Saarna kiitollisuudesta

Saarna sydänmessussa 21.9.2025 Paavalinkirkossa

Luuk. 17:11–19

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 17

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

*

Viime maanantaina olimme koolla Puotilan kappelissa pienellä sydänrukoilijoiden joukolla tämän samaisen evankeliumitekstin äärellä. Teimme Lectio Divinaa eli luimme tekstin ääneen muutaman kerran ja välissä mietiskelimme sitä hiljaisuudessa. Olen huomannut, että se on antoisa tapa lukea Raamattua, kun kukin ensin mutustelee tekstiä itsekseen ja sitten voidaan jakaa yhdessä ajatuksia.

Sydänrukousporukan ajatukset tästä tekstistä kiertyivät siihen suuntaan, miten harvoin sitä muistaa olla kiitollinen. Että se, kun kaikki on hyvin, on ikään kuin perustaso, jonka otamme helposti itsestäänselvyytenä. Ehkä meille käy samalla tavalla kuin tässä evankeliumissa, jossa kymmenen spitaalista ihmistä puhdistui, mutta vain yksi heistä palasi kiittämään. Ehkä meiltäkin menee yhdeksän kymmenestä kiitollisuuden aiheesta ohi ja vain yhdestä huomaamme olla kiitollisia. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?” ihmettelee Jeesus.

Kun pohdin tätä saarnaa, törmäsin kiitollisuuden opettajaan nimeltä David Steindl-Rast. Hän on yhä elossa, täyttää ensi vuonna sata vuotta. Hän syntyi Wienissä, mutta muutti sodan jälkeen Yhdysvaltoihin ja ryhtyi siellä benediktiinimunkiksi. Veli David on kiteyttänyt tällaisen ajatuksen kiitollisuudesta: usein luulemme, että onnellisuus tekee meistä kiitollisia, mutta asia on päinvastoin – kiitollisuus tekee meistä onnellisia. Ei siis ole niin, että asioiden täytyy sujua meidän näkökulmastamme juuri oikein ja sitten olemme kiitollisia, kun meillä menee hyvin. Sen sijaan kyky tuntea kiitollisuutta silloinkin, kun asiat eivät välttämättä suju niin hyvin, tekee meistä onnellisia.

Veli Davidin mukaan kiitollisuus syntyy kahdesta asiasta. Ensinnäkin arvostuksesta, siitä kun tunnistamme, että jokin asia on meille arvokas. Toiseksi siitä, että oivallamme saaneemme sen lahjana, jostain itsemme ulkopuolelta, ilman mitään omaa ansiota. Kiitollisuus on jotain enemmän kuin vain iloa siitä, kun asiat menevät hyvin. Varmaan kaikki kymmenen spitaalista olivat iloisia paranemisestaan, mutta tästä yhdestä kiitollisesta kerrotaan, että hän lankesi maahan ja ylisti Jumalaa. Hän ymmärsi saaneensa lahjan ja vastasi siihen kiitollisuudella.

Ihmeparanemisesta tietysti sopiikin olla kiitollinen, mutta veli Davidin mukaan kiitollisuuden todellinen muutosvoima on siinä, kun kiitollisuudesta tulee elämäntapa. Kun huomaamme ne kiitollisuuden aiheet, jotka ovat koko ajan läsnä, mutta jotka helposti menevät meiltä ohi. Oivallamme, että joka ainoa hetki elämässämme on lahja. Kiitollista elämäntapaa voi harjoitella. Jos haluat kokeilla heti, niin katso hetken aikaa omaa kättäsi. Liikuttele sormia ja mieti, mihin kaikkeen käsi pystyy ja mitä kaikkea olet sillä tänään tehnyt. Omat kätemme, oma kehomme, kaikki läheisemme, koko elämämme – emme me niitä ole itse tehneet, vaan ne on annettu meille.

Joskus lähestymme kiitollisuutta sellaisesta kulmasta, että pitäisi olla kiitollinen, kun kaikki on niin hyvin. Minulla on ruokaa, kun muualla maailmassa nähdään nälkää. Kiitollisuus ei kuitenkaan oikein synny velvollisuudesta. Joskus sisäinen maisema voi olla niin musta, että kiitollisuutta on mahdotonta tavoittaa. Useimmiten kuitenkin ongelma on siinä, että emme huomaa niitä kiitollisuuden aiheita, joita ympärillä on koko ajan. Olemme niille sokeita. Huomaamiseen tarvitaan pysähtymistä, hiljentämistä. Yksi tapa harjoitella silmien avaamista voi olla varata päivästä hetki sille, että listaa ylös muutaman kiitollisuuden aiheen, tai vaikka sopii ystävän kanssa, että joka päivä lähettää toiselle viestin, jossa kertoo, mistä olen tänään kiitollinen.

Kiitollisessa elämäntavassa, niin kuin kaikessa hengellisyydessä on kyse jonkinlaisesta näkemisen kyvystä: maailma on sama, mutta se näyttää erilaiselta. Evankeliumissa kaikki kymmenen spitaalista kyllä paranivat, mutta vain yhdelle Jeesus sanoi, että ”Uskosi on pelastanut sinut.” Tällä yhdellä oli jokin sellainen näkemisen taito, jota muilla ei ollut ja joka ilmeni siinä, että hän palasi kiittämään. Mietin, että kun Jeesus sanoo, että ”Uskosi on pelastanut sinut”, ehkä hän tarkoittaa jotain samaa kuin veli David sanoessaan, että onnellisuus ei tee meistä kiitollisia, vaan kiitollisuus tekee meistä onnellisia. Usko näkee Jumalan lahjat ja se avaa syvemmän yhteyden kuin mitä nuo yhdeksän muuta kokivat. Usko näkee, että elämämme, koko olemassaolomme on lahjaa Jumalalta.

 

Sydänrukousta ja Lectio Divinaa harjoitetaan Puotilan kappelissa, Helsingissä maanantaisin klo 18. Tervetuloa. (Syyskauden viimeinen kerta 8.12.2025.)

Mooses kahvipöydässä

Istuipa kerran kahvipöydässä etiopialainen, iranilainen ja suomalainen.

Ikinä ennen kahvipöytäkeskustelut kollegoiden kanssa eivät käsitelleet uskontoa. Tilanne muuttui, kun aloin opiskella teologiaa. Samalla kahvipöytäkeskusteluista tuli huikean paljon kiinnostavampia.

Etiopialainen on sympaattinen ja vähän ujo. Hänen englannistaan on vaikea saada selvää eikä hän yleensä puhu kovin paljon, mutta hän selvästi syttyy heti, kun puhe kääntyy teologian opintoihini. Selviää, että hän on ortodoksi. Raamattu vaikuttaa olevan hänelle tärkeä.

(Kotona luen lisää Etiopian ortodoksikirkosta ja häpeän tietämättömyyttäni. Aksumin kuningaskunta Etiopiassa oli yksi aikansa suurvalloista ja se omaksui kristinuskon valtionuskonnoksi melkein ensimmäisenä maailmassa, jo 300-luvulla ennen kuin kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Näihin vanhoihin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin lukeutuvat Etiopian ortodoksien lisäksi Egyptin koptit, Armenian ja Eritrean kirkot sekä Syyrian ortodoksinen kirkko.)

Pyörittelen pahvimukiani, jonka kahviautomaatti on täyttänyt kaakaolla, ja selitän, että useimmat suomalaiset ovat luterilaisia. Iranilaiselle luterilaisuus ei ole tuttu käsite.

– Luulin, että kristinuskon haaroja on kolme, hän sanoo sormillaan laskien. – Katoliset, ortodoksit, protestantit…

– Joo, mutta sitten on alahaaroja. Luterilaiset ovat protestantteja.

– Martin Luther oli nerokas mies, innostuu etiopialainen. – Hän määräsi, ettei kirkkoon saa mennä kengät jalassa, koska… Mooses…

Hämmennyn, koska en ole koskaan kuullut että Lutherilla olisi mitään tekemistä kenkien kanssa, mutta autan etiopialaista paremmalla englannillani ja selitän iranilaiselle, miten Mooses näki palavan pensaan ja kuuli Jumalan äänen, joka kehotti ottamaan kengät pois jalasta, koska paikka on niin pyhä. Mielessä häivähtää muisto siitä, kun lapsena Jämsän kristillisellä kansanopistolla kävelin kerran kirkkoon paljasjaloin ja kuulin aikuisten pohtivan, mahtaako kirkkoon avojaloin meneminen olla oikein sopivaa. Olisin halunnut vedota Moosekseen ja palavaan pensaaseen, mutta olin niin ujo, etten kehdannut.

– Do you know Moses? kysyn iranilaiselta, joka näyttää olevan ulalla.

– Musa, sanoo etiopialainen.

– Aa, Musa, sanoo iranilainen, jonka silmiin syttyy ymmärrys.

Nuoret eivät taida olla kovin kiinnostuneita uskonnosta, arvelee iranilainen. Harva tuntee edes omaa uskontoaan kovin tarkkaan. Etiopialainen komppaa ja innostuu selittämään, miten ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, mitä kristillisinä juhlapyhinä oikein juhlitaan. Tammikuussa esimerkiksi muistellaan sitä, kun Jeesus… vesi… Johannes… (häneltä loppuvat taas sanat).

– Baptism, autan minä samalla kun yritän ymmärtää, mitä hän oikein tarkoittaa. Tammikuussahan vietetään loppiaista ja muistellaan itämaan tietäjiä, ei sillä ole kasteen kanssa mitään tekemistä. Johannes Kastajaa muistellaan juhannuksena.

(Kotona googlaan lisää ja joudun taas tunnustamaan tietämättömyyteni. Itäiset kristityt nimenomaan muistelevat loppiaisena Jeesuksen kastetta. Etiopiassa juhlan nimi on timkat ja sitä vietetään juhlavilla kulkueilla, joissa kannetaan liitonarkin kopioita. Papit roiskivat siunattua vettä ihmisten päälle, jotkut jopa pulahtavat uimasilleen siunattuun veteen. Ehkä etiopialainen on yrittänyt puhua aiheesta suomalaisten kanssa, mutta he eivät ole ymmärtäneet.)

Kerron pöytäseuralle, että nuorten kiinnostus uskontoa kohtaan on lisääntynyt Suomessa.

– Se on hyvä, nyökyttelee etiopialainen. – Uskonto paimentaa ihmistä… Miten muuten kävisi? Teitä on niin vähän, lapsia ei synny.

Hän puhuu jotain sukupuolesta ja samuudesta, mutta en saa oikein selvää. Ehkä hän tarkoittaa, että vapaamielisyys seksuaali- ja sukupuoliasioissa tappaa suomalaiset sukupuuttoon. Puhe kääntyy siihen, että on hyvä, kun etiopialainen on saanut lapsensa Suomeen turvaan. Etiopiassa on levotonta, sisällissodassa on kuollut paljon ihmisiä.

Iranilainen kertoo hiljattaisen kaksiviikkoisen sodan Israelia vastaan olleen painajaismaista aikaa. Hän itki kauheasti. Äidin talon lähelle putosi pommi.

Keskustelu päättyy yksimielisyyteen siitä, että hallitukset ovat paskoja, että tavalliset ihmiset haluavat rauhaa ja että ihmisiä ei pitäisi syrjiä ja lokeroida uskonnon perusteella. Rytistän tyhjän pahvimukin roskikseen ja kiitän toisia seurasta.

Kyllä se siitä

Hyvä ystäväni Auli Viitala kertoo kirjassaan Kahtia halkaistu kansalainen, että hänen toipumisensa mielenterveyspotilaana alkoi siitä, kun psykiatri kertoi hänelle, että hän on parantumattomasti sairas. Aulin motoksi tuli ”Ei se siitä”. Koska ei ole syytä toivoa paranemista, on parempi alkaa toteuttaa itseään niillä vähillä voimavaroilla, joita on. Hänen elämäänsä tuli loputtomien kuntoutumispyrkimysten sijaan merkityksellistä sisältöä, ja hän alkoi voida paremmin.

Samoin kävi Timo Veijolalle, edesmenneelle eksegetiikan professorille, joka sairasti masennusta. ”Itse parannuin vasta silloin, kun luovuin omatekoisista ja muiden keksimistä selityksistä ja parannusyrityksistä ja suostuin siihen, että en kenties enää koskaan parannukaan vaan vietän loppuelämäni sairaus seuralaisenani. Vasta silloin, kun suostuin ehdoitta sairauteeni ja täydelliseen neuvottomuuteen sen edessä, sain kokea armon ja yllättävän ylösnousemisen”, hän kirjoittaa artikkelissaan Työuupumus ja ajan uhrit (julkaistu kokoelmassa Raamattu spiritualiteetin lähteenä, Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 98).

Olen itsekin ollut mielenterveyskuntoutuja jo vuosikymmenen. Ei se siitä? Vuoristoradan laaksot ovat välillä olleet matalampia ja välillä syvempiä, niiden välissä on ollut parempia kausia, mutta sitten on taas tullut päivä, kun en pääse enää sängystä ylös enkä näe elämässä mitään mieltä tai arvoa. On ollut vaikea uskoa, että koskaan enää kuntoutuisin täysin työkykyiseksi. Masennuslääkkeitä on tullut syötyä ja terapiassa käytyä. Niistä ei ole ollut merkittävää apua.

Sitten tapahtui asioita. Menin kirkkoon kohtaamaan uskonnon jättämää traumaa. Tämän blogin alkupään tekstejä leimaa vielä kaikki se kipu ja raivo, jota siinä rytäkässä puski pintaan. Lopetin työt, aloin opiskella teologiaa. Ryhdyin sydänrukoilemaan. Uskaltauduin ammattilaisen tuella kokeilemaan psilosybiiniä, jolla on saatu hyviä tuloksia masennuksen hoidossa.

On vaikea sanoa, mikä kaikki vaikuttaa mihinkin, mutta ainakin tämä elämänmuutos on tepsinyt. En ole ollut masentunut koko kesänä. Jaksan hirveän paljon asioita. Tällä viikolla pyöräilin tenniskentältä kotiin alkusyksyn lämpimässä illassa, aurinko hehkui tulipallona taivaanrannassa, ja ajattelin: elämä on hyvää. Kuokin kotipihalta perunat, ne olivat lämpimiä ja hiekkaisia ja kauniita, hyviä käteen.

Nykyään olen ihan tasaisen tyytyväinen kristitty. Käyn sunnuntaisin kirkossa, pyöritän kotiseurakunnassa sydänrukousryhmää. Kun ennen uskoin, että aivoni ovat lopullisesti pilalla enkä työelämässä oikein jaksanut ajatella tai halunnut oppia enää yhtään mitään, nykyään sytyn jatkuvasti liekkeihin teologian opinnoistani. Elämässä on motivaatiota, suunnitelmia ja haaveita.

Usein, kun pysähdyn tunnustelemaan olemistani, siinä on sävy, jota voi kuvata sanalla helpotus. Vähän kuin mieleni tai jokin syvempi osa minussa olisi päässyt pois pinteestä, jossa se ei ennen edes tiennyt olevansa. Olen saanut tulevaisuuden ja toivon, ilon lähteet ovat puhjenneet ja mitä näitä nyt on. Se ilon lähde ei ole mitään isosti ryöppyävää ja korkeuksissa leijuvaa iloa, vaan aika huomaamatonta ja juurevaa, jostain syvältä hiljaisesti pulppuavaa.

Ehkä ihmisen peruskysymys ei ole se, mikä on elämän tarkoitus, tai edes se, miten vapautua kärsimyksestä – Buddhan kysymys – vaan se, rakastaako minua kukaan. Kristinusko sanoo, että rakastaa. Tosin se kristinuskon versio, joka majaili aivoissani aiemmin, sanoi: rakastaa, MUTTA ei rakastakaan, koska Jumala ei pidä parisuhteestasi. Se taas on absurdia, koska parisuhteissani on aina toteutunut niin kaunis rakkaus, että Jumalaakin varmaan itkettää.

Vaikka olen elämänhaluisempi kuin vuosiin, olen myös paljon valmiimpi kuolemaan, koska suhde Jumalaan on kunnossa, mitä Jumala sitten onkaan. Jos kuolisin nyt, minulla olisi olo, että olisin elänyt kokonaisen elämän enkä keskeneräistä.

Masennus voi tietysti tulla takaisin. Odotan talvea hieman huolestuneena, koska pimeys ja kylmyys eivät tee minulle hyvää. Silti minulla on myös sisäinen tuntu tai haju siitä, että asiat ovat nyt jotenkin perustavanlaatuisesti paremmin kuin ennen eikä masennus välttämättä enää palaa. Kyllä se siitä.