Lokakuussa huomaan vihaavani ja pelkääväni tätä vuodenaikaa, koska edessä on pitkä pimeys. Pelkään, että masennus tulee takaisin. Pelkään kylmyyttä, joka jähmettää kehon ja mielen.
Vaikka vihreyttä on vielä jäljellä, luonto lakastuu ja kuolee. Pelkään, että minäkin lakastun ja kuolen taas sisäisesti.
Hetkellisessä taistelutahdon puuskassa ryhdyin toimenpiteisiin. Kaivoin vaimon vaatekaapista paksun sinisen villapaidan, jonka ostimme silloin kun ajelimme junalla ja laivalla Marokkoon asti. Sanon sitä nukkumattivillapaidaksi ja toivon, että se pitää minut lämpimänä talven yli.
Hain varastosta julisteen, jonka kiinnitin eteisen oveen. Sen on piirtänyt Ilon Wikland, joka on kuvittanut monet Astrid Lindgrenin kirjat. Julisteessa kaksi lasta pyöräilee pikkukaupungin keväisellä kadulla. Kaikki kukkii, kirsikkapuut, omenapuut ja kastanjat. Pyykki kuivuu narulla, koira haukkuu leipomon edessä rinkelikyltin alla ja iloisenväriset puutalot vinksottavat joka suuntaan. Ilon Wikland on kotoisin Viron Haapsalusta, jossa on vähän samannäköistä. Olen ehkä ostanut julisteen sieltä.
– Katso, Jumalan valtakunta, sanoin vaimolle painaessani julistetta sinitarralla oveen kiinni.
Huoleton lapsuus keväisessä pikkukaupungissa on utopia, täydellinen maailma. Siis Jumalan valtakunta. Useimmat Astrid Lindgrenin kirjat ovat utopioita, pakoa pahasta maailmasta.
Tiedättekö Veljeni Leijonamielen? Siinä veljekset Korppu ja Joonatan kuolevat, mutta he päätyvät Kirsikkalaaksoon, täydelliseen maailmaan, jossa kaikki on juuri sellaista kuin Korppu on unelmoinut. Hän saa olla yhdessä Joonatanin kanssa, laakso on täynnä kukkivia kirsikkapuita ja tallissa hirnahtelee kummallekin oma hevonen. Veljekset onkivat joenrannassa ja ratsastavat täyttä laukkaa vihreillä niityillä. Tosin paratiisiin luikertelee pian käärme: myös Kirsikkalaakson maailmassa on pahaa, joka täytyy voittaa.
Kirjassa Mio, poikani Mio orpo päähenkilö Jussi kuljeskelee kaupungin kylmillä kaduilla, kun hänet tempaistaan toiseen todellisuuteen. Siellä Jussilla on isänä kuningas, joka käyskentelee kauniissa puutarhassa. Hänellä on ikioma valkoinen hevonen ja ystäviä. Tässäkin paratiisissa on kuitenkin pimeä puoli, jota lasten täytyy lähteä kukistamaan.
Melukylä on paratiisi, jossa ei edes ole käärmettä, vaan pelkkää hyvää. Samoin Saariston lapset. Siksi Lindgrenin kirjat varmaan ovat niin rakastettuja: utopioista lukeminen on lohdullista.
Satakuusitoista päivää, laskin. Niin monta päivää on helmikuun alkuun. Silloin ollaan voiton puolella. Vaikka talvea on vielä jäljellä, valo lisääntyy ja alkaa tuntua keväiseltä.
Nukkumattivillapaita tuoksuu hyvältä tätä kirjoittaessani. Mitähän vielä keksisin talvesta selvitäkseni? Kaivan ainakin esiin villasukat ja kynttilät.
Pystyn varmaan odottamaan 116 päivää. Helppoahan se olisi, jos kaikista maailman kamaluuksista eroon päästäkseen täytyisi vain odottaa. Sitä paitsi me kristityt olemme odottamisen maailmanmestareita: Jumalan valtakuntaa on odotettu jo yli kaksituhatta vuotta. No, juutalaiset ovat kyllä odottaneet Messiasta vielä pitempään. Joidenkin pitkä odotus päättyi, kun he näkivät Messiaan Jeesuksessa, mutta sitten alettiin heti odottaa uudelleen, että hän tulisi takaisin.
Joka tapauksessa 116 päivää on vuosituhansien rinnalla lastenleikkiä. Pitää vain pitää katse kiinnitettynä kevääseen. Onneksi näen Jumalan valtakunnan eteisen ovessa joka kerta, kun lähden ulos.
