Opiskelukaverini, blogin kolmanneksi ensimmäinen lukija, kysyi mitä on sydänrukous.
Sydänrukouksen tekniikka on simppeli ja nopeasti selitetty: kahdesti päivässä (tai ainakin kerran) istun alas, laitan puhelimen hälyttämään 20 minuutin päästä, suljen silmät ja päästän irti – ajatuksista, kaikesta mikä mieltä vetää pois tietoisesta läsnäolosta. Kun havahdun siihen, että olen eksynyt ajatuksiini, palaan takaisin lausumalla mielessäni pyhän sanan. Sanan tarkoitus on lähinnä muistuttaa itseäni kevyesti siitä, mitä olen tekemässä, ja auttaa palaamaan sen ääreen.
Mitä sitten olen tekemässä? En mitään, paitsi rukoilemassa ilman sanoja ja ajatuksia. Rukousta sydänrukous on siksi, että siinä ollaan suhteessa Jumalaan, avaudutaan Jumalan läsnäololle. Sydänrukouksen luonnetta kuvaavat minusta hyvin nämä säkeet:
Nyt ei ole kiirettä, nyt en juokse, nyt en suunnittele, nyt en tahdo. Nyt en tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.
Nyt tyynnyn, nyt olen levolla. Rauhassa, vapaana kuin heikko lapsi. Enkä tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.
Ja kun valo hyväilee ja hiljaisuus ottaa syliinsä ja virtaa minuun ja luo minua uudeksi, kun en tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.
(Erzébet Túrmezei, suom. Anna-Maija Raittila)
Pyhän sanan ei tarvitse olla mitenkään erityisen pyhä, lähinnä sen kannattaa olla lyhyt ja yksinkertainen. Itse olen muutamien tunnustelujen jälkeen päätynyt sanaan ”ok”.
Englanniksi sydänrukous on centering prayer. Vähän olen miettinyt, mahtaako hiljattain vakiintunut, sinänsä mukavan ytimekäs suomennos karkottaa sydänrukouksen parista kaikki raavaat miehet vai mistä johtuu, että sydänrukousryhmissä naisoletettujen osuus tuntuu olevan vähintään 90 prosenttia.
Sydänrukouksen kehitti trappistimunkki Thomas Keating 70-luvulla Yhdysvalloissa, kun hänen luostariinsa eksyi paljon nuoria, jotka etsivät tietä läheiseen buddhalaiseen meditaatiokeskukseen. Keating ajatteli, ettei heidän tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan. Sydänrukous pyrkii herättämään uudelleen henkiin kristilliseen luostariperinteeseen ja mystiikan traditioon kuulunutta kontemplaatiota, sanatonta rukousta.
Sydänrukouksen harjoittamisen luvataan ajan kuluessa muuttavan suhdetta Jumalaan ja toteuttavan sisäistä puhdistumis- ja muutosprosessia, ”Hengen terapiaa”, joka vapauttaa meitä oppimistamme onnen tavoittelun malleista, selviytymismekanismeista ja kulttuurisista ehdollistumista. Nämä opitut käsitykset ja ehdollistumat sitovat meitä ja estävät syvää yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.
Näin siis periaatteessa. Käytännössä sydänrukous on sitä mitä meditaatiokin helposti on – turhautumista omaan mieleensä ja ajatusten loppumattomaan pulinaan. Mitään erityistä ei tunnu tapahtuvan eikä se ole tarkoituskaan. Muutosta tapahtuu lähinnä pitkäkestoisen, sinnikkään ja tylsän sitoutumisen kautta.
Tällä viikolla sydänrukousryhmässäni kadehdittiin vähän ruohon vihreyttä aidan toisella puolella. Buddhalaisessa maailmassa, jota itsekin yhdestä nurkasta jonkin verran tunnen, on paljon erilaisia meditaatiotekniikoita, joista kokenut harjoittaja voi aina vetäistä käyttöön tilanteeseen sopivan työkalun. Viimeksi eilen vaimo ehdotti, että ehkä minun kannattaisi tehdä anatta- eli ei-itseys-harjoitusta, kun tuskailin omien tekstieni lukemisen herättämän häpeän kanssa. Sitten on mielen tyyntä järkkymättömyyttä kehittävä upekkha, rakastavaa ystävällisyyttä kehittävä metta ja niin edelleen. Hiljaisuuden viljelyn ammattitaitoa riittää 2500 vuoden kokemuksella.
”Meille ei ole annettu mitään muuta kuin irtipäästäminen”, sanoi ystävä ryhmässä ja nauroi ja itki ja nauroi. ”Vähän kuin meidät olisi lähetetty sotaan jonkun vasaran kanssa, kun muilla on...” yritin hapuilla sopivaa vertauskuvaa. ”Konekiväärit”, jatkoi ystävä lauseen loppuun.
Ei se mitään, koska yksinkertaisuus on uskoakseni hyvästä hengellisessä elämässä eivätkä asiat sulje toisiaan pois. Paitsi sikäli, ettei minulla ole aikaa meditoida ei-itseyttä, kun nyt olen sitoutunut sydänrukouksen ohjaajakoulutuksen myötä ainakin joksikin aikaa sydänrukoilijaksi.
Ystävä sanoi kauniisti myös jotain sellaista,
että ei Jeesuksellakaan muuta ollut. Vapaaehtoinen, rakkaudesta lähtevä
itsensä uhraaminen on Kristuksen tie. Miten tämä yhdistyy irtipäästämisen harjoitukseen, joka on yksi näkökulma sydänrukoukseen – siitäkin keskustelimme, mutta kysymys ylitti pian ymmärryksemme rajat, joten siitä on ehkä parempi olla hiljaa.
