Skeptikko rukousavustajakoulutuksessa

Kun ihmiset opiskelevat lääkäreiksi tai sairaanhoitajiksi, he harjoittelevat neulojen pistämistä ensin appelsiineihin ja sitten toisiinsa. Näin ainakin mielikuvissani – kun googlasin asiaa, selvisi, että nykyään pistämistä harjoitellaan ennemmin muovisiin tekokäsiin kuin appelsiineihin. Mutta kun ihminen opiskelee papiksi, miten harjoitellaan sielunhoitoa?

Teologisessa tiedekunnassa me opiskelijat emme ole ainakaan toistaiseksi sielunhoitaneet toisiamme. Sen sijaan olemme pohtineet ryhmissä, miten tarjota sielunhoitoa masentuneelle ”Jarkolle”, syöpädiagnoosin saaneelle ”Maijalle”, äitinsä menettäneelle alkoholisoituneelle ”Lasselle” ja niin edelleen.

Sielunhoidon opintoja on tulossa keväämmällä vielä lisää, mutta veikkaan, ettei yliopistossa tehdä käytännön sielunhoitotreeniä tai harjoitella monia muitakaan papin ammattitaitoon kuuluvia asioita, kuten rukoilemista. En halua joutua täysin pystymetsästä tilanteeseen, jossa minulta odotetaan spontaania rukoilemista ääneen. Siksi vietin yhden syksyisen viikonlopun Tuomasyhteisön rukousavustajakoulutuksessa.

Minulla toistuu kristinuskon kanssa sama kaava: aina uudelleen täytyy ylittää omat ennakkoluulonsa. Niin myös sinä lauantaina, kun ajelin ratikalla Jätkäsaareen Hyvän toivon kappelille. Sisälläni nimittäin asuu joku, jonka mielestä ääneen toisen puolesta rukoileminen on epäilyttävää toimintaa. Luullaanko täällä, että rukouksella voidaan ratkoa tämän maailman ongelmia?

Esittäytymisringissä kerroin olevani hiljaisen rukouksen ihminen ja että tulin koulutukseen haastaakseni itseni epämukavuusalueelle. Ääneen rukoileminen pani jo ajatuksena kiemurtelemaan sisäisesti. Jos minulta kysyttäisiin, ei rukouksessa pahemmin sanoja tarvittaisi.

Koulutus oli kuitenkin vakuuttava. Ensimmäisenä päivänä asiaa pohdittiin fiksusti monelta kantilta. Mietittiin omaa suhdetta rukoukseen ja sitä, miten rukousta voi käyttää väärin. Rikkovaa on esimerkiksi sellainen rukous, jossa rukoilija asettuu toisen yläpuolelle tai jossa toisen puolesta rukoillaan ilman lupaa. Tai jos ihmisen tilanteeseen rukoillaan ratkaisuja, joita tämä itse ei alkuunkaan koe haluavansa, tai ylipäätään sanoitetaan ihmisen asioita tavalla, jota hän ei koe omakseen. Ongelmia tulee, jos rukoilija sekoittaa omat tarpeensa toisen tarpeisiin ja haluaa ”pelastaa” hänet oman käsityksensä mukaisesti.

Rukouksen sanoittamisessa täytyy siis olla kieli keskellä suuta, mutta virheitäkään ei auta liikaa pelätä, ettei mene lukkoon. Jos joku esimerkiksi toivoo rukousta sairautensa vuoksi, pitäisikö rukoilla sairauden paranemisen puolesta vai ei? Huonolla tuurilla katteettomia toiveita välittävä rukous antaa ihmisen kannettavaksi sairauden lisäksi sen taakan, että Jumalakin on hylännyt hänet, kun rukous ei auta. Toisaalta jos ihmisellä on toive paranemisesta eikä sen puolesta rukoilla, se voi tuntua ohittavalta. Ongelman ympäri voi luovia jotenkin tähän tapaan: ”Rakas Jumala, näet Heikin ja kuulet hänen toiveensa, että hän voisi parantua.”

Koulutusta vetäneen Kati Pirttimaan mukaan ihmeitä tapahtuu, mutta vielä isompi ihme on se, millaisista asioista ihmiset voivat selviytyä ja silti säilyttää elämässään toivon. Lopulta se, miksi rukousta ylipäätään harjoitetaan, on mysteeri, mutta monille ihmisille se on valtava voimavara. Rukouksessa kevennetään taakkaa, jätetään asioita Jumalan käsiin.

Suurin oivallus minulle oli tämä: toisen puolesta ääneen rukoilemisessa on kyse vähän samasta kuin mitä olen tehnyt muuallakin, esimerkiksi fokusoinniksi kutsutun kehon kuuntelemisen harjoituksen parissa. Toinen puhuu omista asioistaan, toinen toimii peilinä ja palauttaa toiselle takaisin hänen omia sanojaan. Tässä ne sanat vain puetaan rukouksen muotoon. Lopulta tärkeintä on, että ihminen tulee kohdatuksi ja kuulluksi, ei se, että Jumalalle pidetään pienoisesitelmä ihmisen ongelmista.

Päivän päätteeksi harjoittelimme öljyllä voitelua eli toisen siunaamista otsaan piirretyllä ristinmerkillä ja sanallisella siunauksella. Luterilaisuudessa öljyllä voitelun traditio on katkennut niin kuin moni muukin hieno perinne, mutta sitä on ujutettu viime vuosina takaisin ”takaoven kautta”. Öljy oli kuulemma ihan tavallista S-marketin oliiviöljyä eikä piispan siunaamaa hienoa öljyä, kuten niissä kirkkokunnissa, joissa perinne on voimissaan. Sitä oli lorautettu pieneen kupposeen, jonka pohjalla oli puolikuuksi taiteltu vanulappu.

Koulutuksen jatkuessa sunnuntaina pääsimme sitten tositoimiin eli harjoittelemaan toisen puolesta ääneen rukoilemista. Jakauduimme kolmen hengen ryhmiin: yksi jonka puolesta rukoiltiin, yksi rukoilija ja yksi tarkkailija. Asiat, joihin rukousta pyydettiin, olivat ensimmäisellä kierroksella keksittyjä ja toisella kierroksella aitoja.

Jättäydyin alkuun tarkkailijaksi nähdäkseni, miten toiset hommasta suoriutuvat, mutta sitten piti hypätä uimataidottomana syvään päätyyn. Plumps! Onneksi edessäni oli ihminen, joka oli vain leikisti hädissään siitä, että hänen kumppaninsa oli äkillisesti kadonnut. ”Öö, rakas Jumala…”

– Älyttömän kuumottavaa, puuskahdin toisille, kun purimme tilannetta. Tuli pitkiä taukoja, kun en tiennyt yhtään, mitä sanoa.

Toinen kierros meni jo vähän paremmin. Ja kun harjoituspari aloitti rukouksen minun puolestani sanomalla, että ”Kiitos Havusta”, oli se sen verran aseistariisuvaa, että tällaisenkin jäärän sisin vähän suli. Tajusin, että tämä voi olla aika voimakas juttu.

Kokeile itte: kiitos sinusta.

Koulutus rohkaisi siihen, että ääneen rukoilemisen taito on opittavissa. Tarvitsee lähinnä sisäistää läjä omaan suuhun sopivia rukousfraaseja. Ehkä pitää harjoitella kotona pehmolelun kanssa.

 

Kolmas vuosi ja hiljaisuuden kaipuu

Aurinko tuli leiskumaan syksyn kirkkaankeltaisiin lehtiin kuin näyttääkseen, ettei se talvi niin paha juttu ole. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Ilman syksyn lakastumista ei ole keväällä maasta puskevia heleänvihreitä versoja. Ilman pimeyttä ei ole valoa.

Kolmas opiskeluvuosi teologisessa on jo hyvässä vauhdissa, mutta opinnoista ei ole nyt ollut paljoakaan kerrottavaa. Olen opiskellut historiantutkimuksen menetelmiä ja pappishommia. Seurakuntaharjoittelua edeltävällä työelämäkurssilla on pohdittu jumalanpalveluselämän, sielunhoidon ja kasvatuksen teemoja, mutta vain pintaraapaisun tasolla.

Opiskelussa on ollut vähän ylirasittumisen makua. En ole väsynyt liikaan tekemiseen, vaan liikoihin sanoihin. Päivät yliopistolla ovat niin täynnä sanoja – luennoilla, ryhmätöissä ja lounaskeskusteluissa hälisevässä ruokalassa – että olen niiden jälkeen ihan kanveesissa. Jos voisin, vetäytyisin jonnekin olemaan hiljaa ja toipumaan sanoista.

Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa minun oli pakko valita, mille teologian alalle suuntaudun. Vaihtoehtoja on viisi: systemaattinen teologia, käytännöllinen teologia, uskontotiede, eksegetiikka ja kirkkohistoria.

Systemaattinen teologia eli ”systis” on läheistä sukua filosofialle. Pyöritellään käsitteitä ja viljellään vaikeita sanoja niin että heikompaa hirvittää ja olo on pian kuin suohon vajonneella. Tässä esimerkki yhdeltä tämän syksyn luennolta, jossa huvikseni kävin sekoittamassa päätäni:

Modernien antiteodikeoiden kantilaisten lähtökohtien tunnistaminen ja yhdistävän transsendentaalisen argumentaatiorakenteen löytäminen: kohti naturalisoitua, historisoitua ja pragmatisoitua uudelleentulkintaa transsendentaalisesta tutkimuksesta, joka kohdistuu moraalin näkökulman mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin.

Mietiskelin tänään aamulla sängyssä, ettei minulla ole oikein mitään suhdetta kristinuskon oppeihin, siis sellaisiin ajatusrakennelmiin kuin kolminaisuus tai oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, tai sovitus tai vanhurskauttaminen. En vastusta niitä, mutta ne tuntuvat irrelevanteilta. Enemmän puhuttelee putoilevien lehtien teologia. Voisipa varistaa kaikki sanat kuin lehdet tuuleen, karsia kaiken ylimääräisen ja yksinkertaisesti vain antautua jonkin itseä suuremman kannatteluun. Ei, systemaattista teologiaa en jaksa kovin suurina annoksina.

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” puolestaan on oppiala, jota olen vältellyt kaikkein pontevimmin, koska sen kurssit ovat vaikuttaneet niin höttöisiltä. Siellä tutkitaan monenlaista, mutta karkeasti sanottuna sitä, miten ihmisten uskonnollisuus ilmenee käytännön elämässä.

Uskontotiede avartaa näkymiä kristinuskoa laajemmalle, mutta en ole kevyellä tutustumisella kokenut sitä oikein omakseni. Sitten on eksegetiikka, raamatuntutkimus. Tiettyyn rajaan asti se on hirveän kiinnostavaa, mutta syvemmälle eksegetiikan syövereihin sukeltaminen on tuntunut vähän uuvuttavalta vaihtoehdolta. Eksegeettien kriittinen ote Raamattuun purkaa kaikkea sitä, mihin kristityt perinteisesti ovat uskoneet, mutta ei oikein anna mitään tilalle. Se jättää tulevan pappiparan vähän tyhjän päälle ihmettelemään, että mitä minä nyt saarnaan tästä Raamatusta, jolle on tehty ruumiinavaus ja jonka sisälmykset on levitetty pöydälle ja analysoitu tavu tavulta.

Niinpä putosin kirkkohistorian syliin, eikä siinä sinänsä ole valittamista. Graduseminaarin vetäjä on loistava ja historia on lapsesta asti kutkutellut minua. Jos ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykyisyyttä.

Kirkkohistoriaa tehdään samalla tavalla kuin muutakin historiantutkimusta, aiheet vain pyörivät uskonnon ympärillä. Gradun aihe on tuottanut vähän harmaita hiuksia, mutta nyt olen aikeissa laatia tutkielman, joka liittyy ekoteologiaan ja 1980-luvun lopun ympäristöheräämiseen kirkossa.

Loppusyksyn suunnitelmissa on siis naputella gradua ja käydä sivistymässä kursseilla, joita minun ei ole pakko suorittaa, koska opintopisteitä on kertynyt riittämiin muutenkin. Keväämmällä edessä on seurakuntaharjoittelu eli tuntuman ottamista papin töihin käytännössä.

Mutta niin. Oispa hiljaisuutta. Pitää ehkä viritellä vaimon kanssa kotiretriitti. Joskus olemme laatineet itsellemme meditaatioretriittiä mukailevan päiväohjelman ja eläneet sen mukaan. Herätys, aamumeditaatio, aamupala hiljaisuudessa ja sitä rataa.

Astrid Lindgren ja Jumalan valtakunta

Lokakuussa huomaan vihaavani ja pelkääväni tätä vuodenaikaa, koska edessä on pitkä pimeys. Pelkään, että masennus tulee takaisin. Pelkään kylmyyttä, joka jähmettää kehon ja mielen.

Vaikka vihreyttä on vielä jäljellä, luonto lakastuu ja kuolee. Pelkään, että minäkin lakastun ja kuolen taas sisäisesti.

Hetkellisessä taistelutahdon puuskassa ryhdyin toimenpiteisiin. Kaivoin vaimon vaatekaapista paksun sinisen villapaidan, jonka ostimme silloin kun ajelimme junalla ja laivalla Marokkoon asti. Sanon sitä nukkumattivillapaidaksi ja toivon, että se pitää minut lämpimänä talven yli.

Hain varastosta julisteen, jonka kiinnitin eteisen oveen. Sen on piirtänyt Ilon Wikland, joka on kuvittanut monet Astrid Lindgrenin kirjat. Julisteessa kaksi lasta pyöräilee pikkukaupungin keväisellä kadulla. Kaikki kukkii, kirsikkapuut, omenapuut ja kastanjat. Pyykki kuivuu narulla, koira haukkuu leipomon edessä rinkelikyltin alla ja iloisenväriset puutalot vinksottavat joka suuntaan. Ilon Wikland on kotoisin Viron Haapsalusta, jossa on vähän samannäköistä. Olen ehkä ostanut julisteen sieltä.

– Katso, Jumalan valtakunta, sanoin vaimolle painaessani julistetta sinitarralla oveen kiinni.

Huoleton lapsuus keväisessä pikkukaupungissa on utopia, täydellinen maailma. Siis Jumalan valtakunta. Useimmat Astrid Lindgrenin kirjat ovat utopioita, pakoa pahasta maailmasta.

Tiedättekö Veljeni Leijonamielen? Siinä veljekset Korppu ja Joonatan kuolevat, mutta he päätyvät Kirsikkalaaksoon, täydelliseen maailmaan, jossa kaikki on juuri sellaista kuin Korppu on unelmoinut. Hän saa olla yhdessä Joonatanin kanssa, laakso on täynnä kukkivia kirsikkapuita ja tallissa hirnahtelee kummallekin oma hevonen. Veljekset onkivat joenrannassa ja ratsastavat täyttä laukkaa vihreillä niityillä. Tosin paratiisiin luikertelee pian käärme: myös Kirsikkalaakson maailmassa on pahaa, joka täytyy voittaa.

Kirjassa Mio, poikani Mio orpo päähenkilö Jussi kuljeskelee kaupungin kylmillä kaduilla, kun hänet tempaistaan toiseen todellisuuteen. Siellä Jussilla on isänä kuningas, joka käyskentelee kauniissa puutarhassa. Hänellä on ikioma valkoinen hevonen ja ystäviä. Tässäkin paratiisissa on kuitenkin pimeä puoli, jota lasten täytyy lähteä kukistamaan.

Melukylä on paratiisi, jossa ei edes ole käärmettä, vaan pelkkää hyvää. Samoin Saariston lapset. Siksi Lindgrenin kirjat varmaan ovat niin rakastettuja: utopioista lukeminen on lohdullista.

Satakuusitoista päivää, laskin. Niin monta päivää on helmikuun alkuun. Silloin ollaan voiton puolella. Vaikka talvea on vielä jäljellä, valo lisääntyy ja alkaa tuntua keväiseltä.

Nukkumattivillapaita tuoksuu hyvältä tätä kirjoittaessani. Mitähän vielä keksisin talvesta selvitäkseni? Kaivan ainakin esiin villasukat ja kynttilät.

Pystyn varmaan odottamaan 116 päivää. Helppoahan se olisi, jos kaikista maailman kamaluuksista eroon päästäkseen täytyisi vain odottaa. Sitä paitsi me kristityt olemme odottamisen maailmanmestareita: Jumalan valtakuntaa on odotettu jo yli kaksituhatta vuotta. No, juutalaiset ovat kyllä odottaneet Messiasta vielä pitempään. Joidenkin pitkä odotus päättyi, kun he näkivät Messiaan Jeesuksessa, mutta sitten alettiin heti odottaa uudelleen, että hän tulisi takaisin.

Joka tapauksessa 116 päivää on vuosituhansien rinnalla lastenleikkiä. Pitää vain pitää katse kiinnitettynä kevääseen. Onneksi näen Jumalan valtakunnan eteisen ovessa joka kerta, kun lähden ulos.