Eilen Turussa tuiskutti lunta ja tuomiokirkko oli kietoutunut pehmeään harmauteen. Sitä ennen taivaalla loisti kapea uudenkuun sirppi. Täysikuusta tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on tapahtunut. Samalla tuntuu, että viikot ovat sujahtaneet ohi vauhdilla.
Tuomiokirkon sulkeutuminen on tehnyt Turussa olemisesta vähemmän sadunomaista, mutta tapahtumarikasta täällä on ollut edelleen. Tällä viikolla olen muun muassa vieraillut ortodoksisessa kirkossa, haistellut menneisyyttä Turun linnassa, nähnyt Kaarina Maununtyttären haudasta löytyneen kultaisen sormuksen ja kurkistanut tuomiokirkon tornista löytyneeseen keskiaikaiseen vessaan. Olen myös kävellyt vaimon kanssa Aurajoen jäätä pitkin katsomaan Ravattulan Ristimäkeä, vanhinta Suomesta tunnettua kirkon paikkaa. On vaikea kuvitella, millaista kristinuskon harjoitus oli silloin, kun rautakauden lopun ihmiset kokoontuivat jumalanpalvelukseen Ristimäen pieneen hirsikirkkoon ja hautasivat sen ympärille läheisiään. Mikä siinä olisi tuttua, mikä erilaista?
Tuomiokirkon pääkuorissa on fresko, jossa piispa Henrik kastaa pakanasuomalaisia taustallaan ruotsalaiset sotajoukot. Sama maalaus taisi olla peruskoulun historiankirjassa, mutta eihän se kuvaa todellisuutta. Kristinusko hiipi maahan vähitellen, ei äkillisenä sotilaallisena pakkokäännytyksenä, ja sekoittui aikaisempaan kansanperinteeseen.
Harjoittelurintamalla on ollut taas vaihteeksi leppoisampi viikko, mutta olen piirrellyt ihmisten otsaan tuhkaristejä paastonajan aloittavassa tuhkakeskiviikon messussa, istunut hautauskappelissa saattamassa vainajaa, jolla ei ollut yhtään saattajaa omasta takaa, ja vieraillut palvelutalossa pitämässä hartauspuheen. Sokeripaasto meni myttyyn heti alkuunsa, kun palvelutalossa tarjottiin mustikkapiirakkaa. Pappisystäväni kyllä väitti, että vieraanvaraisuus ylittää paaston – että paastoon kuuluu, ettei siitä tee numeroa. Hankala olisikin ollut kieltäytyä, kun omaa huonettaan minulle esitellyt virkeä vanhus tarjosi suklaakonvehtia viimeisestä joululta säästyneestä suklaarasiasta.
Olen tottunut uuteen rooliini yllättävän nopeasti, vähän samaan tapaan kuin olen tottunut uudenlaisiin vaatteisiin, ja jaksanut työn ihmisläheisyyttä ihmeen hyvin. Se johtuu kai siitä, että tilanteet ihmisten kanssa ovat pääasiassa joko kahdenkeskisiä tai sitten sellaisia, joissa yksi puhuu vuorollaan kaikessa rauhassa, kuten jumalanpalveluksissa. Kuormittavia minulle ovat tilanteet, joissa on kova hälinä tai joissa joudun taistelemaan elintilasta nopeampia puhujia vastaan.
Jaksamisella on muutenkin yllättävän vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon teen töitä. Kotona saatan olla aivan uupunut, vaikka en tekisi mitään; täällä taas jaksan hyvin, koska olen niin motivoitunut. Hommissa riittää haastetta ja mielenkiintoa, varsinkin kun en ole ennen tehnyt mitään vastaavaa. Ei ole ihan helppoa keksiä, miten hengellisistä asioista kannattaa puhua riparilaisille, miten taas palvelutalon asukkaille, körteille, sateenkaari-ihmisille tai kansainväliselle seurakunnalle, johon kuuluu ihmisiä eri maista.
Vanhoillislestadiolaisesta lapsuudestani olen kerrankin voinut olla kiitollinen. Siitä on tässä hommassa valtavasti etua. Minussa on niin paljon lapsuuden uskon kerrostumaa, että luterilaiseen meininkiin solahtaminen tuntuu jollain syvätasolla tutulta ja luontevalta, vaikka teologinen vire ei aina niin omansuuntainen olisikaan. Laulan tyytyväisenä nostalgisia virsiä sielläkin, missä muut eivät juuri laula.
Liturgin roolissa on tuntunut hienolta päästä lausumaan tällaisia sanoja: ”Totisesti on oikein ja arvollista...” tai ”Tulkaa minun luokseni, minä annan teille levon” tai ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön henkemme, sielumme ja ruumiimme...” Viimeisimmistä tulee heti mieleen suviseurat, jossa lauantai-illan ehtoolliselle osallistuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Koska ehtoollisen vietto kestää monta tuntia, ehtoollisen päätössanat lausutaan aika ajoin ja ne kaikuvat kaiuttimista pitkin seurakenttää. Niinpä ne ovat syöpyneet syvälle. On jotenkin häkellyttävää lausua noita sanoja itse, kun lestadiolaisessa maailmassa se kuuluu vain miespapeille – rooli, johon en mitenkään ole voinut samaistua.
Hienoa on myös aina kun pääsee julistamaan synninpäästön tai siunaamaan ihmisiä Herran siunauksella. Rituaalisia sanoja, jotka vaikuttavat, saavat ihmisissä aikaan jotakin, punovat yhteen näkyvää ja näkymätöntä. Tai tuhkaristien piirtäminen: toisen ihmisen kosketus pyhässä hetkessä voi olla hyvin merkityksellinen.
