Kun ihmiset opiskelevat lääkäreiksi tai sairaanhoitajiksi, he harjoittelevat neulojen pistämistä ensin appelsiineihin ja sitten toisiinsa. Näin ainakin mielikuvissani – kun googlasin asiaa, selvisi, että nykyään pistämistä harjoitellaan ennemmin muovisiin tekokäsiin kuin appelsiineihin. Mutta kun ihminen opiskelee papiksi, miten harjoitellaan sielunhoitoa?
Teologisessa tiedekunnassa me opiskelijat emme ole ainakaan toistaiseksi sielunhoitaneet toisiamme. Sen sijaan olemme pohtineet ryhmissä, miten tarjota sielunhoitoa masentuneelle ”Jarkolle”, syöpädiagnoosin saaneelle ”Maijalle”, äitinsä menettäneelle alkoholisoituneelle ”Lasselle” ja niin edelleen.
Sielunhoidon opintoja on tulossa keväämmällä vielä lisää, mutta veikkaan, ettei yliopistossa tehdä käytännön sielunhoitotreeniä tai harjoitella monia muitakaan papin ammattitaitoon kuuluvia asioita, kuten rukoilemista. En halua joutua täysin pystymetsästä tilanteeseen, jossa minulta odotetaan spontaania rukoilemista ääneen. Siksi vietin yhden syksyisen viikonlopun Tuomasyhteisön rukousavustajakoulutuksessa.
Minulla toistuu kristinuskon kanssa sama kaava: aina uudelleen täytyy ylittää omat ennakkoluulonsa. Niin myös sinä lauantaina, kun ajelin ratikalla Jätkäsaareen Hyvän toivon kappelille. Sisälläni nimittäin asuu joku, jonka mielestä ääneen toisen puolesta rukoileminen on epäilyttävää toimintaa. Luullaanko täällä, että rukouksella voidaan ratkoa tämän maailman ongelmia?
Esittäytymisringissä kerroin olevani hiljaisen rukouksen ihminen ja että tulin koulutukseen haastaakseni itseni epämukavuusalueelle. Ääneen rukoileminen pani jo ajatuksena kiemurtelemaan sisäisesti. Jos minulta kysyttäisiin, ei rukouksessa pahemmin sanoja tarvittaisi.
Koulutus oli kuitenkin vakuuttava. Ensimmäisenä päivänä asiaa pohdittiin fiksusti monelta kantilta. Mietittiin omaa suhdetta rukoukseen ja sitä, miten rukousta voi käyttää väärin. Rikkovaa on esimerkiksi sellainen rukous, jossa rukoilija asettuu toisen yläpuolelle tai jossa toisen puolesta rukoillaan ilman lupaa. Tai jos ihmisen tilanteeseen rukoillaan ratkaisuja, joita tämä itse ei alkuunkaan koe haluavansa, tai ylipäätään sanoitetaan ihmisen asioita tavalla, jota hän ei koe omakseen. Ongelmia tulee, jos rukoilija sekoittaa omat tarpeensa toisen tarpeisiin ja haluaa ”pelastaa” hänet oman käsityksensä mukaisesti.
Rukouksen sanoittamisessa täytyy siis olla kieli keskellä suuta, mutta virheitäkään ei auta liikaa pelätä, ettei mene lukkoon. Jos joku esimerkiksi toivoo rukousta sairautensa vuoksi, pitäisikö rukoilla sairauden paranemisen puolesta vai ei? Huonolla tuurilla katteettomia toiveita välittävä rukous antaa ihmisen kannettavaksi sairauden lisäksi sen taakan, että Jumalakin on hylännyt hänet, kun rukous ei auta. Toisaalta jos ihmisellä on toive paranemisesta eikä sen puolesta rukoilla, se voi tuntua ohittavalta. Ongelman ympäri voi luovia jotenkin tähän tapaan: ”Rakas Jumala, näet Heikin ja kuulet hänen toiveensa, että hän voisi parantua.”
Koulutusta vetäneen Kati Pirttimaan mukaan ihmeitä tapahtuu, mutta vielä isompi ihme on se, millaisista asioista ihmiset voivat selviytyä ja silti säilyttää elämässään toivon. Lopulta se, miksi rukousta ylipäätään harjoitetaan, on mysteeri, mutta monille ihmisille se on valtava voimavara. Rukouksessa kevennetään taakkaa, jätetään asioita Jumalan käsiin.
Suurin oivallus minulle oli tämä: toisen puolesta ääneen rukoilemisessa on kyse vähän samasta kuin mitä olen tehnyt muuallakin, esimerkiksi fokusoinniksi kutsutun kehon kuuntelemisen harjoituksen parissa. Toinen puhuu omista asioistaan, toinen toimii peilinä ja palauttaa toiselle takaisin hänen omia sanojaan. Tässä ne sanat vain puetaan rukouksen muotoon. Lopulta tärkeintä on, että ihminen tulee kohdatuksi ja kuulluksi, ei se, että Jumalalle pidetään pienoisesitelmä ihmisen ongelmista.
Päivän päätteeksi harjoittelimme öljyllä voitelua eli toisen siunaamista otsaan piirretyllä ristinmerkillä ja sanallisella siunauksella. Luterilaisuudessa öljyllä voitelun traditio on katkennut niin kuin moni muukin hieno perinne, mutta sitä on ujutettu viime vuosina takaisin ”takaoven kautta”. Öljy oli kuulemma ihan tavallista S-marketin oliiviöljyä eikä piispan siunaamaa hienoa öljyä, kuten niissä kirkkokunnissa, joissa perinne on voimissaan. Sitä oli lorautettu pieneen kupposeen, jonka pohjalla oli puolikuuksi taiteltu vanulappu.
Koulutuksen jatkuessa sunnuntaina pääsimme sitten tositoimiin eli harjoittelemaan toisen puolesta ääneen rukoilemista. Jakauduimme kolmen hengen ryhmiin: yksi jonka puolesta rukoiltiin, yksi rukoilija ja yksi tarkkailija. Asiat, joihin rukousta pyydettiin, olivat ensimmäisellä kierroksella keksittyjä ja toisella kierroksella aitoja.
Jättäydyin alkuun tarkkailijaksi nähdäkseni, miten toiset hommasta suoriutuvat, mutta sitten piti hypätä uimataidottomana syvään päätyyn. Plumps! Onneksi edessäni oli ihminen, joka oli vain leikisti hädissään siitä, että hänen kumppaninsa oli äkillisesti kadonnut. ”Öö, rakas Jumala…”
– Älyttömän kuumottavaa, puuskahdin toisille, kun purimme tilannetta. Tuli pitkiä taukoja, kun en tiennyt yhtään, mitä sanoa.
Toinen kierros meni jo vähän paremmin. Ja kun harjoituspari aloitti rukouksen minun puolestani sanomalla, että ”Kiitos Havusta”, oli se sen verran aseistariisuvaa, että tällaisenkin jäärän sisin vähän suli. Tajusin, että tämä voi olla aika voimakas juttu.
Kokeile itte: kiitos sinusta.
Koulutus rohkaisi siihen, että ääneen rukoilemisen taito on opittavissa. Tarvitsee lähinnä sisäistää läjä omaan suuhun sopivia rukousfraaseja. Ehkä pitää harjoitella kotona pehmolelun kanssa.
