Saarna sydänmessussa 21.9.2025 Paavalinkirkossa
Luuk. 17:11–19
Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 17
Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”
*
Viime maanantaina olimme koolla Puotilan kappelissa pienellä sydänrukoilijoiden joukolla tämän samaisen evankeliumitekstin äärellä. Teimme Lectio Divinaa eli luimme tekstin ääneen muutaman kerran ja välissä mietiskelimme sitä hiljaisuudessa. Olen huomannut, että se on antoisa tapa lukea Raamattua, kun kukin ensin mutustelee tekstiä itsekseen ja sitten voidaan jakaa yhdessä ajatuksia.
Sydänrukousporukan ajatukset tästä tekstistä kiertyivät siihen suuntaan, miten harvoin sitä muistaa olla kiitollinen. Että se, kun kaikki on hyvin, on ikään kuin perustaso, jonka otamme helposti itsestäänselvyytenä. Ehkä meille käy samalla tavalla kuin tässä evankeliumissa, jossa kymmenen spitaalista ihmistä puhdistui, mutta vain yksi heistä palasi kiittämään. Ehkä meiltäkin menee yhdeksän kymmenestä kiitollisuuden aiheesta ohi ja vain yhdestä huomaamme olla kiitollisia. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?” ihmettelee Jeesus.
Kun pohdin tätä saarnaa, törmäsin kiitollisuuden opettajaan nimeltä David Steindl-Rast. Hän on yhä elossa, täyttää ensi vuonna sata vuotta. Hän syntyi Wienissä, mutta muutti sodan jälkeen Yhdysvaltoihin ja ryhtyi siellä benediktiinimunkiksi. Veli David on kiteyttänyt tällaisen ajatuksen kiitollisuudesta: usein luulemme, että onnellisuus tekee meistä kiitollisia, mutta asia on päinvastoin – kiitollisuus tekee meistä onnellisia. Ei siis ole niin, että asioiden täytyy sujua meidän näkökulmastamme juuri oikein ja sitten olemme kiitollisia, kun meillä menee hyvin. Sen sijaan kyky tuntea kiitollisuutta silloinkin, kun asiat eivät välttämättä suju niin hyvin, tekee meistä onnellisia.
Veli Davidin mukaan kiitollisuus syntyy kahdesta asiasta. Ensinnäkin arvostuksesta, siitä kun tunnistamme, että jokin asia on meille arvokas. Toiseksi siitä, että oivallamme saaneemme sen lahjana, jostain itsemme ulkopuolelta, ilman mitään omaa ansiota. Kiitollisuus on jotain enemmän kuin vain iloa siitä, kun asiat menevät hyvin. Varmaan kaikki kymmenen spitaalista olivat iloisia paranemisestaan, mutta tästä yhdestä kiitollisesta kerrotaan, että hän lankesi maahan ja ylisti Jumalaa. Hän ymmärsi saaneensa lahjan ja vastasi siihen kiitollisuudella.
Ihmeparanemisesta tietysti sopiikin olla kiitollinen, mutta veli Davidin mukaan kiitollisuuden todellinen muutosvoima on siinä, kun kiitollisuudesta tulee elämäntapa. Kun huomaamme ne kiitollisuuden aiheet, jotka ovat koko ajan läsnä, mutta jotka helposti menevät meiltä ohi. Oivallamme, että joka ainoa hetki elämässämme on lahja. Kiitollista elämäntapaa voi harjoitella. Jos haluat kokeilla heti, niin katso hetken aikaa omaa kättäsi. Liikuttele sormia ja mieti, mihin kaikkeen käsi pystyy ja mitä kaikkea olet sillä tänään tehnyt. Omat kätemme, oma kehomme, kaikki läheisemme, koko elämämme – emme me niitä ole itse tehneet, vaan ne on annettu meille.
Joskus lähestymme kiitollisuutta sellaisesta kulmasta, että pitäisi olla kiitollinen, kun kaikki on niin hyvin. Minulla on ruokaa, kun muualla maailmassa nähdään nälkää. Kiitollisuus ei kuitenkaan oikein synny velvollisuudesta. Joskus sisäinen maisema voi olla niin musta, että kiitollisuutta on mahdotonta tavoittaa. Useimmiten kuitenkin ongelma on siinä, että emme huomaa niitä kiitollisuuden aiheita, joita ympärillä on koko ajan. Olemme niille sokeita. Huomaamiseen tarvitaan pysähtymistä, hiljentämistä. Yksi tapa harjoitella silmien avaamista voi olla varata päivästä hetki sille, että listaa ylös muutaman kiitollisuuden aiheen, tai vaikka sopii ystävän kanssa, että joka päivä lähettää toiselle viestin, jossa kertoo, mistä olen tänään kiitollinen.
Kiitollisessa elämäntavassa, niin kuin kaikessa hengellisyydessä on kyse jonkinlaisesta näkemisen kyvystä: maailma on sama, mutta se näyttää erilaiselta. Evankeliumissa kaikki kymmenen spitaalista kyllä paranivat, mutta vain yhdelle Jeesus sanoi, että ”Uskosi on pelastanut sinut.” Tällä yhdellä oli jokin sellainen näkemisen taito, jota muilla ei ollut ja joka ilmeni siinä, että hän palasi kiittämään. Mietin, että kun Jeesus sanoo, että ”Uskosi on pelastanut sinut”, ehkä hän tarkoittaa jotain samaa kuin veli David sanoessaan, että onnellisuus ei tee meistä kiitollisia, vaan kiitollisuus tekee meistä onnellisia. Usko näkee Jumalan lahjat ja se avaa syvemmän yhteyden kuin mitä nuo yhdeksän muuta kokivat. Usko näkee, että elämämme, koko olemassaolomme on lahjaa Jumalalta.
Sydänrukousta ja Lectio Divinaa harjoitetaan Puotilan kappelissa, Helsingissä maanantaisin klo 18. Tervetuloa. (Syyskauden viimeinen kerta 8.12.2025.)
