Aurinko tuli leiskumaan syksyn kirkkaankeltaisiin lehtiin kuin näyttääkseen, ettei se talvi niin paha juttu ole. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Ilman syksyn lakastumista ei ole keväällä maasta puskevia heleänvihreitä versoja. Ilman pimeyttä ei ole valoa.
Kolmas opiskeluvuosi teologisessa on jo hyvässä vauhdissa, mutta opinnoista ei ole nyt ollut paljoakaan kerrottavaa. Olen opiskellut historiantutkimuksen menetelmiä ja pappishommia. Seurakuntaharjoittelua edeltävällä työelämäkurssilla on pohdittu jumalanpalveluselämän, sielunhoidon ja kasvatuksen teemoja, mutta vain pintaraapaisun tasolla.
Opiskelussa on ollut vähän ylirasittumisen makua. En ole väsynyt liikaan tekemiseen, vaan liikoihin sanoihin. Päivät yliopistolla ovat niin täynnä sanoja – luennoilla, ryhmätöissä ja lounaskeskusteluissa hälisevässä ruokalassa – että olen niiden jälkeen ihan kanveesissa. Jos voisin, vetäytyisin jonnekin olemaan hiljaa ja toipumaan sanoista.
Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa minun oli pakko valita, mille teologian alalle suuntaudun. Vaihtoehtoja on viisi: systemaattinen teologia, käytännöllinen teologia, uskontotiede, eksegetiikka ja kirkkohistoria.
Systemaattinen teologia eli ”systis” on läheistä sukua filosofialle. Pyöritellään käsitteitä ja viljellään vaikeita sanoja niin että heikompaa hirvittää ja olo on pian kuin suohon vajonneella. Tässä esimerkki yhdeltä tämän syksyn luennolta, jossa huvikseni kävin sekoittamassa päätäni:
Modernien antiteodikeoiden kantilaisten lähtökohtien tunnistaminen ja yhdistävän transsendentaalisen argumentaatiorakenteen löytäminen: kohti naturalisoitua, historisoitua ja pragmatisoitua uudelleentulkintaa transsendentaalisesta tutkimuksesta, joka kohdistuu moraalin näkökulman mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin.
Mietiskelin tänään aamulla sängyssä, ettei minulla ole oikein mitään suhdetta kristinuskon oppeihin, siis sellaisiin ajatusrakennelmiin kuin kolminaisuus tai oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, tai sovitus tai vanhurskauttaminen. En vastusta niitä, mutta ne tuntuvat irrelevanteilta. Enemmän puhuttelee putoilevien lehtien teologia. Voisipa varistaa kaikki sanat kuin lehdet tuuleen, karsia kaiken ylimääräisen ja yksinkertaisesti vain antautua jonkin itseä suuremman kannatteluun. Ei, systemaattista teologiaa en jaksa kovin suurina annoksina.
Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” puolestaan on oppiala, jota olen vältellyt kaikkein pontevimmin, koska sen kurssit ovat vaikuttaneet niin höttöisiltä. Siellä tutkitaan monenlaista, mutta karkeasti sanottuna sitä, miten ihmisten uskonnollisuus ilmenee käytännön elämässä.
Uskontotiede avartaa näkymiä kristinuskoa laajemmalle, mutta en ole kevyellä tutustumisella kokenut sitä oikein omakseni. Sitten on eksegetiikka, raamatuntutkimus. Tiettyyn rajaan asti se on hirveän kiinnostavaa, mutta syvemmälle eksegetiikan syövereihin sukeltaminen on tuntunut vähän uuvuttavalta vaihtoehdolta. Eksegeettien kriittinen ote Raamattuun purkaa kaikkea sitä, mihin kristityt perinteisesti ovat uskoneet, mutta ei oikein anna mitään tilalle. Se jättää tulevan pappiparan vähän tyhjän päälle ihmettelemään, että mitä minä nyt saarnaan tästä Raamatusta, jolle on tehty ruumiinavaus ja jonka sisälmykset on levitetty pöydälle ja analysoitu tavu tavulta.
Niinpä putosin kirkkohistorian syliin, eikä siinä sinänsä ole valittamista. Graduseminaarin vetäjä on loistava ja historia on lapsesta asti kutkutellut minua. Jos ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykyisyyttä.
Kirkkohistoriaa tehdään samalla tavalla kuin muutakin historiantutkimusta, aiheet vain pyörivät uskonnon ympärillä. Gradun aihe on tuottanut vähän harmaita hiuksia, mutta nyt olen aikeissa laatia tutkielman, joka liittyy ekoteologiaan ja 1980-luvun lopun ympäristöheräämiseen kirkossa.
Loppusyksyn suunnitelmissa on siis naputella gradua ja käydä sivistymässä kursseilla, joita minun ei ole pakko suorittaa, koska opintopisteitä on kertynyt riittämiin muutenkin. Keväämmällä edessä on seurakuntaharjoittelu eli tuntuman ottamista papin töihin käytännössä.
Mutta niin. Oispa hiljaisuutta. Pitää ehkä viritellä vaimon kanssa kotiretriitti. Joskus olemme laatineet itsellemme meditaatioretriittiä mukailevan päiväohjelman ja eläneet sen mukaan. Herätys, aamumeditaatio, aamupala hiljaisuudessa ja sitä rataa.
