Myrskyn tyynnyttyä olen koettanut jatkaa sydänrukoilua vähän haparoiden, tunnustellen sitä, mikä tuntuu hyvältä, mikä ei.
Mahdolliselta tuntuu Martin Lönnebon rukous:
Sinä olet ääretön,
sinä olet lähellä,
sinä olet valo
ja minä olen sinun.
Aloitan sillä
ja sitten istun kaksikymmentä minuuttia hiljaa. Lopuksi yritän Isä meidän
-rukousta, mutta se juuttuu kurkkuun jo ensimmäisellä rivillä.
Isä meidän, joka olet taivaissa.
Ensinnäkin
tökkää patriarkaalinen metafora Jumalasta isänä, vaikka luulen tietäväni, että
Jeesuksen tarkoitus oli tehdä Jumalaa läheisemmäksi eikä loitontaa häntä.
Voikohan Jeesuksen sanavalinnasta päätellä, että Joosef on ollut hyvä isä?
Anni Pesonen kertoo kirjassaan Credo – tieni mystiikkaan korvanneensa Isä meidän -rukouksessa isän äidillä, mutta itse tykkään äidistä Jumalan nimenä vielä vähemmän kuin isästä. Ehkä viisaampaa olisi välttää kaikkia sukulaisuussanoja Jumalasta puhuttaessa, vanhempien ja lasten suhteet kun tuppaavat yleensä olemaan jollain lailla kompleksisia.
Toiseksi ajatus
taivaasta hujauttaa Jumalan heti jonnekin kauas, pilven päälle istumaan, vaikka
luulen tietäväni senkin, että taivas tarkoittaa pikemminkin kaiken läpäisevää
hengellistä todellisuutta kuin jotain toista paikkaa jossain toisaalla.
Mukavaa Isä meidän -rukouksen ensimmäisellä rivillä on sana ”meidän”. Se tekee uskosta yhteistä ja jaettua. Riskinä tietysti on, että sanasta tulee rajaava ja omiva: meidän Jumalamme ei ole teidän ja meidän uskomme on parempi kuin teidän. Mutta jos sanaan ”meidän” sisällyttää ihan kaikki, se on hyvä. Aloitan siis näin
Meidän Jumalamme, joka olet tässä
ja niin pääsen eteenpäin. Loppu rukous ei sitten tuotakaan suurempia vaikeuksia.
Sydänrukousryhmä
kokoontui taas kappelissa. Pohdittiin suorittamisen ja levon tasapainoa harjoituksessa
– tuttu teema muistakin meditaatiokonteksteista. Rukousta tai meditaatiota voi lähestyä
antautumisena lepoon ja Jumalan hoidettavaksi, viis siitä vaikka rukoukseen
nukahtaisi kesken kaiken. Joskus taas valppauteen pyrkiminen voi tehdä hyvää.
Vilkuilin välillä alttarin takana ristillä roikkuvaa puista Jeesusta, ja suhde häneen tuntui molemminpuolisesti ystävälliseltä. Jotenkin retriitti onnistui painamaan aivoissani Ctrl+Alt+Del ja resetoimaan ne, käynnistämään ne uudelleen. Saa nähdä kauanko tätä kestää ennen kuin tietokone menee taas jumiin.
Tyhjässä
kappelissa heräsi kaipuu ehtoolliselle. Edellinen kerta oli huhtikuussa, sen
jälkeen en ole pystynyt käymään. Nyt tuntui siltä, että voisin tarrata
ehtoolliseen kuin nälkää nähnyt. Antakaa ehtoollista!
No, kävin sitten messussakin ja sain ehtoollisen. Tuttu pappi osaa sanoittaa uskoa niin, että siihen tuntuu helpolta ja luontevalta liittyä eikä tarvitse jännittää, että mitä sieltä nyt tulee. Voisipa vain lillua tällaisessa turvallisessa kuplassa eikä tarvitsisi kohdata koko sitä muuta kristillistä maailmaa.
