”Ohjelmassa
tänään”, luki luentosalin seinällä eräänä alkutalven päivänä, kun olin tapani
mukaan viime tingassa kiiruhtanut yliopiston päärakennukselle ja kiivennyt
hengästyneenä kiviportaat neljänteen kerrokseen ohi antiikinaikuisten patsaiden.
”Vielä yksi teologinen kriisiytymiskohde: oppi Jumalan kaitselmuksesta.”
Nauratti sen verran, että olisin jakanut päivän huumoripläjäyksen kavereille, mutta arvelin ettei kukaan tajuaisi, mikä tässä on hauskaa. No se, että uskonkriisejä on omastakin takaa ihan tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, ettei teologinen tiedekunta muuta teekään kuin pommittaa tohjoksi kaikkea sitä, mihin joku poloinen kristitty yrittää ripustautua. Ei ihme, että uskonkriiseily on teologian opiskelijoiden ammattitauti.
Minun kriisini tosin kumpuavat pääosin toisesta suunnasta. Elämä on ollut paljon seesteisempää, kun en hetkeen ole käynyt kirkossa.
Toinen
opiskeluvuosi on kallistunut kevätlukukauden puolelle, ja ajoittaisista
notkahduksista huolimatta opiskelumotivaatio on edelleen korkealla. En ole
leijunut käytävillä ihan yhtä paljon kuin ensimmäisenä vuonna, mutta se on
selvää, että haluan valmistua teologiksi. Paljon muuta en elämästä tiedäkään.
Välillä
teologinen hiustenhalkominen alkaa väsyttää. Onko missään mitään järkeä tai
pitävää pohjaa, tuskailee argumentteihin ja vasta-argumentteihin työlääntynyt
opiskelija. Luontohengellisyyskurssin lopulla alkoi tuntua siltä, että jos joku
vielä sanoo sanaparin ”viljellä ja varjella”, niin... no, en tiedä mitä. Mutta
sitten taas sytyn liekkeihin jostain häikäisevästä luennosta.
Opiskelu on sosiaalisempaa kuin ensimmäisenä vuonna. Massaluennot ovat jääneet taakse ja kursseilla pyörii samoja naamoja. Yliopistolla on innostavia ajatuksia ja hyvää seuraa – ihmisiä, joita kiinnostaa keskustella uskonnosta. Teologisessa opiskelemisen ehdoton rikkaus on se, että pääsee tutustumaan erilaisten ihmisten hengellisiin kokemusmaailmoihin. Yksi näkee enkeleitä joka paikassa, toinen saa kirkkaita rukousvastauksia ja kolmas uskoo vankkumattomasti jälleensyntymiseen, koska tieto omista edellisistä elämistä on niin selkeää. Neljäs ajattelee animistisesti, että pöydälläkin on henki, viides fanittaa keskiajan teologiaa, jossa vielä uskottiin ihmisen kykyyn perustella uskoa järjellä eikä ollut vajottu tähän postmodernistiseen ”objektiivista totuutta ei ole, kaikki on vain kielipeliä” -soppaan.
Sosiaalinen elämä on syy käydä niilläkin tunneilla, jotka voisin opiskella itsenäisesti. Luennot pitävät elämäni jotenkin kasassa, on aikatauluja ja syitä lähteä ihmisten ilmoille. Yliopistolla oloni usein tervehtyy ja mieliala paranee.
Olen päässyt kiinni klassisten kielten opiskeluun: kreikkaa on kuusi tuntia viikossa melkein koko lukuvuoden ajan. En tiedä, onko kreikantaidosta saavutettava hyöty missään suhteessa siihen käytettyyn vaivaan nähden, mutta sivistyssanojen taustoja on ihan hauska oppia. Fosfori tarkoittaa valonkantajaa ja sarkofagi lihansyöjää. Ilmestyskirjassa on farmasia, porno, pyromania ja limnologia samassa lauseessa, kun noidat (farmakoi) ja irstailijat (pornoi) joutuvat tuliseen (pyr) järveen (limnē).
Luettavaa ja kirjoitettavaa on koko ajan valtavasti ja haluaisin ehtiä syventyä kaikkeen paremmin kuin mihin aika riittää, vaikka olen siitä onnekkaassa asemassa, että muita kiireitä on aika vähän. Yhdelle kurssille saatetaan kirjoittaa parhaimmillaan tai pahimmillaan 30 sivua oppimispäiväkirjaa, esseetä tai molempia.
Pääaineen valinta mietityttää edelleen. Koska aion keväämmällä hakea maisteriohjelmaan, ajatukset pyörivät jo gradussa, jonka ensi vuonna voisi kirjoittaa. Eksegetiikan vetovoima on ollut laskusuunnassa ja systemaattisen teologian nousussa, mutta kirkkohistoria saattaa edelleen olla lähinnä sydäntä. Yksi tajuntaa laajentava elämys viime syksynä oli arkistojen maailmaan tutustuminen. Maan alle on säilötty kilometrikaupalla aikataskuja, joita tutkijat penkovat! Vietin muutaman päivän Kansallisarkiston tutkijasalissa ja seurakuntayhtymän arkistossa vanhoihin papereihin uppoutuen. Se oli ihanaa, mutta ehdin myös vainuta haittapuolet: kivistävät hartiat, vetistävät silmät ja erkaantumisen yhteisesti jaetusta arkitodellisuudesta, kun itse vajoaa menneisyyteen jossain maanalaisessa luolassa.
