Luostarin kappelin led-kynttilät on sammutettu viikon viimeisen iltapalveluksen jälkeen, koira nukkuu seinustalla. Kaunista talvipäivää muutaman tunnin valaissut ja luostarin seinillä valoläikkinä leikkinyt aurinko on vaihtunut mustalla taivaalla loistavaan pyöreään täysikuuhun. Se on niin kirkas, että ulkona hangelle piirtyy omenapuiden teräviä varjoja.
Olemme viikon aikana lukeneet toisillemme ääneen Tietämättömyyden pilven, joka, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, on tuntemattomaksi jääneen 1300-luvulla eläneen englantilaisen kirjoittajan opas ”sisäiseen katseluun” eli sanattomaan, kontemplatiiviseen rukoukseen. Olen kuullut buddhalaisissakin piireissä kehuja opuksesta.
Kun kaikki sanat tuntuvat hiertäviltä, Pilven opetus on musiikkia korvilleni. ”Sinun on pantava unohduksen pilvi alapuolellesi, itsesi ja kaiken milloinkaan luodun välille, aivan kuten tietämättömyyden pilvi on itsesi ja Jumalan välissä”, neuvoo tämä tuntematon mystikko. ”Saat olla varma, että kaikki, mitä ajattelet, on - - itsesi ja Jumalan välissä. Milloin siis mikään muu kuin Jumala on mielessäsi, olet sen verran kauempana Jumalasta.”
Edes hyvien hengellisten asioiden mietiskely ei hyödytä. ”Sillä vaikka onkin oikein ajatella Jumalan hyvyyttä ja rakastaa häntä ja ylistää häntä sen tähden, on paljon parempi ajatella hänen paljasta olemustaan ja rakastaa ja ylistää häntä hänen itsensä tähden.” Miten sitten Jumalaa itseään tulisi ajatella? ”En todellakaan tiedä”, vastaa kirjoittaja. ”Siksi hylkäänkin kaikki, mitä voin ajatella, ja suuntaan rakkauteni häneen, jota en pysty ajattelemaan.”
Niinpä luvan kanssa kätken kaikki hiertävät sanat unohduksen pilveen, kaiken sen kristinuskon sanallisen sisällön, joka tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa apua, ja keskityn paljaaseen olemassaoloon. Ja kaipaukseen, joka on ”suorin ja nopein tie taivaaseen”. Jos mitään muuta ei tarvita kuin sokeaa kaipausta Jumalan puoleen, niin sitä täältä kyllä pesee.
Tällainen ”olematon työ” on Pilven kirjoittajan mielestä Jumalalle kaikkein mieluisinta. Nauratti, kun hän kuvaili, miten ”kaikki enkelit ja pyhät” iloitsevat nähdessään ihmisen tässä työssä ja kiiruhtavat tukemaan sitä, kun taas ”kaikki paholaiset” raivostuvat ja pyrkivät estämään sitä kaikin voimin.
Luostarissa ei kuitenkaan paljas olemassaolo riitä, vaan sanojakin on käytettävä. Ruokarukouksiin en kyennyt – niihin liittyy jostain syystä kauhea vaivaannuttavuuden painolasti – mutta hetkipalvelukset onnistuimme muovaamaan minulle siedettäviksi. Ystävä ehdotti esimerkiksi, että laulaisimme psalmia latinaksi. Se oli hyvä idea, sillä sanat, jotka eivät tarkoita minulle paljoakaan, eivät tuota ongelmia. Cor mundum crea in me Deus et spiritum rectum innova in visceribus meis.
Sunnuntaina oli toimitettava messu, mutta olin sen verran päässyt tasapainoon, että se onnistui ihan hyvin. Kun itte tekee, saa kelvollisen. Voi valita parhaan synnintunnustuksen ja kauneimmat sanat muutenkin, ja saarnana voi olla pelkkää hiljaisuutta. Ehkä ehtoollista jakamaan saapunut pappi tai ainoa seurakuntalaisemme saattoivat ihmetellä, miksi loppiaisvirrestä laulettiin säkeistöt 1–3 ja 5–6, mutta se johtui siitä, että säkeistössä 4 puhuttiin pilkkaajista, jotka saavat iäisen tuomion, ja hurskaista, jotka saavat rauhan.
– Täällä harrastetaan teologista sensuuria, totesin ystävälle, mutta hän vastasi tyynesti, että meillä on siihen oikeus.
Hermoilin etukäteen sitä, että jos messussa on vain muutama ihminen ja sitä on itse toimittamassa, ehtoollisesta on aika vaikea kieltäytyä. Minunhan piti seuraavan kerran mennä ehtoolliselle vasta sitten kun ihan varmasti haluan. Olisi vähän outoa ensin lukea evankeliumi ja johtaa uskontunnustus ja sitten kieltäytyä ehtoollisesta, varsinkin kun paikalla on vain neljä ihmistä ja koira, enkä sitten kehdannutkaan kieltäytyä tai ehtinyt kaiken keskellä kuulostella, haluanko sitä vai en. Se meni siinä sivussa, eikä se minulle onneksi vahinkoa tuntunut tuottavan.
Kaikkeen sitä joutuu. Mutta unohduksen pilveä käyttämällä pystyn taas sydänrukoilemaan, jopa uudella innolla. Sitä en kyllä oikein tiedä, miten tällä viikolla opetan sydänrukousta muille, kuten tarkoitus on. On suuruudenhullu ajatus opettaa hengellisyyttä kenellekään, erityisesti kun on itse niin kujalla kaikesta. Tosin hengellisyyden saralla on usein niin, että ne jotka varmimmin luulevat ymmärtävänsä, ovat enemmän hakoteillä kuin ne, jotka eivät ymmärrä.
En tarkoita, etteikö sanoja ja hengellistä opetusta tarvittaisi enkä väitä, ettei kirkon sanoissa ja niihin kertyneessä viisaudessa olisi paljon hyvääkin, mutta nyt tuntuu paremmalta pysyä niistä vähän loitolla. Sikäli kuin se onnistuu, kun kevätlukukausi alkaa huomenna ja ohjelmassa on mm. spiritualiteetin teologiaa ja Uuden testamentin tavaamista kreikaksi.
