Kävin tuulettamassa päätäni buddhalaisella meditaatioretriitillä Utsjoella. Se osoittautui aika oivalliseksi hengellisen kriisin täsmälääkkeeksi.
Retriitin alusta muistan huojennuksen ja turvallisuuden tunteen: täällä kukaan ei puhu Jumalasta ja Jeesuksesta mitään, joten kukaan ei voi sanoa mitään triggeröivää tai hankalalta tuntuvaa. Kirkossa sitä joutuu aina vähän jännittämään, ellei tunne äänessä olevia ihmisiä hyvin etukäteen.
Majailimme Akujoen varrella, jonka vesi syöksyi yläjuoksulla kiehuviksi ja kuohuviksi putouksiksi ja asettui sen jälkeen virtailemaan tyynemmin uomassaan. Samalla tavalla mieleni kuohut alkoivat rauhoittua itsekseen, kun aivot pääsivät uuteen ympäristöön ja saivat muuta ajateltavaa. Viha ja masennus, joita oli paljon pinnassa vielä retriitin alkupäivinä, haihtuivat omia aikojaan. Sitä paitsi Jumalaa on vaikea vihata kuvankauniissa alkukesän tunturikoivikossa, alas rinteitä juoksevan tunturipuron äärellä.
Buddhalaisissa ympyröissä kristinusko tuntuu helposti olevan jotain vähän outoa tai epäilyttävää tai hassua samaan tapaan kuin maallistuneessa valtakulttuurissakin. Siksi yllätyin, kun viimeisenä iltana nuotiolla kuultiin Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen, tosin pienellä esipuheella, jossa laulaja tähdensi ettei halua haavoittaa ketään kristillisellä lauluvalinnalla.
Hymyilytti, koska olin juuri mietiskellyt kahden maan kansalaisuutta, vähän eri vinkkelistä vain. Kristillinen ajatus kahden maan kansalaisuudesta tarkoittaa sitä, että eletään hengellisessä todellisuudessa samalla kun taaperretaan tätä maallista elämää. Minun kahden maan kansalaisuuteni on kahden eri hengellisen perinteen välillä sukkuloimista. Siinä on varmaan jotain samaa kuin jos koti on kahdessa maassa tai kulttuurissa yhtä aikaa. Vierauden tunteita, joista ei koskaan oikein pääse, koska aina on vähän erilainen ja kaipaava siellä, missä sattuu olemaan.
Elämä olisi yksinkertaisempaa, jos ottaisi yhden maailmankuvan ja katselisi maailmaa sen läpi. Toisaalta kahden kanssa eläminen on sen verran mielenkiintoinen ja ajattelua haastava positio, etten ehkä vaihtaisi. Joutuu pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi buddhalaiset näyttävät tulevan mainiosti toimeen ilman ajatusta Jumalasta. Buddhalaisuudessa on niin mielettömän syvä hiljentymisen perinne, että jos Jumala on persoonana olemassa, miksi buddhalaiset mietiskelijät eivät ole vuosituhansien saatossa hiljaisuuteen uppoutuessaan häneen törmänneet?
Buddhalaisuus ja kristinusko ovat pinnalta katsoen hyvin erilaisia, mutta jännästi ne kuitenkin tuntuvat tulevan lähelle toisiaan ja välillä liukuvan melkein päällekkäin. Kun aamulla laiskotti enkä jaksanut nousta aamumeditaatioon, kuuntelin sängyssä makoillen opettajamme Juhan meditaatio-ohjausta. Hän puhui lepäämisestä vapauden ja irtipäästämisen tilassa aivan samanlaisin sanankääntein kuin joku sydänrukoilija voisi puhua sydänrukouksesta.
Välillä tuntuu, että Jumalan puute buddhalaisuudessa on lähinnä kielellinen kysymys. Buddhalaisuudessa puhutaan sellaisista meditatiivisista kokemuksista ja laaduista, jotka joku kristitty ilman muuta nimeäisi jumalallisiksi. Myötätunnosta, ilosta, kiitollisuudesta, rauhasta ja vapaudesta. Minun tuntemassani buddhalaisuudessa on kyse juuri senkaltaisten mielen ja sydämen laatujen viljelemisestä ja vaalimisesta.
Ei sillä pitäisi olla mitään väliä, ovatko vapaus, rauha ja ilo kristillistä vai buddhalaista lajia, mietiskelin. Hedelmät ratkaisevat, ei se, minkä nimisen lapun alla jokin hengellinen harjoitus tai kokemus tapahtuu.
Yksi teema, josta Juha tällä kertaa puhui paljon, oli se tila, jossa kaikki asiat ja ilmiöt tapahtuvat. Hän ohjasi kiinnittämään huomiota tilaan, jossa puiden oksat heiluvat, tai siihen tilaan, jossa ajatukset ja tunteet tapahtuvat. Se tila on jossain mielessä tuonpuoleinen ja silti läsnä tässä, täysin järkähtämätön ja tahraamaton siinä mielessä, että mikään ilmiö ei voi muuttaa sitä mitenkään tai jättää siihen jälkeäkään. En tiedä, liittyykö tämä Jumalaan varsinaisesti, mutta sanat alkoivat tässäkin haiskahtaa kovasti samanlaisilta kuin millä Jumalasta puhutaan.
Lueskelin vähän myös Richard Rohrin Universaalia Kristusta, jonka ystävä oli lainannut hengelliseksi ensiavuksi. Rohr sirottelee tekstinsä sekaan lauseita, joita tekee mieli jäädä märehtimään. Sellaisia kuin ”Jumala rakastaa asioita tulemalla niiksi” tai ”Kristus on kaikkialla”. Ne ovat toisaalta meditatiivisia oivalluksia, joita joku voi saada kristillisessä kontekstissa ja kielimaailmassa, ja toisaalta linssejä, joiden läpi maailmaa voi katsoa. Miltä näyttäisi maailma, jos näkisi Kristuksen jokaisessa sadassa miljoonassa auringossa välkehtivässä, juuri puhjenneessa koivun ja juolukan lehdessä?
Kristus on Rohrille jotain valtavan paljon laajempaa kuin Jeesus, mutta en ole vielä päässyt kirjassa tai kristillisessä kontemplaatiossa niin pitkälle, että olisin kunnolla ymmärtänyt, mitä. Näin Rohr kirjoittaa:
Tarvitsemme jotakuta antamaan mallin ja esimerkin matkasta, joka lähtee aineellisesta inkarnaatiosta ja kulkee läpi aivan tavallisen inhimillisen olemassaolon, läpi koettelemusten ja kuoleman aina universaaliin läsnäoloon asti, mitä tila ja aika eivät rajoita. Kutsumme sitä ”ylösnousemukseksi”. Useimmat meistä tietävät Jeesuksen kulkeneen tämän tien, mutta paljon harvempi tietää, että Kristus on sen kollektiivinen ja ikuinen ilmenemä – ja että ”Kristus” sanana pitää sisällään kaikki meidät ja kaikki asiat. Tämän ymmärtäminen valtasi Paavalin, ja siitä tuli hänen ydinsanomansa.
Kotiin palattuani se seinä, joka oli noussut minun ja rukouksen väliin, tuntui hävinneen. Sydänrukoileminen tuntuu taas mahdolliselta, vaikka ne jännitteet, jotka minussa hiersivät ja herättivät vaikeita tunteita, eivät ole varsinaisesti ratkenneet. Sydänrukousryhmän tapaamisen lopuksi mentorimme kysyi, sopiiko minulle siunaus kolmiyhteisen Jumalan nimiin. "Kyllä mä sen varmaan kestän", sanoin.
Onneksi olin kaukaa viisas enkä vielä eronnut kirkosta, niin ei ole niin kova homma liittyä siihen takaisin.
