Nunna kalakärryissä, neulova mies ja muut kirkon avioliittokarnevaalin käänteet

Pitäisiköhän Jumalapäiväkirjan olla enemmän ajan hermoilla liikkuva blogi? Se voisi houkutella enemmän lukijoita kuin teema, jota olen pyöritellyt mielessäni seuraavan postauksen aiheeksi, nimittäin ”vanhurskaus”.

Suurta yleisöä kiinnostaa eniten kirkkoa kuumentava kiista avioliitosta. Rohkeimmat uudistusmieliset ottivat jo kauan sitten oikeuden omiin käsiinsä ja alkoivat solmia skandaalinkäryisiä avioliittoja vastoin kirkon virallista opetusta. Siitä nousi kova kohu. Lopulta kokoontui kirkolliskokouskin linjaamaan kantansa: ei uudistuksille, vanhassa vara parempi.

Kysymys oli tietysti siitä, saavatko papit mennä naimisiin. Yksi radikaaleista oli Martin Luther, joka vuonna 1525 vei vihille Katharina von Boran, entisen nunnan, joka oli paennut luostarista kalakärryihin piiloutuneena.

Lutherin ja muiden kirkonmiesten ja -naisten avioliittoinnostus ei ollut mikään äkillinen päähänpisto, vaan aihe oli puhuttanut jo pidempään. Keskiajalla kirkko vaati papeilta selibaattia, mutta de facto tilanne oli monin paikoin toisenlainen. Monilla papeilla oli vakiintuneita naissuhteita, jotka olivat yhteisön tiedossa ja hyväksymiä. Kuinka yleistä tämä oli, siitä ei ole tilastotietoa, mutta tapauksia oli ainakin Saksassa paljon. Piispat ja muut valtaapitävät joutuivat jatkuvasti kaitsemaan pappeja, jotta nämä pysyisivät siveyden polulla.

Kirkon päätöksentekoelinten rattaat pyörivät ilmeisesti tuolloin yhtä hitaasti kuin nykyään, mutta 1563 Trenton kirkolliskokous naulasi tiukan kannan:

Jos joku sanoo, että pyhiin vihkiarvoihin korotetut kleeruksen [papiston] jäsenet tai juhlallisen siveyslupauksen antaneet sääntökuntalaiset voivat solmia avioliiton ja että heidän solmimansa avioliitto on pätevä kirkon laista tai heidän antamastaan lupauksesta riippumatta tai [...] sanoo, että kaikki ne voivat solmia avioliiton, jotka katsovat, ettei heillä ole siveyden lahjaa, siitäkin huolimatta, että he ovat antaneet siveyden lupauksen: hän olkoon erotettu.

Siihen avioliittokiistaan kirkko hajosi, tästä nykyisestä emme vielä tiedä. Tietysti reformaatiossa ja protestanttisten kirkkojen synnyssä oli kyse paljosta muustakin kuin avioliitoista, mutta niin on nykyisessäkin avioliittokiistassa.

Ei, en ole jämähtänyt kokonaan 1500-luvulle, vaan seurasin myös Suomen evlut-kirkon kirkolliskokouksen viimeaikaista avioliittokeskustelua suorana lähetyksenä. Se oli yllättävän viihdyttävää, kun puheenvuorot olivat vain viiden minuutin mittaisia. Ei päässyt pitkästymään.

– Hullu, sanoi ystävä A, kun postasin hänelle kuvankaappauksen kirkolliskokouksesta popcorn-emojin kera.

– Kyllä meille tulee tylsää sitten kun tää asia jotenkin valmistuu, sanoi ystävä B. – Sit pitää puhua vaan jostain armosta ja sovituksesta.

Tylsää kotikatsomossa ei tosiaan ollut. Yksi kirkolliskokousedustaja puhui teenjuojien, kahvinjuojien ja kaakaonjuojien puolueista, toinen esitteli viisivuotiaana tekemäänsä askartelua. Vessapaperirullan sisällä oli kahden tikun väliin ”kirjakääröksi” liimattu paperikaistale, jossa luki horjuvin kirjaimin ”Jumalan sana pysyy”. Liikutti ja nauratti.

Meidän penkkiurheilijoiden keskuudessa tarkkailtiin piispa Laajasalon kokistölkin aukeamista (”Nyt dötsähti tölkki auki!” tiedotti ystävä B) ja ihasteltiin sitä, kuinka muuan edustaja seurasi keskustelua kutimen kanssa. On niin kaunis näky, kun miesoletettu neuloo.

– Onkohan anatomisesti mahdollista vastustaa homojen oikeuksia, jos on mies ja neuloo sukkaa? aprikoi ystävä A.

– Ihmiset on hassuja, kun ne ei uskalla sanoa ”seksuaalinen suuntautuminen”, koska siinä on sana seksi. Sit ne sanoo ”sukupuolinen suuntautuminen”, pohti ystävä B, kun seksuaalisuus ja sukupuoli olivat taas menneet jossakin puheenvuorossa iloisesti sekaisin.

Siitä olin vähän pahastunut, että kirkolliskokousedustaja Päivi Vähäkangas jakoi somessaan kirkolliskokousbingon, vaikka sellaisen laatiminen oli MUN IDEA. En vain ehtinyt toteuttaa. Mutta annan hänelle anteeksi, koska hänen puheenvuoronsa oli niin mainio. Hyvä ettei mennyt kuvitteellinen popcorn väärään kurkkuun, kun hän aloitti: ”Me Raamattu-uskolliset kristityt…” Näin hän käänsi keskustelua uusille urille siitä vähän tunkkaiseksi käyneestä näkemyksestä, että vain miehen ja naisen avioliiton kannattajat olisivat Raamatun asialla.

Piispojen esitys, jonka mukaan kirkossa olisi hyväksytty tasaveroisina kaksi erilaista avioliittokäsitystä – sukupuolineutraali ja se, jossa avioon vihitään vain mies ja nainen – sai taakseen enemmistön kirkolliskokousedustajista, mutta se ei riittänyt esityksen läpimenoon. Esitystä vastusti myös osa sukupuolineutraalin avioliiton kannattajista. Lehdistö puolestaan repi tästä otsikot, joiden mukaan taantumuksellinen kirkko ei vieläkään hyväksy sateenkaariliittoja. Niinpä kirkolliskokouksen jälkeen some-feedini oli täpötäynnä sateenkaarenvärisiä postauksia, joissa seurakunta toisensa perään kiiruhti vakuuttamaan, että meillä kyllä vihitään kaikki parit. Se oli sympaattista, mutta huvittavaa: kirkolliskokouksen päätöksistä ei ollut ehtinyt edes muste kuivua, kun seurakunnat riensivät joukolla läiskäyttämään märän rätin kirkon ylimmän päättävän elimen naamaan.

Kiitos ja anteeksi. On helppo karnevalisoida avioliittokeskustelua, kun itse on jo onnellisesti naimisissa eikä joudu jumittamaan neljäätoista vuotta kihloissa odottaen kirkon lupaa mennä vihille, kuten kirkolliskokousedustaja Lapuan hiippakunnasta. Eteläisessä Suomessa kun sateenkaariliitot on jo de facto hyväksytty kirkossa, pohjoisempana ei. Toisaalta oma avioliittokäsitykseni ei ole nykyisessä kirkon ilmapiirissä sillä lailla uhattuna, että tarvitsisi pelätä joutuvansa sen kanssa ahtaalle, kuten muutosta jarruttavat pelkäävät.

*

Lähteitä:

Marjorie Elizabeth Plummer: From priest's whore to pastor's wife: clerical marriage and the process of reform in the early German Reformation. Routledge: London & New York, 2016.

Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit (suom. Martti Voutilainen OP). Kahdeskymmenesneljäs istunto. Katolinen tiedotuskeskus 2016.

Mitä opin afrikkalaisilta naisilta

Yksi kevään parhaista kursseista oli ilman muuta kontekstuaalinen teologia: sellainen kurssi, jonka jälkeen maailma, tai ainakaan teologia, ei näytä samalta kuin ennen. (Ks. myös Kumbaya ja Jumalan hylje.)

Kontekstuaaliset teologiat (tai vapautuksen teologiat; käsitteet lomittuvat) nostavat marginalisoidut ihmisryhmät ja heidän näkökulmansa teologian tekemisen keskiöön. Opettajamme Elina Vuolan sanoin ne haastavat ja paljastavat piilotettua valtaa, tarkastelevat sitä, miten ihmisryhmien alistamista oikeutetaan teologisesti, ja pyrkivät uudelleentulkitsemaan traditiota kriittisesti. Olennaista on se, että marginalisoiduilla ryhmillä on riittävästi teologista osaamista nousta puhumaan omasta puolestaan uskonnollisissa kysymyksissä. Kurssilla katsottiin myös hienoja kuvia: oli musta Jeesus, intiaani-Jeesus ja hindutyyppinen Maria. Se, että kuvat yllättävät tai hätkähdyttävät, paljastaa tehokkaasti sen, millaiset silmälasit päässä kristinuskoa on tottunut katsomaan.

Tuskailin pitkään sen kanssa, mistä ryhtyisin kirjoittamaan kurssin loppuesseetä. Sitten ajattelin, että haluan hyödyntää tilaisuuden lukea kerrankin jotakuta teologia, joka ei ole mies, ei valkoinen eikä länsimaalainen. Onhan edelleen 99,5 % kaikesta teologiasta, jolle olen elämäni aikana altistunut, valkoisten euraasialaisten miesten muotoilemaa teologiaa. Näillä kriteereillä päädyin vähän umpimähkään poimimaan kirjaston hyllystä artikkelikokoelman African Women, HIV/AIDS and Faith Communities (2005).

HIV/AIDS on monella tapaa teologinen kysymys. Virus tarttuu pääasiassa seksuaalisessa kanssakäymisessä, joten kirkkojen seksuaalieettinen opetus, kuten katolisen kirkon torjuva suhtautuminen ehkäisyyn ja kondomien käyttöön, vaikuttaa suoraan viruksen leviämiseen. Erityisen alttiita tartunnoille ovat monet marginalisoidut ryhmät, kuten homoseksuaalit, transsukupuoliset, huumeidenkäyttäjät ja taloudellisesti heikossa asemassa olevat, jotka saattavat joutua turvautumaan prostituutioon selviytyäkseen. Tartuntaan liittyvä stigma lisää ihmisten kokemaa kärsimystä ja vaikeuttaa torjuntatoimia, ja raamatuntulkinnalla ja synnin teologialla on tässä iso merkitys.

HIV/AIDS on myös mitä suurimmassa määrin sukupuolikysymys. Vaikka epidemiatilanne on vuoden 2005 jälkeen merkittävästi helpottunut, edelleen eteläisessä ja itäisessä Afrikassa tytöt ja nuoret naiset saavat viruksen kolme kertaa todennäköisemmin kuin samanikäiset pojat. Tähän on monia, muun muassa fysiologisia ja kulttuurisia syitä. Sekä afrikkalaisessa että raamatullisessa kulttuurissa naiset kuuluvat isilleen tai aviomiehilleen, jotka omistavat heidän seksuaalisuutensa. Alisteisessa asemassa naisten on vaikea pitää kiinni oikeuksistaan, vaatia turvallista seksiä tai kieltäytyä seksistä. Seksuaalinen väkivalta on yleistä ja miehillä on usein avioliiton ulkopuolisia seksikumppaneita, mikä vie naisilta mahdollisuuden turvalliseen seksiin.

Patriarkaaliset rakenteet, jotka normaalioloissa olisivat ”vain” naisia alistavia, muuttuvat HIV/AIDS-epidemian olosuhteissa kuolemanloukuiksi, joista naiset eivät pääse pois. Zimbabwelaisten naisten kohtalot ovat karuja: Yksi joutuu jäämään pois koulusta hoitaakseen kuolleen sisarensa lapsia ja päätyy vasten tahtoaan naimisiin sisarensa miehen kanssa, jolta saa tartunnan. Toisen täytyy taipua perheensä tahtoon ja jakaa aviomiehensä serkkunsa kanssa, jonka mies on kuollut. Kolmas saa viruksen mieheltään, joka on ollut uskoton. Neljäs pakotetaan palaamaan takaisin HIV-positiivisen aviomiehensä luo, koska miehen jättäminen häpäisisi perheen. Kaikki neljä sairastuvat ja kuolevat.

Samaan aikaan zimbabwelaiset miespastorit tulkitsevat epidemiaa synnin, tuomion ja rangaistuksen viitekehyksessä ja reagoivat siihen lähinnä saarnaamalla entistä pontevammin seksuaalisesta moraalittomuudesta. He epäonnistuvat täysin ihmisten hätään vastaamisessa ja sen tunnistamisessa, miten epäoikeudenmukaisesti uskonnon pönkittämä patriarkaalinen järjestelmä yhdessä tappavan viruksen kanssa kohtelee naisia. Afrikkalaiset naisteologit ovat väsyneitä siihen, että pyhät tekstit ja kulttuuriset normit asetetaan naisten elämän edelle. He kokevat elävänsä afrikkalaisen patriarkaalisen kulttuurin ja kristillisen, miesten sanoittaman tulkintatradition puristuksessa.

Miten naiset sitten lähtevät tekemään toisenlaista ja parempaa teologiaa? He lukevat Raamattua. Tärkeitä raamatunkohtia ovat erityisesti ne, joissa Jeesus kohtaa naisia. Jeesuksen tapaamat naiset kantavat usein jonkinlaista kulttuurista stigmaa: on samarialainen nainen kaivolla (Joh. 4:1–42), syntinen nainen, joka voitelee Jeesuksen jalat (Luuk. 7:36–50), verenvuototautinen nainen, joka koskettaa Jeesuksen viittaa (Mark. 5:21–43) ja avionrikkojanainen, jonka Jeesus pelastaa kivitykseltä (Joh. 8:1–11). Raamatun naiset käyttävät toimijuuttaan ja rikkovat sosiaalisia normeja apua saadakseen, ja Jeesus kohtaa heidät tavalla, joka antaa heille takaisin heidän arvokkuutensa. Hän asettuu sairaiden ja sorrettujen puolelle ja nostaa ylös ne, jotka kulttuuri on painanut alas. Eikö kirkon pitäisi toimia samoin, kysyvät naiset.

Voimaannuttavien tekstien lisäksi naiset tarkastelevat myös heidän näkökulmastaan ongelmallisia tekstejä, kuten Efesolaiskirjeen puhetta miehestä naisen päänä (Ef. 5:22–24), joka sementoi afrikkalaiseen kulttuuriin muutenkin kuuluvan patriarkaalisen kontrollin. Eteläafrikkalainen teologi Madipoane Masenya huomauttaa, että Efesolaiskirjeen varsinainen pointti ei ole miehen johtajuus ja naisen alisteinen asema, vaan se, että koska sekä mies että nainen kuuluvat Kristuksen ruumiiseen, heidän on palveltava toinen toisiaan (Ef. 5:21). Miehen tulisi rakastaa vaimoaan kuin itseään tai omaa ruumistaan (Ef. 5:28, 32). Tekstiä kuitenkin luetaan valikoiden ja tarkoitushakuisesti, kritisoi Masenya: puhe miehestä naisen päänä irrotetaan kontekstistaan ja sitä käytetään miehisen itsekkyyden pönkittämiseen. Vain naisilta vaaditaan uhrauksia.

Synnin teologia on keskeistä HIV/AIDS-epidemian kontekstissa. Yksi naisteologeista nostaa esiin eteläafrikkalaisen katolisen papin Albert Nolanin syntiteologian: synti aiheuttaa kärsimystä, sallii kärsimyksen tai ohittaa ihmisten kärsimyksen. Synti on jotain enemmän kuin yksilön vääriä tekoja – sillä on sosiaalinen ja rakenteellinen ulottuvuus. HIV/AIDS-kontekstissa tällaisia syntisiä rakenteita ovat mm. sukupuolten epätasa-arvo, väkivalta, asenteet naisten seksuaalisuutta kohtaan, köyhyys ja riittämätön koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmä. Kun tämä ymmärretään, sairastumista ei tulkita rangaistukseksi jostakin henkilökohtaisesta synnistä, vaan pikemminkin järjestelmän synti tulee näkyväksi ihmisten kärsimyksessä. Tällainen näkökulma kehottaa kaikkia reflektoimaan ympärillä olevien ihmisten kärsimystä ja omaa rakenteellista osallisuuttaan siihen.

Naisteologit myös luovat resursseja: he pohtivat HIV-positiivisten naisten sielunhoitoa, kehittävät koulutusmateriaaleja teologisiin instituutteihin, jotka kouluttavat pastoreita, ja menetelmiä HIV/AIDS-tietoisuuden levittämiseksi syrjäseutujen naisille. He kirjoittavat rukouksia ja runoja jumalanpalveluksissa käytettäviksi. He pyrkivät palauttamaan sairauden kanssa kamppaileville ja viruksen stigmatisoimille tunteen siitä, että he ovat Jumalan kuvia, Jumalan rakastamia ja Jumalan huolenpidon piirissä. Kirkoilta naiset vaativat oikeudenmukaisuutta ja heikkojen puolelle asettumista.

Teologian tekeminen HIV/AIDS-epidemian kontekstissa ei ole mitään akateemista näpertelyä, vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Viimeistään tämän kurssin jälkeen on aika vaikea hahmottaa, miten kenenkään mielestä voi olla hyvä idea, että teologiaa saisi tehdä tai Raamattua tulkita ja opettaa vain jokin tietty ihmisryhmä, kuten miehet.

*

Lähteet:

Phiri, Isabel Apawo, Haddad, Beverley & Masenya, Madipoane (toim.): African Women, HIV/AIDS and Faith Communities. Cluster Publications: Pietermaritzburg, 2005.

Vuola, Elina: Kontekstuaalinen teologia ja normatiivisuus. Teoksessa Teologia eletyn uskonnon tulkkina – normatiivisuus ja uudistuvat metodit (toim. Hallamaa, Tervo-Niemelä & Peltomäki). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura: Helsinki, 2021.