Fiilikset toiselta opiskeluvuodelta

”Ohjelmassa tänään”, luki luentosalin seinällä eräänä alkutalven päivänä, kun olin tapani mukaan viime tingassa kiiruhtanut yliopiston päärakennukselle ja kiivennyt hengästyneenä kiviportaat neljänteen kerrokseen ohi antiikinaikuisten patsaiden. ”Vielä yksi teologinen kriisiytymiskohde: oppi Jumalan kaitselmuksesta.”

Nauratti sen verran, että olisin jakanut päivän huumoripläjäyksen kavereille, mutta arvelin ettei kukaan tajuaisi, mikä tässä on hauskaa. No se, että uskonkriisejä on omastakin takaa ihan tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, ettei teologinen tiedekunta muuta teekään kuin pommittaa tohjoksi kaikkea sitä, mihin joku poloinen kristitty yrittää ripustautua. Ei ihme, että uskonkriiseily on teologian opiskelijoiden ammattitauti.

Minun kriisini tosin kumpuavat pääosin toisesta suunnasta. Elämä on ollut paljon seesteisempää, kun en hetkeen ole käynyt kirkossa.

Toinen opiskeluvuosi on kallistunut kevätlukukauden puolelle, ja ajoittaisista notkahduksista huolimatta opiskelumotivaatio on edelleen korkealla. En ole leijunut käytävillä ihan yhtä paljon kuin ensimmäisenä vuonna, mutta se on selvää, että haluan valmistua teologiksi. Paljon muuta en elämästä tiedäkään.

Välillä teologinen hiustenhalkominen alkaa väsyttää. Onko missään mitään järkeä tai pitävää pohjaa, tuskailee argumentteihin ja vasta-argumentteihin työlääntynyt opiskelija. Luontohengellisyyskurssin lopulla alkoi tuntua siltä, että jos joku vielä sanoo sanaparin ”viljellä ja varjella”, niin... no, en tiedä mitä. Mutta sitten taas sytyn liekkeihin jostain häikäisevästä luennosta.

Opiskelu on sosiaalisempaa kuin ensimmäisenä vuonna. Massaluennot ovat jääneet taakse ja kursseilla pyörii samoja naamoja. Yliopistolla on innostavia ajatuksia ja hyvää seuraa – ihmisiä, joita kiinnostaa keskustella uskonnosta. Teologisessa opiskelemisen ehdoton rikkaus on se, että pääsee tutustumaan erilaisten ihmisten hengellisiin kokemusmaailmoihin. Yksi näkee enkeleitä joka paikassa, toinen saa kirkkaita rukousvastauksia ja kolmas uskoo vankkumattomasti jälleensyntymiseen, koska tieto omista edellisistä elämistä on niin selkeää. Neljäs ajattelee animistisesti, että pöydälläkin on henki, viides fanittaa keskiajan teologiaa, jossa vielä uskottiin ihmisen kykyyn perustella uskoa järjellä eikä ollut vajottu tähän postmodernistiseen ”objektiivista totuutta ei ole, kaikki on vain kielipeliä” -soppaan.

Sosiaalinen elämä on syy käydä niilläkin tunneilla, jotka voisin opiskella itsenäisesti. Luennot pitävät elämäni jotenkin kasassa, on aikatauluja ja syitä lähteä ihmisten ilmoille. Yliopistolla oloni usein tervehtyy ja mieliala paranee.

Olen päässyt kiinni klassisten kielten opiskeluun: kreikkaa on kuusi tuntia viikossa melkein koko lukuvuoden ajan. En tiedä, onko kreikantaidosta saavutettava hyöty missään suhteessa siihen käytettyyn vaivaan nähden, mutta sivistyssanojen taustoja on ihan hauska oppia. Fosfori tarkoittaa valonkantajaa ja sarkofagi lihansyöjää. Ilmestyskirjassa on farmasia, porno, pyromania ja limnologia samassa lauseessa, kun noidat (farmakoi) ja irstailijat (pornoi) joutuvat tuliseen (pyr) järveen (limnē).

Luettavaa ja kirjoitettavaa on koko ajan valtavasti ja haluaisin ehtiä syventyä kaikkeen paremmin kuin mihin aika riittää, vaikka olen siitä onnekkaassa asemassa, että muita kiireitä on aika vähän. Yhdelle kurssille saatetaan kirjoittaa parhaimmillaan tai pahimmillaan 30 sivua oppimispäiväkirjaa, esseetä tai molempia.

Pääaineen valinta mietityttää edelleen. Koska aion keväämmällä hakea maisteriohjelmaan, ajatukset pyörivät jo gradussa, jonka ensi vuonna voisi kirjoittaa. Eksegetiikan vetovoima on ollut laskusuunnassa ja systemaattisen teologian nousussa, mutta kirkkohistoria saattaa edelleen olla lähinnä sydäntä. Yksi tajuntaa laajentava elämys viime syksynä oli arkistojen maailmaan tutustuminen. Maan alle on säilötty kilometrikaupalla aikataskuja, joita tutkijat penkovat! Vietin muutaman päivän Kansallisarkiston tutkijasalissa ja seurakuntayhtymän arkistossa vanhoihin papereihin uppoutuen. Se oli ihanaa, mutta ehdin myös vainuta haittapuolet: kivistävät hartiat, vetistävät silmät ja erkaantumisen yhteisesti jaetusta arkitodellisuudesta, kun itse vajoaa menneisyyteen jossain maanalaisessa luolassa.

 

Luostarikirjeenvaihtaja unohduksen pilvessä

Luostarin kappelin led-kynttilät on sammutettu viikon viimeisen iltapalveluksen jälkeen, koira nukkuu seinustalla. Kaunista talvipäivää muutaman tunnin valaissut ja luostarin seinillä valoläikkinä leikkinyt aurinko on vaihtunut mustalla taivaalla loistavaan pyöreään täysikuuhun. Se on niin kirkas, että ulkona hangelle piirtyy omenapuiden teräviä varjoja.

Olemme viikon aikana lukeneet toisillemme ääneen Tietämättömyyden pilven, joka, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, on tuntemattomaksi jääneen 1300-luvulla eläneen englantilaisen kirjoittajan opas ”sisäiseen katseluun” eli sanattomaan, kontemplatiiviseen rukoukseen. Olen kuullut buddhalaisissakin piireissä kehuja opuksesta.

Kun kaikki sanat tuntuvat hiertäviltä, Pilven opetus on musiikkia korvilleni. ”Sinun on pantava unohduksen pilvi alapuolellesi, itsesi ja kaiken milloinkaan luodun välille, aivan kuten tietämättömyyden pilvi on itsesi ja Jumalan välissä”, neuvoo tämä tuntematon mystikko. ”Saat olla varma, että kaikki, mitä ajattelet, on - - itsesi ja Jumalan välissä. Milloin siis mikään muu kuin Jumala on mielessäsi, olet sen verran kauempana Jumalasta.”

Edes hyvien hengellisten asioiden mietiskely ei hyödytä. ”Sillä vaikka onkin oikein ajatella Jumalan hyvyyttä ja rakastaa häntä ja ylistää häntä sen tähden, on paljon parempi ajatella hänen paljasta olemustaan ja rakastaa ja ylistää häntä hänen itsensä tähden.” Miten sitten Jumalaa itseään tulisi ajatella? ”En todellakaan tiedä”, vastaa kirjoittaja. ”Siksi hylkäänkin kaikki, mitä voin ajatella, ja suuntaan rakkauteni häneen, jota en pysty ajattelemaan.”

Niinpä luvan kanssa kätken kaikki hiertävät sanat unohduksen pilveen, kaiken sen kristinuskon sanallisen sisällön, joka tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa apua, ja keskityn paljaaseen olemassaoloon. Ja kaipaukseen, joka on ”suorin ja nopein tie taivaaseen”. Jos mitään muuta ei tarvita kuin sokeaa kaipausta Jumalan puoleen, niin sitä täältä kyllä pesee.

Tällainen ”olematon työ” on Pilven kirjoittajan mielestä Jumalalle kaikkein mieluisinta. Nauratti, kun hän kuvaili, miten ”kaikki enkelit ja pyhät” iloitsevat nähdessään ihmisen tässä työssä ja kiiruhtavat tukemaan sitä, kun taas ”kaikki paholaiset” raivostuvat ja pyrkivät estämään sitä kaikin voimin.

Luostarissa ei kuitenkaan paljas olemassaolo riitä, vaan sanojakin on käytettävä. Ruokarukouksiin en kyennyt – niihin liittyy jostain syystä kauhea vaivaannuttavuuden painolasti – mutta hetkipalvelukset onnistuimme muovaamaan minulle siedettäviksi. Ystävä ehdotti esimerkiksi, että laulaisimme psalmia latinaksi. Se oli hyvä idea, sillä sanat, jotka eivät tarkoita minulle paljoakaan, eivät tuota ongelmia. Cor mundum crea in me Deus et spiritum rectum innova in visceribus meis. 

Sunnuntaina oli toimitettava messu, mutta olin sen verran päässyt tasapainoon, että se onnistui ihan hyvin. Kun itte tekee, saa kelvollisen. Voi valita parhaan synnintunnustuksen ja kauneimmat sanat muutenkin, ja saarnana voi olla pelkkää hiljaisuutta. Ehkä ehtoollista jakamaan saapunut pappi tai ainoa seurakuntalaisemme saattoivat ihmetellä, miksi loppiaisvirrestä laulettiin säkeistöt 1–3 ja 5–6, mutta se johtui siitä, että säkeistössä 4 puhuttiin pilkkaajista, jotka saavat iäisen tuomion, ja hurskaista, jotka saavat rauhan.

– Täällä harrastetaan teologista sensuuria, totesin ystävälle, mutta hän vastasi tyynesti, että meillä on siihen oikeus.

Hermoilin etukäteen sitä, että jos messussa on vain muutama ihminen ja sitä on itse toimittamassa, ehtoollisesta on aika vaikea kieltäytyä. Minunhan piti seuraavan kerran mennä ehtoolliselle vasta sitten kun ihan varmasti haluan. Olisi vähän outoa ensin lukea evankeliumi ja johtaa uskontunnustus ja sitten kieltäytyä ehtoollisesta, varsinkin kun paikalla on vain neljä ihmistä ja koira, enkä sitten kehdannutkaan kieltäytyä tai ehtinyt kaiken keskellä kuulostella, haluanko sitä vai en. Se meni siinä sivussa, eikä se minulle onneksi vahinkoa tuntunut tuottavan.

Kaikkeen sitä joutuu. Mutta unohduksen pilveä käyttämällä pystyn taas sydänrukoilemaan, jopa uudella innolla. Sitä en kyllä oikein tiedä, miten tällä viikolla opetan sydänrukousta muille, kuten tarkoitus on. On suuruudenhullu ajatus opettaa hengellisyyttä kenellekään, erityisesti kun on itse niin kujalla kaikesta. Tosin hengellisyyden saralla on usein niin, että ne jotka varmimmin luulevat ymmärtävänsä, ovat enemmän hakoteillä kuin ne, jotka eivät ymmärrä.

En tarkoita, etteikö sanoja ja hengellistä opetusta tarvittaisi enkä väitä, ettei kirkon sanoissa ja niihin kertyneessä viisaudessa olisi paljon hyvääkin, mutta nyt tuntuu paremmalta pysyä niistä vähän loitolla. Sikäli kuin se onnistuu, kun kevätlukukausi alkaa huomenna ja ohjelmassa on mm. spiritualiteetin teologiaa ja Uuden testamentin tavaamista kreikaksi.

Luostarikirjeenvaihtaja tarinoi

Vietän loppiaisviikkoa luostarissa, tällaisessa uusvanhassa, jossa ei ole pysyviä asukkaita vaan viikoittain vaihtuvat luostaripalvelijat.

Kolmannen adventtisunnuntain katastrofin jälkeen olen ottanut reippaasti etäisyyttä kirkkoon. Joulukin meni lähinnä juhlan hengellistä sisältöä vältellen. Mieleni kierrokset ovat tasaantuneet sen verran, että oleminen täällä onnistuu ilman että menen pois tolaltani kaikesta. Alkuun oli pari kirkollistyylistä hartaushetkeä, joista pystyin ottamaan sen minkä otin ja suhtautumaan neutraalisti muuhun. Kiersin koiran kanssa kaikki kartanon tyhjät salit ja huoneet, ja asetuimme taloksi.

Täällä oleminen on vähän kuin kevytversio meditaatioretriitistä. Lukemista ei ole kielletty: ilahduin, kun yksi luostarivieraista luki kirjaa aamupalapöydässä. Osan päivästä saa myös puhua. Päivässä on kolme lyhyttä hetkipalvelusta, joihin kuuluu lauluja, tekstejä ja sanallisia rukouksia, ja kolme hiljaisen rukouksen aikaa.

Pian edellisviikon luostaripalvelijat ja kaikki muutkin lähtivät koteihinsa ja jättivät meidät tänne keskenämme. Nyt olemme täällä kuin Ellun kanat, rukoilemme niin kuin tykkäämme, toisin sanoen pötkötämme kappelin lattialla kolmisin – minä, ystävä ja koira – ja hymisemme rukouslauluja (paitsi koira) ja luemme Tuomaan evankeliumia.

Tuomaan evankeliumi ei ole Raamatussa, vaikka se on suunnilleen yhtä vanha kuin Raamatun evankeliumit eli karkeasti vuoden 100 kieppeiltä. Siksi sitä ei kirkossa kuule. On piristävää saada uusia sanoja Jeesukselta. Niihin on myös helpompi suhtautua avoimen uteliaasti, koska niihin ei liity samanlaista painolastia kuin moneen kertaan kuultuihin sanoihin, jotka yhdistyvät päässäni tietynlaisiin tulkintoihin.

Vastuullamme on luostarin rukouselämän ylläpito viikon verran. Tuntuu tärkeältä kantaa viestikapulaa kunniallisesti, mutta toisaalta omituiselta; enhän edes tiedä, mitä rukous on ja mikä on kaikkien näiden sanojen idea. Tai missä määrin on tärkeää, että rukous tapahtuu tiettyjen luostarimuotojen puitteissa. Palveleeko rukous ensisijaisesti meitä täällä vai jotain muuta? Jos ei huvita tai jos olen aamun hetkipalveluksessa äreä kuin pyssyllä persuuksiin kesken talviunien ammuttu karhu, pitääkö rukous silti puristaa itsestään? Kyllähän meditaatioretriiteilläkin herätään silmät ristissä kukonlaulun aikaan, mutta siellä saa sentään olla hiljaa.

Hiljaista rukousta ymmärrän paremmin. Siinä kaikki sanat saa peitellä unohduksen pilveen. Jumalaa puolestaan katsotaan tietämättömyyden pilven läpi, opastaa tuntematon 1300-luvun mystikko kirjassaan Tietämättömyyden pilvi. Jumalaa voi rakastaa, vaikka häntä ei voi ajatella, hän sanoo.

Sanat sen sijaan tuottavat heti ongelmia. Pelkästään Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vetää ajatukset siihen, että miksi tämä on niin patriarkaalista ja mikä koko kolminaisuuden idea oikein on. Rukouslaulut jäävät kuitenkin pyörimään päähän niin että hyräilen niitä ulkona koiran kanssa lumessa tarpoessani (”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

Sanoja ja tarinoita olen ajatellut muutenkin, koska luostarihommien lomassa kirjoitan esseetä Johanneksen evankeliumista; viimeinen tehtävä ennen kuin syksyn kurssit ovat paketissa. Johanneksen evankeliumin alussa kaikki syntyy Sanan voimalla. Ystävä puolestaan kirjoitti somepäivityksessään tarinoista: ”Koko ihmisen tulkinta todellisuudesta on tarinaa ja tarinoita: poimimme vaikutteita ja sepitämme niistä jotain koherenttia, jotta emme mene sekaisin”, hän kirjoitti ja jatkoi, ettei kukaan väitä Seitsemää veljestä turhaksi siksi, että Aleksis Kivi on keksinyt jutun omasta päästään. Raamatun tarinoista saatetaan kuitenkin väittää niin, ja ylipäätään ihmiset käyttävät paljon energiaa sen miettimiseen, mikä niissä on ”totta” ja mikä ei.

Kun nämä ainekset pantiin päähäni ja vatkasin niitä siellä hetken, pullahti ulos tällainen kakku: maailma on Jumalan tarina. Luominenhan tapahtuu sanojen välityksellä; Jumala sanoo esimerkiksi, että ”Tulkoon valo”, ja valo tulee. Jumala alkaa kertoa tarinaa maailmasta, ja tarina luo todellisuuden.

Tarina Jumalasta, jonka tarina maailma on, on yksi tarina. Jos haluaa olla kristitty, täytyy ehkä vain uskoa, että kristinuskon tarina on hyvä tarina. Mutta mikä kaikista vaihtoehtoisista kristinuskon tarinoista? Jeesuksesta on Raamatussa neljä erilaista tarinaa ja sen jälkeen on syntynyt monta lisää. Tarinoiden ominaisuus on sekin, että jokainen kuulee ne eri tavalla eikä mitään oikeaa tapaa kuulla ole olemassa.

Yhdessä evankeliumissakin on vaikka kuinka monta tarinaa ja osa niistä kuulostaa minun korviini hyviltä, osa huonoilta. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumi, joka keskimäärin ärsyttää minua kovasti, sisältää hienon tarinan siitä, miten Jeesus pesee oppilaidensa jalat.

– Ehkä Jeesus oli aika ärsyttävä, lohdutti tarinoita pohtinut ystävä. – Moni karismaattinen ihminen on. Ja jos puhuu paljon, suusta tulee välillä sammakoita. Semmosta se on Ihmisen Pojalla. Ja tytöllä ja ihmisen muusulla [muunsukupuolisella].

Kunhan saan esseen valmiiksi, yritän unohtaa tarinat hetkeksi ja etsiä vähän enemmän hiljaisuutta. Ja tutkia naapurissa olevaa vanhaa tulitikkutehdasta, joka on tyhjillään. Autiotalot ovat heikko kohtani.