Saarna luomakuntamessussa 31.8.2025 Mikaelinkirkossa
Kol. 1:12–20
Kirjeestä kolossalaisille, luvusta 1
Kiittäkää iloiten
Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan
valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt
meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme,
syntiemme anteeksianto.
Hän on näkymättömän Jumalan kuva,
esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt.
Hänen välityksellään luotiin kaikki,
kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä,
näkyvä ja näkymätön,
valtaistuimet, herruudet,
kaikki vallat ja voimat.
Kaikki on luotu hänen kauttaan
ja häntä varten.
Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta,
ja hän pitää kaiken koossa.
Hän on myös ruumiin pää,
ja ruumis on seurakunta.
Hän on alku.
Hän nousi esikoisena kuolleista,
jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja
taivaissa.
*
Tämä sunnuntai kesän ja syksyn taitekohdassa tuntuu sopivalta hetkeltä pysähtyä katsomaan mennyttä kesää. Moni meistä on kesällä varmasti viettänyt aikaa luonnossa tai puutarhassa, niin minäkin. Olen nauttinut uimisesta ja sateen ropinasta, poiminut kotipihalla herneenpalkoja ja metsässä mustikoita. Varmaan meillä kaikilla on omia muistoja kesän hienoista hetkistä luonnossa, mutta kerron yhden oman. Olin erämaassa Suomen itärajalla, Ivalon korkeudella, ja sateen jälkeen kiipesin kohti tunturin huippua. Vanhojen kuusien oksilla roikkui naavapartoja kuin juhlavia viirejä, sadepisarat kimalsivat kuin timantit, ja kun nousin puurajan yläpuolelle, pilvien holvistot aukenivat niin huikean korkeina, että ajattelin, etteivät ihmiset ikinä pystyisi tekemään mahtavampaa katedraalia kuin tämä. Pilvet liikkuivat pitkin tunturin kuvetta ja niiden raoista pilkahteli näkyviin sininen vaaramaisema, joka aukeni silmänkantamattomiin joka suuntaan. Siinä hetkessä luonnon pyhyys oli suorastaan majesteettisella tavalla läsnä. On paljon aihetta kiittää kaikesta kauneudesta, samoin syksyn sadosta, maan antimista.
Tämä kesän ja syksyn taitekohta kutsuu myös katsomaan eteenpäin. Syksy on uusien alkujen aikaa, kun koulut alkavat ja uudet harrastukset. Tällä viikolla yhtenä usvaisena aamuna Vartiokylänlahdella hanhet olivat kokoontuneet aloittamaan syysmuuttoaan. Myös tämän luomakunnan sunnuntain kaikki raamatuntekstit puhuvat alusta, luomisesta. Kuulimme Vanhan testamentin tutun luomiskertomuksen, jossa ”alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja on halunnut aloittaa tekstinsä samalla tavalla eli kuvaamalla, mitä oli alussa: ”Alussa oli Sana”. Kolmanneksi kuulimme pätkän Kolossan seurakunnalle kirjoitetusta kirjeestä. Tätä kohtaa tuossa kirjeessä kutsutaan Kristus-hymniksi, koska se on runollinen kuvaus siitä, miten Kristus on kaiken alku ja miten kaikki on luotu hänen kauttaan. Nämä ovat jyhkeitä tekstejä, joissa liikutaan korkealla kosmisissa ja myyttisissä ulottuvuuksissa.
Luominen, uuden syntymä on aina ihme. Jotain sellaista tulee olevaksi, mitä ei ollut ennen. Oli ihme, kun kummilapseni keväällä syntyi ja sekin, kun keväällä kylvimme niitynsiemenet multaan ja nyt tuo maatilkku on monenkirjavien kasvien peitossa. Elämme tällaisten ihmeiden keskellä, mutta koska ne ovat niin arkipäiväisiä, emme usein oikein osaa nähdä niitä. Luomisen ihmettä pääsee kokemaan myös luovassa työssä: usein tuntuu, että siinä syntyy ihmeellisellä tavalla jotain sellaista uutta, jota emme tekemällä osaa tehdä, vaan se ikään kuin annetaan meille jostain. Kirkon kielenkäytössä tämä luova voima on Jumala, kaiken synnyttäjä, koko ajan uutta luova kaiken perusta ja alkulähde.
Kirkon kielessä on kaksi sanaa, jotka nousevat esiin aina kun kirkossa aletaan puhua luonnosta ja ympäristöstä. Ne sanat ovat ”viljellä ja varjella”. Ne ovat peräisin Raamatun alkulehdiltä, jossa Jumala antaa ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella Eedenin puutarhaa.
Sillä on väliä, millaisia sanoja me käytämme ja miten miellämme oman paikkamme kosmoksessa. Olemmeko hallitsijoita, niin kuin luomiskertomuksessa sanotaan: ”Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu” (1. Moos. 1:28)? Onko meillä oikeus käyttää luomakuntaa hyväksi mielemme mukaan? Vai olemmeko tasaveroisia kumppaneita, yksi laji muiden joukossa, tai sisaruksia muiden luotujen kanssa niin kuin Franciscus Assisilainen näki? Vai onko meillä erityinen vaalijan ja suojelijan virka, Jumalan antama tehtävä pitää huolta muista Jumalan luomista olennoista?
Opiskelen parhaillaan teologiaa, ja yksi oivallus, jonka olen siellä saanut on se, että samatkin sanat voidaan ymmärtää tosi eri tavoilla eri aikoina ja erilaisissa konteksteissa. Yhdellä kirkkohistorian kurssilla opettajamme kertoi suorastaan tyrmistyneensä, kun hän oli selannut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirkollisia tekstejä ja huomannut, että niissä ”varjeleminen” ymmärretään aivan toisin kuin nykyään. Me ymmärrämme varjelemisen niin, että ihmisen tehtävä on suojella luontoa tuholta, mutta vielä sata vuotta sitten ihmiset mielsivät asian päinvastoin: että ihminen on se, joka tarvitsee varjelusta luonnonvoimilta, kuten tulvilta tai hallalta, joka uhkaa viedä viljan. Sata vuotta sitten kirkossa rukoiltiin paljon suotuisia ilmoja, ja kirkkokäsikirjassa oli valmiit rukoukset kulkutautien ja nälänhädän varalta.
Vaikka olemme edelleen alttiina luonnononnettomuuksille ja kulkutaudeille, niin voi sanoa, että moderni maailma on keikauttanut ihmisen aseman luomakunnassa ihan toisenlaiseen asentoon kuin se on ollut aikaisemmin historiassa. Nykyään meillä on valtavan paljon valtaa suhteessa muuhun luomakuntaan. Ihminen ei ole enää vain luonnonvoimien armoilla, vaan olemme itse luonnonvoima, sellainen luonnonvoima joka pystyy horjuttamaan jopa koko planeetan laajuisia järjestelmiä, kuten ilmastoa, valtamerten kiertokulkua tai elämän monimuotoisuutta. Horjuttamalla näitä järjestelmiä me samalla tuhoamme omaa turvallisuuttamme ja tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä.
Moderni elämäntapa ja sen synnyttämä ympäristökriisi on tuonut meidät sellaisten haasteiden eteen, joille ei löydy vertailukohtaa ihmiskunnan historiasta. Raamatun tekstit on kirjoitettu aikana, jolloin ihmisen asema suhteessa muuhun luomakuntaan oli aivan erilainen kuin nykyään. On syytä kysyä, antavatko nämä tekstit meille eväitä käsitellä oman aikamme ongelmia. Tai pitäisikö Raamatun tekstejä lukea ja tulkita tässä uudessa tilanteessa jollain toisella tavalla kuin aiemmin, sellaisella tavalla, joka antaisi avaimia ratkoa niitä ongelmia, jotka meitä piinaavat?
Katsotaanpa tästä näkökulmasta tuota Kolossalaiskirjeen katkelmaa, Kristus-hymniä, jonka äsken kuulimme. Siinä sanottiin, että Kristus on paitsi kaiken luoja ja kaiken alku, myös kaiken ylläpitäjä ja sovittaja. Hymnin loppu kuuluu näin: ”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” Tämä on sivumennen sanoen yksi niistä Uuden testamentin kohdista, jotka kyseenalaistavat usein niin kovin ihmiskeskeisen näkemyksen pelastuksesta. Tässä tekstissä sovitus koskee koko luomakuntaa, kaikkea mitä maan päällä ja taivaassa on.
Yksi teologiaa opiskelevista ystävistäni, toimittaja Kaisa Kalmari Hako, on tutkinut juuri tätä Kristus-hymniä ekoteologisesta näkökulmasta. Sain lukea hänen tutkielmansa, ja siinä Kaisan lopputulema on, että Raamatun teksteistä esimerkiksi tämä Kristus-hymni voisi tarjota uudenlaisen maailmankuvan avaimia. Sellaisen maailmankuvan, jossa ei näy hierarkkista asetelmaa ihmisen ja muun luonnon välillä, vaan pikemminkin korostuu kaiken keskinäinen yhteys, kytkeytyneisyys. ”Hän pitää kaiken koossa”, sanottiin Kolossalaiskirjeessä. Kaisa kirjoitti, että ihminen tulee maasta ja palaa maaksi, mutta siinä välissä jokin ihmisen ja maan suhteessa vääristyy. Hän kysyi, kohtelemmeko me maailmaa Kristuksen ruumiina samalla tavalla kuin kaksituhatta vuotta sitten ihmiset kohtelivat Jeesuksen ruumista: hakkaamme ja haavoitamme, ristiinnaulitsemme luomakunnan?
Näin hän kirjoitti: ”Kosminen Kristus kantaa ruumiissaan luomakuntaa ja haavoittuu paljaaksi hakattuna, kuivuutta halkeilevana, öljyyn tahriutuvana, ahdasta häkkiään kiertävänä, mikromuoviin tukehtuvana, sukupuuttoon kuolevana. Haavoittuneen maan äänellä Kristus kysyy meidän aikamme ihmiseltä, kuten hän kysyi Paavalilta Damaskoksen tiellä: Miksi vainoat minua? Sovituksen ja rauhan tarve on jatkuva ja ilmeinen.”
Tämän sunnuntain teema kirkkovuoden kierrossa kutsuu itsensä tutkimiseen. Tässä luomakunnan varjelemisen asiassa on vaikea päätyä muuhun lopputulokseen kuin siihen, että emme ole onnistuneet kovin hyvin. Tämän messun alussa yhteisessä synnintunnustuksessa asia muotoiltiin näin: ”Me olemme ajaneet teoillamme koko luomakunnan kuoleman tielle.”
Tunnustimme myös, että ”olemme voimattomat katkaisemaan tuhon kierrettä. Usein silloinkin kun tiedämme, mitä elämän suojelemiseksi pitäisi tehdä, me emme muuta suuntaa.”
Vaikuttaa tosiaan siltä, että suunnan muuttaminen ympäristön tuhoamisessa on harvinaisen vaikeaa. Meitä ympäröi koko ajan puhe ympäristöstä, ilmastosta ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä. Tiedämme hyvin, millaisia valintoja ympäristön hyväksi pitäisi tehdä, mutta suurta suunnanmuutosta kuluttavassa elämäntavassamme ei silti näy. Ehkä ohitamme sanat siksi, että tulevaisuudenkuvat ovat liian pelottavia, tai siksi että ne tuntuvat vielä liian etäisiltä. Tai ehkä luopuminen on liian vaikeaa ja uusien tottumusten opettelu hankalaa. Helposti käy myös niin, että turrumme sanoihin ja ne lakkaavat koskettamasta meitä. Siinä käy vähän samalla tavalla kuin ihmeiden kanssa: totumme niihin, emme enää näe maailmaa tuoreesti.
Ajattelen, että on hyvä, että tuo synnintunnustus on kirjoitettu me-muodossa eikä minä-muodossa. On nimittäin niin, että sitä syntiä, jolla rikomme luomakuntaa vastaan, emme niinkään tee yksilöinä, vaan yhteisesti. Sitä syntiä on myös vaikea käsitellä itsekseen. Olemme monella tavalla viheliäisesti sidoksissa tähän elämäntapaan, niihin rakenteisiin, joissa hyviä valintoja on usein vaikea tehdä. On esimerkiksi vaikea valita liikkua ympäristöystävällisesti, kun yhteiskunta on rakennettu autoilun varaan. Tai muuttaa ruokakulttuuri sellaiseksi, jossa eläimiä ei enää käytettäisi teollisesti hyväksi. Tarvittaisiin laajaa yhteistä suunnanmuutosta, jotta saataisiin rakennettua sellainen yhteiskunta ja talousjärjestelmä, jotka perustuvat luonnon ja eläinten kunnioittamiseen.
Uudenlaisen yhteiskunnan ja elämisen mallin rakentamiseksi tarvitaan paljon luovuutta ja uuden luomista, uusia alkuja. Alut voivat tuntua pieniltä ja riittämättömiltä, mutta alut ovat aina pieniä. Hyvä alku voi olla vaikka se, millaisella katseella katsomme luontoa ympärillämme. Katsommeko me sitä hallitsijan, varjelijan vai sisaruksen katseella? Näemmekö siinä ihmeen? Osaammeko katsoa ympärillemme Kristuksen rakastavalla katseella, jossa koko luomakunta – ja me itse ja muut ihmiset osana luomakuntaa – näyttäytyy pyhänä ja arvokkaana? Jos osaamme, niin ehkä me silloin myös opimme kohtelemaan sitä pyhänä.
Jeesuksen julistus kutsuu ihmisiä mielenmuutokseen, kääntymään ympäri, näkemään maailma uusin silmin. Tällaista mielenmuutosta ja tuoretta katsetta maailmamme kaipaa, jotta luomakunnan riisto saataisiin loppumaan ja tasapaino palautettua. Uusia alkuja voi rukoilla myös Jumalalta, joka on kaiken uuden Luoja, alkulähde.
