Teologian opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa saarnaamispyyntöjä tuntuu tipahtelevan tuon tuostakin. Varmaan asiaan vaikuttaa aktiivinen kirjoittelu ja se, että olen huseerannut muutamassakin eri seurakunnassa jumalanpalveluksia avustamassa.
– Pitäiskö mun sanoa joo kaikkiin saarnaamisehdotuksiin, aprikoin ystävälle.
– Pitää, hän vastasi. – Saat sanoa ja samalla miettiä, haluatko tehdä sitä työksesi.
– Selvä.
Suhteessa siihen, miten paljon olen elämässäni kammonnut esiintymistä ja julkista puhumista, olen saarnaamispyynnöistä oudon innostunut. Ehkä se on se kuuluisa kutsumus. Lisäksi saarnaaminen sytyttää, koska se on niin hemmetin vaikeaa. Siinä on haastetta. Pitää onnistua jotenkin luomaan suhde Raamatun teksteihin, jotka ovat usein aika kummallisia tai hankalia, ja kiepauttamaan niistä nykyihmisiä hengellisesti puhutteleva puhe. Yleisö on lisäksi niin heterogeenistä, että kuulijoiden odotukset saarnaa kohtaan voivat olla melkein mitä tahansa.
Onneksi teologian opintoni ovat edenneet myös vaiheeseen, jossa joku kertoo, miten saarna pitäisi pitää. Ei tarvitse ihan mutulla vetää.
Työelämäkurssin saarnanvalmistusohjeissa painotetaan, että tärkeintä on ensin miettiä, mitä haluaa sanoa. Muuten saarnasta tulee pelkkää sanahelinää. Apuna ydinviestin miettimiseen on viisiportainen malli, joka alkaa Raamatun alkukielisen, siis kreikan- tai hepreankielisen tekstin haltuun ottamisesta. Seuraavaksi pitäisi selvittää tekstin syntykonteksti ja se, miten raamatunkohta on elänyt kirkon tulkintatraditiossa. Kolmannessa vaiheessa mietitään, mitä teksti puhuu nykyajan ihmiselle, ja neljännessä pysähdytään kuuntelemaan sitä, mikä sen merkitys on itselle. Viimeiseksi pitäisi vielä pohtia saarnan kuulijoita ja kerätä näkemyksiä tekstistä muilta ihmisiltä vaikka somessa tai harrastusten parissa.
Kun villakoiran ydin on selvillä, saarna pitäisi kirjoittaa toimivaksi puheeksi ja sitten opetella se pääpiirteissään ulkoa, pohtia äänenpainoja ja puheen nopeutta, eleitä ja liikkeitä. Saarna ei saisi olla ääneen luettu kirjoitelma, mutta se kannattaa kirjoittaa etukäteen, jotta valmistelu olisi tarpeeksi kunnollista. Yleisö pitäisi kuulemma saada voitettua puolelleen ensimmäisten 20 sekunnin aikana. Ja vielä en edes päässyt siihen, mikä ohjeen mukaan on saarnan tehtävä, mihin sillä pitäisi pyrkiä:
Saarnaajan tehtävänä on saattaa Raamatun maailma ja tämän päivän maailma kohtaamaan toisensa. Saarnaajan tehtävä on auttaa ihmisiä kohtaamaan Jumala. Saarnaajan täytyy kohdata kuulijansa, jotta tämä onnistuisi. Saarnaajan on saatava kuulija kohtaamaan itsensä, jotta kuultu puhuttelisi kuulijaa ja jatkaisi elämistään kuulijan sisällä. (Kirjoittanut yliopistonlehtori Sini Hulmi.)
Näin yksinkertaista se on. Onneksi olen kuullut saarnoja sen verran, että osaan tehdä näille ohjeille jonkinlaisen todellisuustarkistuksen. Tiedän, että saarnasta tulee keskivertoa parempi, jos tästä kunnianhimon tasosta onnistuu toteuttamaan edes murto-osan.
– Itse aina toivoisin, että saarnassa kuuluisi teologinen asiantuntemus, sanoi ystävä ja jatkoi pohtimalla saarnojen kompastuskiviä. – Ongelma piilee liki aina samassa kohtaa ja se on ”tämän päivän maailma”. Meillä ei ole yhteistä kokemusta tämän päivän maailmasta. Silloin kun pappi puhuu me-muodossa, hän liki poikkeuksetta epäonnistuu. Poikkeuksena sellainen, jossa ”me” oikeesti tarkoittaa ihmiskuntaa.
Niinpä niin. Myös ohjeissa varoiteltiin me-muodon käytöstä. Se kuulemma etäännyttää kuulijoita, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Me-muotoa lorahti kuitenkin saarnaani mukaan.
Toisessakin kohtaa rikoin heti kättelyssä ohjeen neuvoja: saarnan keskeisen viestin pitäisi kummuta siitä raamatunkohdasta, joka on saarnan lähtökohtana. Se ei saisi nousta saarnaajalle tärkeästä kristillisen opin kohdasta tai muusta itseä miellyttävästä ajatuksesta. Minä tiesin kuitenkin jo etukäteen, mitä haluan luomakuntamessussa sanoa. Viesti tuli ensin ja sitten pyrin kytkemään Raamatun tekstit mukaan. Lopputulos on sen verran tymäkkä vetoomus luonnon puolesta, että vähän mietin, mahtaako sana mennä kuulijoilla väärään kurkkuun.
– Saarnan tavoitteista on varmaan yhtä monta käsitystä kuin on saarnaajaakin, jatkoin keskustelua ystävän kanssa. – Pappisystävältäni kuulin kiteytyksen, jonka mukaan saarnan tehtävä on lohduttaa. Jonkun toisen mielestä taas saarnan tehtävä on tökkiä ja ravistella kuulijaa, herätellä häntä itsetyytyväisyyden unesta itsetutkiskeluun ja jonkinlaiseen synnintuntoon.
– Mä tykkään tökkimisestä! sanoi ystävä. – Siis siitä, että tulen tökityksi.
– Joo, onhan se tylsää jos saarna on pelkkää pehmoista pumpulia. Toinen juttu, mikä tuottaa vaikeuksia, on se miten välttää liikaa paatoksellisuutta, kun kuitenkin pyrkimys olisi sanoa jotain ylevää ja ei-arkista.
– Paatosta ei VOI olla liikaa! Arkisuus ärsyttää. Se on sentään saarna eikä mitään jaarittelua.
– Okei. Sun luvalla siis kunnon paatosta.
Tekoäly tuntuu osaavan paatoksellisen saarnatyylin. Nauratin vaimoa kertomalla, millaista loppua ChatGPT saarnaani ehdotti. Se meni näin:
Kun seuraavan kerran katsot metsää, merta, järveä, peltoa tai kaupunkipuuta, katso sitä Kristuksessa. Katso sitä niin kuin katsoisit pyhää ruumista. Ja muista: hän on alku, hän on kaiken luoja, ja hänen ristinsä kautta koko maailma on kutsuttu rauhaan.
Tekoälyn kanssa on kiva pallotella ajatuksia, mutta toivottavasti papit eivät ala kirjoittaa saarnojaan tekoälyllä. Houkutus on tietysti suuri, jos papin pää lyö tyhjää, kiire painaa päälle ja tekoäly kirjoittaisi mukiinmenevän puheen muutamassa sekunnissa, mutta eihän siinä olisi mitään hauskaa. Mitä paljaampi pappi uskaltaa saarnassa olla, sitä kiinnostavampi siitä yleensä tulee. Mielenkiintoista nähdä, mitä tekoälyn käytöstä työelämäkurssilla puhutaan.
Saarna on huomenna. Nyt jännittää, mutta olo ei ole läheskään yhtä kauhea kuin viimeksi saarnapäivän aattona. Ja jatkoa pukkaa. Saarnaamisurani alkuvaiheisiin on ainakin tiedossa riittävästi haastetta, koska pääsen syksyllä ottamaan mittaa paristakin poikkeuksellisen hankalasta evankeliumitekstistä: kuninkaanpojan häistä (Matt. 22:1–14) ja tuomiosunnuntain evankeliumista (Matt. 25:31–46). Nämä ovat niitä raamatunkohtia, jotka väärissä käsissä voivat olla äärimmäisen haavoittavia ja jotka takuuvarmasti triggeröivät hengellistä väkivaltaa kokeneiden traumoja. Silti, ja ehkä juuri siksi, odotan näitäkin painimatseja Raamatun kanssa innolla.
