Hyvä ystäväni Auli Viitala kertoo kirjassaan Kahtia halkaistu kansalainen, että hänen toipumisensa mielenterveyspotilaana alkoi siitä, kun psykiatri kertoi hänelle, että hän on parantumattomasti sairas. Aulin motoksi tuli ”Ei se siitä”. Koska ei ole syytä toivoa paranemista, on parempi alkaa toteuttaa itseään niillä vähillä voimavaroilla, joita on. Hänen elämäänsä tuli loputtomien kuntoutumispyrkimysten sijaan merkityksellistä sisältöä, ja hän alkoi voida paremmin.
Samoin kävi Timo Veijolalle, edesmenneelle eksegetiikan professorille, joka sairasti masennusta. ”Itse parannuin vasta silloin, kun luovuin omatekoisista ja muiden keksimistä selityksistä ja parannusyrityksistä ja suostuin siihen, että en kenties enää koskaan parannukaan vaan vietän loppuelämäni sairaus seuralaisenani. Vasta silloin, kun suostuin ehdoitta sairauteeni ja täydelliseen neuvottomuuteen sen edessä, sain kokea armon ja yllättävän ylösnousemisen”, hän kirjoittaa artikkelissaan Työuupumus ja ajan uhrit (julkaistu kokoelmassa Raamattu spiritualiteetin lähteenä, Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 98).
Olen itsekin ollut mielenterveyskuntoutuja jo vuosikymmenen. Ei se siitä? Vuoristoradan laaksot ovat välillä olleet matalampia ja välillä syvempiä, niiden välissä on ollut parempia kausia, mutta sitten on taas tullut päivä, kun en pääse enää sängystä ylös enkä näe elämässä mitään mieltä tai arvoa. On ollut vaikea uskoa, että koskaan enää kuntoutuisin täysin työkykyiseksi. Masennuslääkkeitä on tullut syötyä ja terapiassa käytyä. Niistä ei ole ollut merkittävää apua.
Sitten tapahtui asioita. Menin kirkkoon kohtaamaan uskonnon jättämää traumaa. Tämän blogin alkupään tekstejä leimaa vielä kaikki se kipu ja raivo, jota siinä rytäkässä puski pintaan. Lopetin työt, aloin opiskella teologiaa. Ryhdyin sydänrukoilemaan. Uskaltauduin ammattilaisen tuella kokeilemaan psilosybiiniä, jolla on saatu hyviä tuloksia masennuksen hoidossa.
On vaikea sanoa, mikä kaikki vaikuttaa mihinkin, mutta ainakin tämä elämänmuutos on tepsinyt. En ole ollut masentunut koko kesänä. Jaksan hirveän paljon asioita. Tällä viikolla pyöräilin tenniskentältä kotiin alkusyksyn lämpimässä illassa, aurinko hehkui tulipallona taivaanrannassa, ja ajattelin: elämä on hyvää. Kuokin kotipihalta perunat, ne olivat lämpimiä ja hiekkaisia ja kauniita, hyviä käteen.
Nykyään olen ihan tasaisen tyytyväinen kristitty. Käyn sunnuntaisin kirkossa, pyöritän kotiseurakunnassa sydänrukousryhmää. Kun ennen uskoin, että aivoni ovat lopullisesti pilalla enkä työelämässä oikein jaksanut ajatella tai halunnut oppia enää yhtään mitään, nykyään sytyn jatkuvasti liekkeihin teologian opinnoistani. Elämässä on motivaatiota, suunnitelmia ja haaveita.
Usein, kun pysähdyn tunnustelemaan olemistani, siinä on sävy, jota voi kuvata sanalla helpotus. Vähän kuin mieleni tai jokin syvempi osa minussa olisi päässyt pois pinteestä, jossa se ei ennen edes tiennyt olevansa. Olen saanut tulevaisuuden ja toivon, ilon lähteet ovat puhjenneet ja mitä näitä nyt on. Se ilon lähde ei ole mitään isosti ryöppyävää ja korkeuksissa leijuvaa iloa, vaan aika huomaamatonta ja juurevaa, jostain syvältä hiljaisesti pulppuavaa.
Ehkä ihmisen peruskysymys ei ole se, mikä on elämän tarkoitus, tai edes se, miten vapautua kärsimyksestä – Buddhan kysymys – vaan se, rakastaako minua kukaan. Kristinusko sanoo, että rakastaa. Tosin se kristinuskon versio, joka majaili aivoissani aiemmin, sanoi: rakastaa, MUTTA ei rakastakaan, koska Jumala ei pidä parisuhteestasi. Se taas on absurdia, koska parisuhteissani on aina toteutunut niin kaunis rakkaus, että Jumalaakin varmaan itkettää.
Vaikka olen elämänhaluisempi kuin vuosiin, olen myös paljon valmiimpi kuolemaan, koska suhde Jumalaan on kunnossa, mitä Jumala sitten onkaan. Jos kuolisin nyt, minulla olisi olo, että olisin elänyt kokonaisen elämän enkä keskeneräistä.
Masennus voi tietysti tulla takaisin. Odotan talvea hieman huolestuneena, koska pimeys ja kylmyys eivät tee minulle hyvää. Silti minulla on myös sisäinen tuntu tai haju siitä, että asiat ovat nyt jotenkin perustavanlaatuisesti paremmin kuin ennen eikä masennus välttämättä enää palaa. Kyllä se siitä.
