Yksi kevään parhaista kursseista oli ilman muuta kontekstuaalinen teologia: sellainen kurssi, jonka jälkeen maailma, tai ainakaan teologia, ei näytä samalta kuin ennen. (Ks. myös Kumbaya ja Jumalan hylje.)
Kontekstuaaliset teologiat (tai vapautuksen teologiat; käsitteet lomittuvat) nostavat marginalisoidut ihmisryhmät ja heidän näkökulmansa teologian tekemisen keskiöön. Opettajamme Elina Vuolan sanoin ne haastavat ja paljastavat piilotettua valtaa, tarkastelevat sitä, miten ihmisryhmien alistamista oikeutetaan teologisesti, ja pyrkivät uudelleentulkitsemaan traditiota kriittisesti. Olennaista on se, että marginalisoiduilla ryhmillä on riittävästi teologista osaamista nousta puhumaan omasta puolestaan uskonnollisissa kysymyksissä. Kurssilla katsottiin myös hienoja kuvia: oli musta Jeesus, intiaani-Jeesus ja hindutyyppinen Maria. Se, että kuvat yllättävät tai hätkähdyttävät, paljastaa tehokkaasti sen, millaiset silmälasit päässä kristinuskoa on tottunut katsomaan.
Tuskailin pitkään sen kanssa, mistä ryhtyisin kirjoittamaan kurssin loppuesseetä. Sitten ajattelin, että haluan hyödyntää tilaisuuden lukea kerrankin jotakuta teologia, joka ei ole mies, ei valkoinen eikä länsimaalainen. Onhan edelleen 99,5 % kaikesta teologiasta, jolle olen elämäni aikana altistunut, valkoisten euraasialaisten miesten muotoilemaa teologiaa. Näillä kriteereillä päädyin vähän umpimähkään poimimaan kirjaston hyllystä artikkelikokoelman African Women, HIV/AIDS and Faith Communities (2005).
HIV/AIDS on monella tapaa teologinen kysymys. Virus tarttuu pääasiassa seksuaalisessa kanssakäymisessä, joten kirkkojen seksuaalieettinen opetus, kuten katolisen kirkon torjuva suhtautuminen ehkäisyyn ja kondomien käyttöön, vaikuttaa suoraan viruksen leviämiseen. Erityisen alttiita tartunnoille ovat monet marginalisoidut ryhmät, kuten homoseksuaalit, transsukupuoliset, huumeidenkäyttäjät ja taloudellisesti heikossa asemassa olevat, jotka saattavat joutua turvautumaan prostituutioon selviytyäkseen. Tartuntaan liittyvä stigma lisää ihmisten kokemaa kärsimystä ja vaikeuttaa torjuntatoimia, ja raamatuntulkinnalla ja synnin teologialla on tässä iso merkitys.
HIV/AIDS on myös mitä suurimmassa määrin sukupuolikysymys. Vaikka epidemiatilanne on vuoden 2005 jälkeen merkittävästi helpottunut, edelleen eteläisessä ja itäisessä Afrikassa tytöt ja nuoret naiset saavat viruksen kolme kertaa todennäköisemmin kuin samanikäiset pojat. Tähän on monia, muun muassa fysiologisia ja kulttuurisia syitä. Sekä afrikkalaisessa että raamatullisessa kulttuurissa naiset kuuluvat isilleen tai aviomiehilleen, jotka omistavat heidän seksuaalisuutensa. Alisteisessa asemassa naisten on vaikea pitää kiinni oikeuksistaan, vaatia turvallista seksiä tai kieltäytyä seksistä. Seksuaalinen väkivalta on yleistä ja miehillä on usein avioliiton ulkopuolisia seksikumppaneita, mikä vie naisilta mahdollisuuden turvalliseen seksiin.
Patriarkaaliset rakenteet, jotka normaalioloissa olisivat ”vain” naisia alistavia, muuttuvat HIV/AIDS-epidemian olosuhteissa kuolemanloukuiksi, joista naiset eivät pääse pois. Zimbabwelaisten naisten kohtalot ovat karuja: Yksi joutuu jäämään pois koulusta hoitaakseen kuolleen sisarensa lapsia ja päätyy vasten tahtoaan naimisiin sisarensa miehen kanssa, jolta saa tartunnan. Toisen täytyy taipua perheensä tahtoon ja jakaa aviomiehensä serkkunsa kanssa, jonka mies on kuollut. Kolmas saa viruksen mieheltään, joka on ollut uskoton. Neljäs pakotetaan palaamaan takaisin HIV-positiivisen aviomiehensä luo, koska miehen jättäminen häpäisisi perheen. Kaikki neljä sairastuvat ja kuolevat.
Samaan aikaan zimbabwelaiset miespastorit tulkitsevat epidemiaa synnin, tuomion ja rangaistuksen viitekehyksessä ja reagoivat siihen lähinnä saarnaamalla entistä pontevammin seksuaalisesta moraalittomuudesta. He epäonnistuvat täysin ihmisten hätään vastaamisessa ja sen tunnistamisessa, miten epäoikeudenmukaisesti uskonnon pönkittämä patriarkaalinen järjestelmä yhdessä tappavan viruksen kanssa kohtelee naisia. Afrikkalaiset naisteologit ovat väsyneitä siihen, että pyhät tekstit ja kulttuuriset normit asetetaan naisten elämän edelle. He kokevat elävänsä afrikkalaisen patriarkaalisen kulttuurin ja kristillisen, miesten sanoittaman tulkintatradition puristuksessa.
Miten naiset sitten lähtevät tekemään toisenlaista ja parempaa teologiaa? He lukevat Raamattua. Tärkeitä raamatunkohtia ovat erityisesti ne, joissa Jeesus kohtaa naisia. Jeesuksen tapaamat naiset kantavat usein jonkinlaista kulttuurista stigmaa: on samarialainen nainen kaivolla (Joh. 4:1–42), syntinen nainen, joka voitelee Jeesuksen jalat (Luuk. 7:36–50), verenvuototautinen nainen, joka koskettaa Jeesuksen viittaa (Mark. 5:21–43) ja avionrikkojanainen, jonka Jeesus pelastaa kivitykseltä (Joh. 8:1–11). Raamatun naiset käyttävät toimijuuttaan ja rikkovat sosiaalisia normeja apua saadakseen, ja Jeesus kohtaa heidät tavalla, joka antaa heille takaisin heidän arvokkuutensa. Hän asettuu sairaiden ja sorrettujen puolelle ja nostaa ylös ne, jotka kulttuuri on painanut alas. Eikö kirkon pitäisi toimia samoin, kysyvät naiset.
Voimaannuttavien tekstien lisäksi naiset tarkastelevat myös heidän näkökulmastaan ongelmallisia tekstejä, kuten Efesolaiskirjeen puhetta miehestä naisen päänä (Ef. 5:22–24), joka sementoi afrikkalaiseen kulttuuriin muutenkin kuuluvan patriarkaalisen kontrollin. Eteläafrikkalainen teologi Madipoane Masenya huomauttaa, että Efesolaiskirjeen varsinainen pointti ei ole miehen johtajuus ja naisen alisteinen asema, vaan se, että koska sekä mies että nainen kuuluvat Kristuksen ruumiiseen, heidän on palveltava toinen toisiaan (Ef. 5:21). Miehen tulisi rakastaa vaimoaan kuin itseään tai omaa ruumistaan (Ef. 5:28, 32). Tekstiä kuitenkin luetaan valikoiden ja tarkoitushakuisesti, kritisoi Masenya: puhe miehestä naisen päänä irrotetaan kontekstistaan ja sitä käytetään miehisen itsekkyyden pönkittämiseen. Vain naisilta vaaditaan uhrauksia.
Synnin teologia on keskeistä HIV/AIDS-epidemian kontekstissa. Yksi naisteologeista nostaa esiin eteläafrikkalaisen katolisen papin Albert Nolanin syntiteologian: synti aiheuttaa kärsimystä, sallii kärsimyksen tai ohittaa ihmisten kärsimyksen. Synti on jotain enemmän kuin yksilön vääriä tekoja – sillä on sosiaalinen ja rakenteellinen ulottuvuus. HIV/AIDS-kontekstissa tällaisia syntisiä rakenteita ovat mm. sukupuolten epätasa-arvo, väkivalta, asenteet naisten seksuaalisuutta kohtaan, köyhyys ja riittämätön koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmä. Kun tämä ymmärretään, sairastumista ei tulkita rangaistukseksi jostakin henkilökohtaisesta synnistä, vaan pikemminkin järjestelmän synti tulee näkyväksi ihmisten kärsimyksessä. Tällainen näkökulma kehottaa kaikkia reflektoimaan ympärillä olevien ihmisten kärsimystä ja omaa rakenteellista osallisuuttaan siihen.
Naisteologit myös luovat resursseja: he pohtivat HIV-positiivisten naisten sielunhoitoa, kehittävät koulutusmateriaaleja teologisiin instituutteihin, jotka kouluttavat pastoreita, ja menetelmiä HIV/AIDS-tietoisuuden levittämiseksi syrjäseutujen naisille. He kirjoittavat rukouksia ja runoja jumalanpalveluksissa käytettäviksi. He pyrkivät palauttamaan sairauden kanssa kamppaileville ja viruksen stigmatisoimille tunteen siitä, että he ovat Jumalan kuvia, Jumalan rakastamia ja Jumalan huolenpidon piirissä. Kirkoilta naiset vaativat oikeudenmukaisuutta ja heikkojen puolelle asettumista.
Teologian tekeminen HIV/AIDS-epidemian kontekstissa ei ole mitään akateemista näpertelyä, vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Viimeistään tämän kurssin jälkeen on aika vaikea hahmottaa, miten kenenkään mielestä voi olla hyvä idea, että teologiaa saisi tehdä tai Raamattua tulkita ja opettaa vain jokin tietty ihmisryhmä, kuten miehet.
*
Lähteet:
Phiri, Isabel Apawo, Haddad, Beverley & Masenya, Madipoane (toim.): African Women, HIV/AIDS and Faith Communities. Cluster Publications: Pietermaritzburg, 2005.
Vuola, Elina: Kontekstuaalinen teologia ja normatiivisuus. Teoksessa Teologia eletyn uskonnon tulkkina – normatiivisuus ja uudistuvat metodit (toim. Hallamaa, Tervo-Niemelä & Peltomäki). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura: Helsinki, 2021.
