voimakasta ja suoraa puhetta. Se sanoo, että jos rakkaus ei ulotu toisiin ihmisiin, niin Jumalan rakastaminenkin on onttoa.
No, tiedän että tämä ei ole niin yksinkertaista, koska ihmiset, jotka ihan vilpittömästi pyrkivät rakastamaan lähimmäistään, ajattelevat kuitenkin Jumalan tahdosta eri tavoilla. Mutta voivatko Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen hyvä olla ristiriidassa? Minä ajattelen, että eivät voi. Jumala ei kaipaa meiltä rakkautta itsensä vuoksi – ikään kuin hän tarvitsisi sitä itselleen. Rakkauden virran suunta ei ole alhaalta ylöspäin, vaan ennen kaikkea Jumalasta meihin ja meistä eteenpäin maailmaan, toisiin ihmisiin, koko luomakuntaan. Niin kuin tekstissä sanotaan: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” Kun me rakastetaan, me ollaan lähellä Jumalaa. Kun me uskotaan, että meitä rakastetaan, niin me voidaan avautua rakastamaan myös muita.
Tämä on hengellisen elämän iso ja vaativa kehitystehtävä: uskaltaa avautua ulospäin, vaikka maailma on pelottava. Luottaa rakkauteen, vaikka maailma ei läheskään aina ole turvallinen. Rakkaus on yhteyttä. Se sulattaa pelkoa ja pelkoon perustuvia rajanvetoja. Rakkaus saa meidät suuntautumaan ulospäin, laajentamaan huolenpitoa myös niihin, jotka ovat meille vieraita tai vähän pelottavia.
Oikein hyvää, iloista ja siunattua Pride-viikkoa kaikille. Rakastetaan Jumalaa rakastamalla lähimmäistä ja noustaan nyt yhdessä tunnustamaan kristillinen uskomme.
*Jaana Hallamaa (2017): Kunnollisuuden moraalista aikuiseen lähimmäisenrakkauteen. Kirjassa Sisäänkäyntejä Raamattuun – tulkitsijan kirja (Luomanen, Huttunen & Virtanen, toim.). Kirjapaja.
