Saarna luomakuntamessussa

Saarna luomakuntamessussa 31.8.2025 Mikaelinkirkossa

Kol. 1:12–20

Kirjeestä kolossalaisille, luvusta 1

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.
      Hän on näkymättömän Jumalan kuva,
      esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt.
      Hänen välityksellään luotiin kaikki,
      kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä,
      näkyvä ja näkymätön,
      valtaistuimet, herruudet,
      kaikki vallat ja voimat.
      Kaikki on luotu hänen kauttaan
      ja häntä varten.
      Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta,
      ja hän pitää kaiken koossa.
      Hän on myös ruumiin pää,
      ja ruumis on seurakunta.
      Hän on alku.
      Hän nousi esikoisena kuolleista,
      jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.
      Jumala näki hyväksi
      antaa kaiken täyteyden asua hänessä
      sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
      ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
      kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.

*

Tämä sunnuntai kesän ja syksyn taitekohdassa tuntuu sopivalta hetkeltä pysähtyä katsomaan mennyttä kesää. Moni meistä on kesällä varmasti viettänyt aikaa luonnossa tai puutarhassa, niin minäkin. Olen nauttinut uimisesta ja sateen ropinasta, poiminut kotipihalla herneenpalkoja ja metsässä mustikoita. Varmaan meillä kaikilla on omia muistoja kesän hienoista hetkistä luonnossa, mutta kerron yhden oman. Olin erämaassa Suomen itärajalla, Ivalon korkeudella, ja sateen jälkeen kiipesin kohti tunturin huippua. Vanhojen kuusien oksilla roikkui naavapartoja kuin juhlavia viirejä, sadepisarat kimalsivat kuin timantit, ja kun nousin puurajan yläpuolelle, pilvien holvistot aukenivat niin huikean korkeina, että ajattelin, etteivät ihmiset ikinä pystyisi tekemään mahtavampaa katedraalia kuin tämä. Pilvet liikkuivat pitkin tunturin kuvetta ja niiden raoista pilkahteli näkyviin sininen vaaramaisema, joka aukeni silmänkantamattomiin joka suuntaan. Siinä hetkessä luonnon pyhyys oli suorastaan majesteettisella tavalla läsnä. On paljon aihetta kiittää kaikesta kauneudesta, samoin syksyn sadosta, maan antimista.

Tämä kesän ja syksyn taitekohta kutsuu myös katsomaan eteenpäin. Syksy on uusien alkujen aikaa, kun koulut alkavat ja uudet harrastukset. Tällä viikolla yhtenä usvaisena aamuna Vartiokylänlahdella hanhet olivat kokoontuneet aloittamaan syysmuuttoaan. Myös tämän luomakunnan sunnuntain kaikki raamatuntekstit puhuvat alusta, luomisesta. Kuulimme Vanhan testamentin tutun luomiskertomuksen, jossa ”alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja on halunnut aloittaa tekstinsä samalla tavalla eli kuvaamalla, mitä oli alussa: ”Alussa oli Sana”. Kolmanneksi kuulimme pätkän Kolossan seurakunnalle kirjoitetusta kirjeestä. Tätä kohtaa tuossa kirjeessä kutsutaan Kristus-hymniksi, koska se on runollinen kuvaus siitä, miten Kristus on kaiken alku ja miten kaikki on luotu hänen kauttaan. Nämä ovat jyhkeitä tekstejä, joissa liikutaan korkealla kosmisissa ja myyttisissä ulottuvuuksissa.

Luominen, uuden syntymä on aina ihme. Jotain sellaista tulee olevaksi, mitä ei ollut ennen. Oli ihme, kun kummilapseni keväällä syntyi ja sekin, kun keväällä kylvimme niitynsiemenet multaan ja nyt tuo maatilkku on monenkirjavien kasvien peitossa. Elämme tällaisten ihmeiden keskellä, mutta koska ne ovat niin arkipäiväisiä, emme usein oikein osaa nähdä niitä. Luomisen ihmettä pääsee kokemaan myös luovassa työssä: usein tuntuu, että siinä syntyy ihmeellisellä tavalla jotain sellaista uutta, jota emme tekemällä osaa tehdä, vaan se ikään kuin annetaan meille jostain. Kirkon kielenkäytössä tämä luova voima on Jumala, kaiken synnyttäjä, koko ajan uutta luova kaiken perusta ja alkulähde.

Kirkon kielessä on kaksi sanaa, jotka nousevat esiin aina kun kirkossa aletaan puhua luonnosta ja ympäristöstä. Ne sanat ovat ”viljellä ja varjella”. Ne ovat peräisin Raamatun alkulehdiltä, jossa Jumala antaa ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella Eedenin puutarhaa.

Sillä on väliä, millaisia sanoja me käytämme ja miten miellämme oman paikkamme kosmoksessa. Olemmeko hallitsijoita, niin kuin luomiskertomuksessa sanotaan: ”Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu” (1. Moos. 1:28)? Onko meillä oikeus käyttää luomakuntaa hyväksi mielemme mukaan? Vai olemmeko tasaveroisia kumppaneita, yksi laji muiden joukossa, tai sisaruksia muiden luotujen kanssa niin kuin Franciscus Assisilainen näki? Vai onko meillä erityinen vaalijan ja suojelijan virka, Jumalan antama tehtävä pitää huolta muista Jumalan luomista olennoista?

Opiskelen parhaillaan teologiaa, ja yksi oivallus, jonka olen siellä saanut on se, että samatkin sanat voidaan ymmärtää tosi eri tavoilla eri aikoina ja erilaisissa konteksteissa. Yhdellä kirkkohistorian kurssilla opettajamme kertoi suorastaan tyrmistyneensä, kun hän oli selannut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirkollisia tekstejä ja huomannut, että niissä ”varjeleminen” ymmärretään aivan toisin kuin nykyään. Me ymmärrämme varjelemisen niin, että ihmisen tehtävä on suojella luontoa tuholta, mutta vielä sata vuotta sitten ihmiset mielsivät asian päinvastoin: että ihminen on se, joka tarvitsee varjelusta luonnonvoimilta, kuten tulvilta tai hallalta, joka uhkaa viedä viljan. Sata vuotta sitten kirkossa rukoiltiin paljon suotuisia ilmoja, ja kirkkokäsikirjassa oli valmiit rukoukset kulkutautien ja nälänhädän varalta.

Vaikka olemme edelleen alttiina luonnononnettomuuksille ja kulkutaudeille, niin voi sanoa, että moderni maailma on keikauttanut ihmisen aseman luomakunnassa ihan toisenlaiseen asentoon kuin se on ollut aikaisemmin historiassa. Nykyään meillä on valtavan paljon valtaa suhteessa muuhun luomakuntaan. Ihminen ei ole enää vain luonnonvoimien armoilla, vaan olemme itse luonnonvoima, sellainen luonnonvoima joka pystyy horjuttamaan jopa koko planeetan laajuisia järjestelmiä, kuten ilmastoa, valtamerten kiertokulkua tai elämän monimuotoisuutta. Horjuttamalla näitä järjestelmiä me samalla tuhoamme omaa turvallisuuttamme ja tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä.

Moderni elämäntapa ja sen synnyttämä ympäristökriisi on tuonut meidät sellaisten haasteiden eteen, joille ei löydy vertailukohtaa ihmiskunnan historiasta. Raamatun tekstit on kirjoitettu aikana, jolloin ihmisen asema suhteessa muuhun luomakuntaan oli aivan erilainen kuin nykyään. On syytä kysyä, antavatko nämä tekstit meille eväitä käsitellä oman aikamme ongelmia. Tai pitäisikö Raamatun tekstejä lukea ja tulkita tässä uudessa tilanteessa jollain toisella tavalla kuin aiemmin, sellaisella tavalla, joka antaisi avaimia ratkoa niitä ongelmia, jotka meitä piinaavat?

Katsotaanpa tästä näkökulmasta tuota Kolossalaiskirjeen katkelmaa, Kristus-hymniä, jonka äsken kuulimme. Siinä sanottiin, että Kristus on paitsi kaiken luoja ja kaiken alku, myös kaiken ylläpitäjä ja sovittaja. Hymnin loppu kuuluu näin: ”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” Tämä on sivumennen sanoen yksi niistä Uuden testamentin kohdista, jotka kyseenalaistavat usein niin kovin ihmiskeskeisen näkemyksen pelastuksesta. Tässä tekstissä sovitus koskee koko luomakuntaa, kaikkea mitä maan päällä ja taivaassa on.

Yksi teologiaa opiskelevista ystävistäni, toimittaja Kaisa Kalmari Hako, on tutkinut juuri tätä Kristus-hymniä ekoteologisesta näkökulmasta. Sain lukea hänen tutkielmansa, ja siinä Kaisan lopputulema on, että Raamatun teksteistä esimerkiksi tämä Kristus-hymni voisi tarjota uudenlaisen maailmankuvan avaimia. Sellaisen maailmankuvan, jossa ei näy hierarkkista asetelmaa ihmisen ja muun luonnon välillä, vaan pikemminkin korostuu kaiken keskinäinen yhteys, kytkeytyneisyys. ”Hän pitää kaiken koossa”, sanottiin Kolossalaiskirjeessä. Kaisa kirjoitti, että ihminen tulee maasta ja palaa maaksi, mutta siinä välissä jokin ihmisen ja maan suhteessa vääristyy. Hän kysyi, kohtelemmeko me maailmaa Kristuksen ruumiina samalla tavalla kuin kaksituhatta vuotta sitten ihmiset kohtelivat Jeesuksen ruumista: hakkaamme ja haavoitamme, ristiinnaulitsemme luomakunnan?

Näin hän kirjoitti: ”Kosminen Kristus kantaa ruumiissaan luomakuntaa ja haavoittuu paljaaksi hakattuna, kuivuutta halkeilevana, öljyyn tahriutuvana, ahdasta häkkiään kiertävänä, mikromuoviin tukehtuvana, sukupuuttoon kuolevana. Haavoittuneen maan äänellä Kristus kysyy meidän aikamme ihmiseltä, kuten hän kysyi Paavalilta Damaskoksen tiellä: Miksi vainoat minua? Sovituksen ja rauhan tarve on jatkuva ja ilmeinen.”

Tämän sunnuntain teema kirkkovuoden kierrossa kutsuu itsensä tutkimiseen. Tässä luomakunnan varjelemisen asiassa on vaikea päätyä muuhun lopputulokseen kuin siihen, että emme ole onnistuneet kovin hyvin. Tämän messun alussa yhteisessä synnintunnustuksessa asia muotoiltiin näin: ”Me olemme ajaneet teoillamme koko luomakunnan kuoleman tielle.”

Tunnustimme myös, että ”olemme voimattomat katkaisemaan tuhon kierrettä. Usein silloinkin kun tiedämme, mitä elämän suojelemiseksi pitäisi tehdä, me emme muuta suuntaa.”

Vaikuttaa tosiaan siltä, että suunnan muuttaminen ympäristön tuhoamisessa on harvinaisen vaikeaa. Meitä ympäröi koko ajan puhe ympäristöstä, ilmastosta ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä. Tiedämme hyvin, millaisia valintoja ympäristön hyväksi pitäisi tehdä, mutta suurta suunnanmuutosta kuluttavassa elämäntavassamme ei silti näy. Ehkä ohitamme sanat siksi, että tulevaisuudenkuvat ovat liian pelottavia, tai siksi että ne tuntuvat vielä liian etäisiltä. Tai ehkä luopuminen on liian vaikeaa ja uusien tottumusten opettelu hankalaa. Helposti käy myös niin, että turrumme sanoihin ja ne lakkaavat koskettamasta meitä. Siinä käy vähän samalla tavalla kuin ihmeiden kanssa: totumme niihin, emme enää näe maailmaa tuoreesti.

Ajattelen, että on hyvä, että tuo synnintunnustus on kirjoitettu me-muodossa eikä minä-muodossa. On nimittäin niin, että sitä syntiä, jolla rikomme luomakuntaa vastaan, emme niinkään tee yksilöinä, vaan yhteisesti. Sitä syntiä on myös vaikea käsitellä itsekseen. Olemme monella tavalla viheliäisesti sidoksissa tähän elämäntapaan, niihin rakenteisiin, joissa hyviä valintoja on usein vaikea tehdä. On esimerkiksi vaikea valita liikkua ympäristöystävällisesti, kun yhteiskunta on rakennettu autoilun varaan. Tai muuttaa ruokakulttuuri sellaiseksi, jossa eläimiä ei enää käytettäisi teollisesti hyväksi. Tarvittaisiin laajaa yhteistä suunnanmuutosta, jotta saataisiin rakennettua sellainen yhteiskunta ja talousjärjestelmä, jotka perustuvat luonnon ja eläinten kunnioittamiseen.

Uudenlaisen yhteiskunnan ja elämisen mallin rakentamiseksi tarvitaan paljon luovuutta ja uuden luomista, uusia alkuja. Alut voivat tuntua pieniltä ja riittämättömiltä, mutta alut ovat aina pieniä. Hyvä alku voi olla vaikka se, millaisella katseella katsomme luontoa ympärillämme. Katsommeko me sitä hallitsijan, varjelijan vai sisaruksen katseella? Näemmekö siinä ihmeen? Osaammeko katsoa ympärillemme Kristuksen rakastavalla katseella, jossa koko luomakunta – ja me itse ja muut ihmiset osana luomakuntaa – näyttäytyy pyhänä ja arvokkaana? Jos osaamme, niin ehkä me silloin myös opimme kohtelemaan sitä pyhänä.

Jeesuksen julistus kutsuu ihmisiä mielenmuutokseen, kääntymään ympäri, näkemään maailma uusin silmin. Tällaista mielenmuutosta ja tuoretta katsetta maailmamme kaipaa, jotta luomakunnan riisto saataisiin loppumaan ja tasapaino palautettua. Uusia alkuja voi rukoilla myös Jumalalta, joka on kaiken uuden Luoja, alkulähde.

Saarnaa kirjoittaessa

Teologian opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa saarnaamispyyntöjä tuntuu tipahtelevan tuon tuostakin. Varmaan asiaan vaikuttaa aktiivinen kirjoittelu ja se, että olen huseerannut muutamassakin eri seurakunnassa jumalanpalveluksia avustamassa.

– Pitäiskö mun sanoa joo kaikkiin saarnaamisehdotuksiin, aprikoin ystävälle.

– Pitää, hän vastasi. – Saat sanoa ja samalla miettiä, haluatko tehdä sitä työksesi.

– Selvä.

Suhteessa siihen, miten paljon olen elämässäni kammonnut esiintymistä ja julkista puhumista, olen saarnaamispyynnöistä oudon innostunut. Ehkä se on se kuuluisa kutsumus. Lisäksi saarnaaminen sytyttää, koska se on niin hemmetin vaikeaa. Siinä on haastetta. Pitää onnistua jotenkin luomaan suhde Raamatun teksteihin, jotka ovat usein aika kummallisia tai hankalia, ja kiepauttamaan niistä nykyihmisiä hengellisesti puhutteleva puhe. Yleisö on lisäksi niin heterogeenistä, että kuulijoiden odotukset saarnaa kohtaan voivat olla melkein mitä tahansa.

Onneksi teologian opintoni ovat edenneet myös vaiheeseen, jossa joku kertoo, miten saarna pitäisi pitää. Ei tarvitse ihan mutulla vetää.

Työelämäkurssin saarnanvalmistusohjeissa painotetaan, että tärkeintä on ensin miettiä, mitä haluaa sanoa. Muuten saarnasta tulee pelkkää sanahelinää. Apuna ydinviestin miettimiseen on viisiportainen malli, joka alkaa Raamatun alkukielisen, siis kreikan- tai hepreankielisen tekstin haltuun ottamisesta. Seuraavaksi pitäisi selvittää tekstin syntykonteksti ja se, miten raamatunkohta on elänyt kirkon tulkintatraditiossa. Kolmannessa vaiheessa mietitään, mitä teksti puhuu nykyajan ihmiselle, ja neljännessä pysähdytään kuuntelemaan sitä, mikä sen merkitys on itselle. Viimeiseksi pitäisi vielä pohtia saarnan kuulijoita ja kerätä näkemyksiä tekstistä muilta ihmisiltä vaikka somessa tai harrastusten parissa.

Kun villakoiran ydin on selvillä, saarna pitäisi kirjoittaa toimivaksi puheeksi ja sitten opetella se pääpiirteissään ulkoa, pohtia äänenpainoja ja puheen nopeutta, eleitä ja liikkeitä. Saarna ei saisi olla ääneen luettu kirjoitelma, mutta se kannattaa kirjoittaa etukäteen, jotta valmistelu olisi tarpeeksi kunnollista. Yleisö pitäisi kuulemma saada voitettua puolelleen ensimmäisten 20 sekunnin aikana. Ja vielä en edes päässyt siihen, mikä ohjeen mukaan on saarnan tehtävä, mihin sillä pitäisi pyrkiä:

Saarnaajan tehtävänä on saattaa Raamatun maailma ja tämän päivän maailma kohtaamaan toisensa. Saarnaajan tehtävä on auttaa ihmisiä kohtaamaan Jumala. Saarnaajan täytyy kohdata kuulijansa, jotta tämä onnistuisi. Saarnaajan on saatava kuulija kohtaamaan itsensä, jotta kuultu puhuttelisi kuulijaa ja jatkaisi elämistään kuulijan sisällä. (Kirjoittanut yliopistonlehtori Sini Hulmi.)

Näin yksinkertaista se on. Onneksi olen kuullut saarnoja sen verran, että osaan tehdä näille ohjeille jonkinlaisen todellisuustarkistuksen. Tiedän, että saarnasta tulee keskivertoa parempi, jos tästä kunnianhimon tasosta onnistuu toteuttamaan edes murto-osan.

– Itse aina toivoisin, että saarnassa kuuluisi teologinen asiantuntemus, sanoi ystävä ja jatkoi pohtimalla saarnojen kompastuskiviä. – Ongelma piilee liki aina samassa kohtaa ja se on ”tämän päivän maailma”. Meillä ei ole yhteistä kokemusta tämän päivän maailmasta. Silloin kun pappi puhuu me-muodossa, hän liki poikkeuksetta epäonnistuu. Poikkeuksena sellainen, jossa ”me” oikeesti tarkoittaa ihmiskuntaa.

Niinpä niin. Myös ohjeissa varoiteltiin me-muodon käytöstä. Se kuulemma etäännyttää kuulijoita, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Me-muotoa lorahti kuitenkin saarnaani mukaan.

Toisessakin kohtaa rikoin heti kättelyssä ohjeen neuvoja: saarnan keskeisen viestin pitäisi kummuta siitä raamatunkohdasta, joka on saarnan lähtökohtana. Se ei saisi nousta saarnaajalle tärkeästä kristillisen opin kohdasta tai muusta itseä miellyttävästä ajatuksesta. Minä tiesin kuitenkin jo etukäteen, mitä haluan luomakuntamessussa sanoa. Viesti tuli ensin ja sitten pyrin kytkemään Raamatun tekstit mukaan. Lopputulos on sen verran tymäkkä vetoomus luonnon puolesta, että vähän mietin, mahtaako sana mennä kuulijoilla väärään kurkkuun.

– Saarnan tavoitteista on varmaan yhtä monta käsitystä kuin on saarnaajaakin, jatkoin keskustelua ystävän kanssa. – Pappisystävältäni kuulin kiteytyksen, jonka mukaan saarnan tehtävä on lohduttaa. Jonkun toisen mielestä taas saarnan tehtävä on tökkiä ja ravistella kuulijaa, herätellä häntä itsetyytyväisyyden unesta itsetutkiskeluun ja jonkinlaiseen synnintuntoon.

– Mä tykkään tökkimisestä! sanoi ystävä. – Siis siitä, että tulen tökityksi.

– Joo, onhan se tylsää jos saarna on pelkkää pehmoista pumpulia. Toinen juttu, mikä tuottaa vaikeuksia, on se miten välttää liikaa paatoksellisuutta, kun kuitenkin pyrkimys olisi sanoa jotain ylevää ja ei-arkista.

– Paatosta ei VOI olla liikaa! Arkisuus ärsyttää. Se on sentään saarna eikä mitään jaarittelua.

– Okei. Sun luvalla siis kunnon paatosta.

Tekoäly tuntuu osaavan paatoksellisen saarnatyylin. Nauratin vaimoa kertomalla, millaista loppua ChatGPT saarnaani ehdotti. Se meni näin:

Kun seuraavan kerran katsot metsää, merta, järveä, peltoa tai kaupunkipuuta, katso sitä Kristuksessa. Katso sitä niin kuin katsoisit pyhää ruumista. Ja muista: hän on alku, hän on kaiken luoja, ja hänen ristinsä kautta koko maailma on kutsuttu rauhaan.

Tekoälyn kanssa on kiva pallotella ajatuksia, mutta toivottavasti papit eivät ala kirjoittaa saarnojaan tekoälyllä. Houkutus on tietysti suuri, jos papin pää lyö tyhjää, kiire painaa päälle ja tekoäly kirjoittaisi mukiinmenevän puheen muutamassa sekunnissa, mutta eihän siinä olisi mitään hauskaa. Mitä paljaampi pappi uskaltaa saarnassa olla, sitä kiinnostavampi siitä yleensä tulee. Mielenkiintoista nähdä, mitä tekoälyn käytöstä työelämäkurssilla puhutaan.

Saarna on huomenna. Nyt jännittää, mutta olo ei ole läheskään yhtä kauhea kuin viimeksi saarnapäivän aattona. Ja jatkoa pukkaa. Saarnaamisurani alkuvaiheisiin on ainakin tiedossa riittävästi haastetta, koska pääsen syksyllä ottamaan mittaa paristakin poikkeuksellisen hankalasta evankeliumitekstistä: kuninkaanpojan häistä (Matt. 22:1–14) ja tuomiosunnuntain evankeliumista (Matt. 25:31–46). Nämä ovat niitä raamatunkohtia, jotka väärissä käsissä voivat olla äärimmäisen haavoittavia ja jotka takuuvarmasti triggeröivät hengellistä väkivaltaa kokeneiden traumoja. Silti, ja ehkä juuri siksi, odotan näitäkin painimatseja Raamatun kanssa innolla.

Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa

Olipa kerrankin sellainen evankeliumiteksti, joka pani ihan naurattamaan sitä kirkossa seisaallaan kuunnellessa. Päähenkilö on taloudenhoitaja, joka on saamassa potkut tuhlattuaan isäntänsä omaisuutta.

– Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa, pohtii taloudenhoitaja toimeentulomahdollisuuksiaan.

Taloudenhoitaja keksii keinon: hän kutsuu luokseen isäntänsä velalliset ja pienentää heidän velkasummiaan. Näin hän hankkii itselleen ystäviä, jotka ovat hänelle kiitollisuudenvelassa ja voivat huolehtia hänestä, kun hän joutuu tyhjän päälle. Epärehellinen taloudenhoitaja saa kehut viisaasta toiminnastaan. Evankeliumiteksti päättyy arvoitukselliseen kehotukseen: ”Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole” (Luuk. 16:9).

Teksti oli paitsi hauska, myös siitä mukava, että se jäi vaivaamaan mieltä kivalla tavalla loppupäiväksi. Saarnasta kun ei herunut mitään apua vertauksen tulkintaan. Saman tekstin lukivat nuoret myös eilisessä konfirmaatiomessussa, jossa olin jakamassa Kristuksen ruumista, mutta sairastunutta pappia tuuraamaan hälytetty varapastori ei viitannut puheessaan evankeliumiin ollenkaan.

Kirkkokahveilla evankeliumi herätti tällaisia pohdintoja: Onko kaikki kohtuulliset tarpeet ylittävä maallinen rikkaus väärää rikkautta? Kehutaanko taloudenhoitajaa siksi, että hän valitsi olla armollinen? Tai siksi, että hän ymmärsi, että ystävyys on arvokkaampaa kuin maallinen omaisuus?

Kotona lueskelin Luukkaan evankeliumia vertauksen ympäriltä ja huomasin sen sijoittuvan heti tuhlaajapoikavertauksen perään. Tuhlaajapojan tarinassa on samoja teemoja: rikkaan miehen poika hassaa isänsä omaisuutta. Palatessaan kotiin rutiköyhänä hän ei saakaan haukkuja, vaan hienot kuteet ja isot kemut. Lisätwistinä kertomuksessa on kateellinen vanhempi veli, jonka kunniaksi ei ole koskaan järjestetty juhlia, vaikka hän on ollut ahkera ja tunnollinen. Ehkä tuhlaajapoikavertaus ja vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta kertovat samasta: siitä, että Jumalan armo on jotain sellaista, joka sotii ihmisten oikeudentajua vastaan. Epärehellinen taloudenhoitaja toimi ehkä maallisessa mielessä väärin, mutta Jumalan taloudenpidossa ihan oikein antaessaan velkoja anteeksi.

Epärehellisestä taloudenhoitajasta kertovan vertauksen perässä on myös Jeesuksen selitys, jota kirkossa ei luettu.

Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa. Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista? Ja jos te ette luotettavasti hoida toisen omaisuutta, kuka teille kerran antaa sen, mikä on teidän omaanne? Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. (Luuk. 16:10–13)

Selitys sekä tarjoaa tulkinta-avaimia että hämmentää lisää. Ehkä taloudenhoitaja palveli mammonaa ollessaan rikkaan miehen palveluksessa ja siirtyi palvelemaan Jumalaa, kun antoi velkoja anteeksi. Ehkä ”väärä rikkaus” on kaikkea materiaalista hyvää, joka on meillä vain lainassa Jumalalta ja jonka käytössä olisi syytä olla höveli ja anteeksiantava. Mutta miksi Jeesus nyt kehottaa luotettavuuteen toisen omaisuuden hoidossa, vaikka on juuri kehunut epäluotettavaa taloudenhoitajaa?

Kysyin tekoälyltä. Se sanoi, että ristiriita on osa vertauksen voimaa. Jeesus vetää heti maton oman kertomuksensa alta, jotta kuulija ei jäisi ihannoimaan epärehellistä taloudenhoitajaa. Kiitoksen kohteena ei ole vilppi vaan taloudenhoitajan viisaus: hän osasi ennakoida tulevaisuutta. Jos jopa ”tämän maailman lapset” (Luuk. 16:8) osaavat varautua tulevaan, vielä enemmän kristittyjen pitäisi käyttää Jumalalta lainaksi saatuja lahjoja pyrkiäkseen kohti todellista rikkautta tai iäisiä asuntoja, toisin sanoen jotain hengellistä hyvää.

Raimo Hakolan ja Outi Lehtipuun kommentaarista Alussa oli sana (Kirjapaja 2013) opin, että alkutekstin perusteella on epäselvää, saako taloudenhoitaja kehut Herralta vai herralta, siis Jeesukselta vai omalta isännältään, rikkaalta mieheltä. Vuoden 1992 raamatunkäännöksessä taloudenhoitajaa kehuu Herra eli Jeesus, uusimmassa vuoden 2020 suomennoksessa kehut antaa isäntä, jonka omaisuutta taloudenhoitaja on hukannut.