Vietän
loppiaisviikkoa luostarissa, tällaisessa uusvanhassa, jossa ei ole pysyviä
asukkaita vaan viikoittain vaihtuvat luostaripalvelijat.
Kolmannen adventtisunnuntain katastrofin jälkeen olen ottanut reippaasti etäisyyttä kirkkoon. Joulukin meni lähinnä juhlan hengellistä sisältöä vältellen. Mieleni kierrokset ovat tasaantuneet sen verran, että oleminen täällä onnistuu ilman että menen pois tolaltani kaikesta. Alkuun oli pari kirkollistyylistä hartaushetkeä, joista pystyin ottamaan sen minkä otin ja suhtautumaan neutraalisti muuhun. Kiersin koiran kanssa kaikki kartanon tyhjät salit ja huoneet, ja asetuimme taloksi.
Täällä
oleminen on vähän kuin kevytversio meditaatioretriitistä. Lukemista ei ole
kielletty: ilahduin, kun yksi luostarivieraista luki kirjaa aamupalapöydässä.
Osan päivästä saa myös puhua. Päivässä on kolme lyhyttä hetkipalvelusta, joihin
kuuluu lauluja, tekstejä ja sanallisia rukouksia, ja kolme hiljaisen rukouksen
aikaa.
Pian edellisviikon luostaripalvelijat ja kaikki muutkin lähtivät koteihinsa ja jättivät meidät tänne keskenämme. Nyt olemme täällä kuin Ellun kanat, rukoilemme niin kuin tykkäämme, toisin sanoen pötkötämme kappelin lattialla kolmisin – minä, ystävä ja koira – ja hymisemme rukouslauluja (paitsi koira) ja luemme Tuomaan evankeliumia.
Tuomaan evankeliumi ei ole Raamatussa, vaikka se on suunnilleen yhtä vanha kuin Raamatun evankeliumit eli karkeasti vuoden 100 kieppeiltä. Siksi sitä ei kirkossa kuule. On piristävää saada uusia sanoja Jeesukselta. Niihin on myös helpompi suhtautua avoimen uteliaasti, koska niihin ei liity samanlaista painolastia kuin moneen kertaan kuultuihin sanoihin, jotka yhdistyvät päässäni tietynlaisiin tulkintoihin.
Vastuullamme on luostarin rukouselämän ylläpito viikon verran. Tuntuu tärkeältä kantaa viestikapulaa kunniallisesti, mutta toisaalta omituiselta; enhän edes tiedä, mitä rukous on ja mikä on kaikkien näiden sanojen idea. Tai missä määrin on tärkeää, että rukous tapahtuu tiettyjen luostarimuotojen puitteissa. Palveleeko rukous ensisijaisesti meitä täällä vai jotain muuta? Jos ei huvita tai jos olen aamun hetkipalveluksessa äreä kuin pyssyllä persuuksiin kesken talviunien ammuttu karhu, pitääkö rukous silti puristaa itsestään? Kyllähän meditaatioretriiteilläkin herätään silmät ristissä kukonlaulun aikaan, mutta siellä saa sentään olla hiljaa.
Hiljaista rukousta ymmärrän paremmin. Siinä kaikki sanat saa peitellä unohduksen pilveen. Jumalaa puolestaan katsotaan tietämättömyyden pilven läpi, opastaa tuntematon 1300-luvun mystikko kirjassaan Tietämättömyyden pilvi. Jumalaa voi rakastaa, vaikka häntä ei voi ajatella, hän sanoo.
Sanat sen sijaan tuottavat heti ongelmia. Pelkästään Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vetää ajatukset siihen, että miksi tämä on niin patriarkaalista ja mikä koko kolminaisuuden idea oikein on. Rukouslaulut jäävät kuitenkin pyörimään päähän niin että hyräilen niitä ulkona koiran kanssa lumessa tarpoessani (”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armahda meitä”).
Sanoja ja tarinoita olen ajatellut muutenkin, koska luostarihommien lomassa kirjoitan esseetä Johanneksen evankeliumista; viimeinen tehtävä ennen kuin syksyn kurssit ovat paketissa. Johanneksen evankeliumin alussa kaikki syntyy Sanan voimalla. Ystävä puolestaan kirjoitti somepäivityksessään tarinoista: ”Koko ihmisen tulkinta todellisuudesta on tarinaa ja tarinoita: poimimme vaikutteita ja sepitämme niistä jotain koherenttia, jotta emme mene sekaisin”, hän kirjoitti ja jatkoi, ettei kukaan väitä Seitsemää veljestä turhaksi siksi, että Aleksis Kivi on keksinyt jutun omasta päästään. Raamatun tarinoista saatetaan kuitenkin väittää niin, ja ylipäätään ihmiset käyttävät paljon energiaa sen miettimiseen, mikä niissä on ”totta” ja mikä ei.
Kun nämä ainekset pantiin päähäni ja vatkasin niitä siellä hetken, pullahti ulos tällainen kakku: maailma on Jumalan tarina. Luominenhan tapahtuu sanojen välityksellä; Jumala sanoo esimerkiksi, että ”Tulkoon valo”, ja valo tulee. Jumala alkaa kertoa tarinaa maailmasta, ja tarina luo todellisuuden.
Tarina Jumalasta, jonka tarina maailma on, on yksi tarina. Jos haluaa olla
kristitty, täytyy ehkä vain uskoa, että kristinuskon tarina on hyvä tarina.
Mutta mikä kaikista vaihtoehtoisista kristinuskon tarinoista? Jeesuksesta on
Raamatussa neljä erilaista tarinaa ja sen jälkeen on syntynyt monta lisää. Tarinoiden
ominaisuus on sekin, että jokainen kuulee ne eri tavalla eikä mitään oikeaa
tapaa kuulla ole olemassa.
Yhdessä evankeliumissakin on vaikka kuinka monta tarinaa ja osa niistä kuulostaa
minun korviini hyviltä, osa huonoilta. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumi, joka
keskimäärin ärsyttää minua kovasti, sisältää hienon tarinan siitä, miten Jeesus
pesee oppilaidensa jalat.
– Ehkä Jeesus oli aika ärsyttävä, lohdutti tarinoita pohtinut ystävä. – Moni karismaattinen ihminen on. Ja jos puhuu
paljon, suusta tulee välillä sammakoita. Semmosta se on Ihmisen Pojalla. Ja
tytöllä ja ihmisen muusulla [muunsukupuolisella].
Kunhan saan esseen valmiiksi, yritän unohtaa tarinat hetkeksi ja etsiä vähän enemmän hiljaisuutta. Ja tutkia naapurissa olevaa vanhaa tulitikkutehdasta, joka on tyhjillään. Autiotalot ovat heikko kohtani.
