Tällä viikolla on jo kolmena päivänä käynyt niin, että olen päivän ensimmäisen luennon jälkeen ihan liekeissä, mutta seuraava luento on ollut pettymys ja heittänyt saavillisen vettä roihuuni. Jokin taho ilmeisesti huolehtii siitä, ettei tule makeaa mahan täydeltä. Paastonaika ja silleen.
Tänään roihun sytytti Mika Vähäkangas, joka oli vierailijana Elina Vuolan luotsaamalla, aivan timanttiselta vaikuttavalla kontekstuaalisen teologian kurssilla. Kirjoitin muistiinpanoja näppäimistö sauhuten. Vähäkangas puhui lähetystyöstä, josta en tiedä vielä paljoakaan ja johon suhtaudun lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti – sellaista paremmintietäjien hommaa.
Pohdittiin liturgista adaptaatiota eli sitä, missä määrin rituaaleja täytyy ja voi sopeuttaa paikalliseen tilanteeseen. Missä määrin rituaaleissa on kyse siitä, että niillä viestitetään jotain syvempää? Missä määrin muoto on tärkeä? Mikä on universaalia, mikä voi olla paikallista? Tässä Vähäkankaan tyylinäyte:
– Otetaan vaikka ehtoolliselementit. Meillä jumalanpalveluksessa huitaistaan huiviin espanjalaista malagaviiniä ja lättyjä, joista sanotaan, että se on leipää, mutta ei se muistuta meidän tavallista leipää. Ei se muistuta sitäkään, mitä Jeesus söi ja joi: tuskin hän pisti pääsiäisaterialla poskeensa minivohveleita. Mutta meille on tärkeää, että se on just näin! Malagaviini on pyhä asia. Entä jos täällä vedettäisiinkin reissumiestä ja piimää?
– Kauramaitoa tänä päivänä, pisti väliin vastuuopettaja Vuola.
– No okei, teillä Kalliossa ehkä.
Entä oppi, onko siinä olennaista muoto vai sisältö? Tansaniassa ollessaan Vähäkangas opetti dogmihistoriaa swahiliksi, jossa ei ole sellaisia sanoja kuin olla, olemus, persoona tai luonto. Miten siis sanoa swahiliksi, että Jumala on persoonallinen? Paras, mihin swahilinkieliset opiskelijat pystyivät, oli ilmaus ”Jumala on ihminen”. Afrikkalaisten täytyy ensin oppia ajattelemaan kreikkalaisittain tai länsimaalaisittain ennen kuin he kykenevät omaksumaan opin oikeassa muodossa, sanoi Vähäkangas. Joku huomautti, että sitähän se on meilläkin: ehkä oppia on siksi niin vaikea käsittää, kun emme ole kreikkalaisia.
Onko kulttuurien välinen todellinen dialogi edes mahdollista, pohti Vähäkangas ja kertoi esimerkin kongolaisesta kimbanguistikirkosta. Sen perusti Pyhän Hengen inkarnaatio Simon Kimbangu (1887–1951), joka puolestaan on edelleen inkarnoitunut useisiin seuraajiinsa. Kun lähtee pöllyttämään asiaa, ei inkarnaatio tarkoita kongolaisille yhtään samaa kuin kreikkalaisille, sanoi Vähäkangas. Jotta voisi ymmärtää, miten he uskovat ja miten se poikkeaa hellenististyyppisestä uskosta, pitäisi ymmärtää, miten he ajattelevat: jotenkin niin, että ihmisen henki saattaa päätyä välillä muualle kuin missä kroppa on ja että sielu saattaa olla monessa paikassa yhtä aikaa.
Länsimaissa ei ole sellaista teologia tai kulttuurintutkijaa, joka voisi kunnolla ymmärtää, mistä kimbanguistien uskossa pohjimmiltaan on kyse, arveli Vähäkangas. Heidän kirkkonsa potkaistiin kuulemma ulos Kirkkojen maailmanneuvostosta, koska siellä niuhotettiin, että ”ei saa olla kuin yksi inkarnaatio ja teillä on viisi”. Yhtä hyvin saattaa kuitenkin olla, että kimbanguistien kirkossa ei ole yhtään inkarnaatiota länsimaalaisittain ymmärrettynä. Opista tulee helposti rajojenmäärittelyprojekti, mutta entä jos oppi ei olekaan olennaista? Voiko olla uskonto, jossa opilla ei ole pahemmin väliä, vaan sillä, missä voi kokea Jumalan voiman, pohti Vähäkangas.
Kun kielellistä juttua yritetään transponoida toiseen kielelliseen kontekstiin, uskonnosta tulee olennaisesti kielipeliä. Syntyy helposti siansaksaa, jossa täytyy olla vihkiytynyt kaanaankieleen voidakseen ymmärtää uskoa, sanoi Vähäkangas.
Sananmukaisesti kääntäminen on mahdotonta, koska yhden kielen sana ei vasta sataprosenttisesti toisen kielen sanaa. Jopa sellaisia perussanoja kuin isä ja äiti käytetään yllättävän eri tavoilla eri kulttuureissa, tai sanaa ihminen, jos sellainen sana ylipäätään on. Sana ei ole mikään kielen atomi, vaan se linkittyy kielen muihin osiin, ja käännettäessä asian merkitys helposti muuntuu tai hämärtyy. Esimerkiksi heprean sana חָכְמָה tarkoittaa jumalallista viisautta, johon puolestaan evankelista Johannes viittaa kreikan sanalla logos. Kun se käännetään suomeksi sanalla sana, yhtäkkiä se, mikä oli viisautta, onkin sana, vaikkei sana viestitä meille yhtään alkuperäistä ideaa. Sanat kun voivat olla mitä tahansa bullshittiä, totesi Vähäkangas.
Entä jos käännetään dynaamisen ekvivalenssin periaatteen mukaan eli mietitään, mikä kohdekulttuurissa olisi vastaava asia kuin lähtökulttuurissa? Jumalan karitsa käännettiin kuulemma inuiittikulttuurissa Jumalan hylkeeksi, koska inuiiteilla ei ole käsitystä sorkkaeläimistä. Faktantarkistukseni perusteella tämä saattaa olla urbaanilegenda, mutta Jumalan hylje, joka kantaa maailman synnit, kuulostaa kyllä sympaattiselta.
Kun lähdetään kääntämään Raamattua, mitä siinä käännetään? Tekstiä vai jotain viestiä? Lukeminen on aina tulkintaa, muistutti Vähäkangas: tekstiä itsessään ei ole olemassa, koska se tulee meille olemassa olevaksi vasta luettuamme sen, ja silloin olemme jo tulkinneet sitä. Raamatussakin on monia kulttuurikerrostumia, eikä ole ollenkaan selvää, mitä jokin asia tarkoitti silloin ja miten se on siirrettävä tähän päivään. Ei ole mitään kulttuurisista ulottuvuuksista puhtaaksi tislattua evankeliumia missään. Mikä on se raja, jonka yli mentäessä kyse ei enää olekaan evankeliumista, vaan jostain muusta?
– Ei ole kyse siitä, mitä tapahtuu Afrikassa, vaan siitä mitä tapahtuu täällä, joka puolella, muistutti Vähäkangas. – Yhdysvalloissa on menossa sellainen letkajenkka, että herää kysymys, missä kohtaa MAGA-kristillisyys on vaihtanut evankeliumin johonkin toiseen stooriin.
Länsimaisella lähetyksellä on taakkanaan historiallinen painolasti, se kun on ollut kietoutuneena kolonialistiseen hankkeeseen. Sen lisäksi lähetystyötä vaivaa Vähäkankaan mukaan lähetysjargonin viljely, sellaisen kuin ”kokonaisvaltainen lähetys”, johon voi ripustaa ihan mitä tahansa. Epämääräisyyden hyvä puoli on se, että se peittää eroja.
– Siinä voi sitten istua leirinuotiolla ja laulaa Kumbayaa päälle, sanoi Vähäkangas. – Voi huijata, että me ollaan samaa mieltä vaikkei oikeasti oltaiskaan, koska kaikki on niin monimerkityksistä.
Sitähän se on täällä meilläkin, ajattelin. Uskonnollinen symbolinen kieli voi näennäisesti yhdistää, vaikka oikeasti tuskin löytyy kahta kristittyä, jotka ovat samaa mieltä uskonsa sisällöstä. Ilmankos kaikki tuntuu välillä niin sekopäiseltä, kun tukevaa maaperää ei ole missään. Totesin juuri eräälle blogin lukijalle (terveisiä!), joka sanoi että on ollut hauska seurata matkaani yhä syvemmälle kirkkoon, että syvälle on tosiaan tullut ajauduttua tähän hullutukseen. Mutta jos kirkko välillä on melkoinen hullujenhuone, niin sitä on kyllä maailma muutenkin.
