Saarna tuomiosunnuntaina

Saarna sydänrukousmessussa 23.11.2025 Paavalinkirkossa

Matt. 25:31–46

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 25

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
    Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
    Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
    Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
    Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

*

Tuomiosunnuntain evankeliumi on yksi koko maailmanhistorian vaikutusvaltaisimmista teksteistä, ainakin läntisessä kulttuuripiirissä. Se on muovannut mielikuvia aikojen lopusta ja viimeisestä tuomiosta, mutta se on myös yksi länsimaisen etiikan peruskivi, jonka varaan on rakennettu kristillistä laupeudentyötä ja laajemminkin käsitystä siitä, että heikommista täytyy pitää huolta.

Minun elämääni tämä painava teksti on vaikuttanut alusta asti. Kun olin lapsi, kotimme kirjahyllyssä oli paksujen, vanhojen kuvaraamattujen lisäksi kaksi kirjaa, jotka ammensivat tuomiosunnuntain evankeliumista.

Ensimmäinen oli sodassa kaatuneen lestadiolaisen kirkkoherran ja kansanedustajan Väinö Havaksen kertomuskokoelma Joulusta jouluun. Sen yhdessä kertomuksessa viimeinen tuomio on lapsen painajaisuni: tavallisen elämän ja suomalaisen vaaramaiseman keskelle saapuu kirkas valo ja pasuunoiden törähtely, ja alkaa ihmisten jakaminen kahteen joukkoon. Enkelit saapuvat hakemaan ihmisiä yksi kerrallaan ja kantavat heidät jommallekummalle puolelle häikäisevän kirkasta valtaistuinta. Uneksiva lapsi seuraa tätä näytelmää sivusta, herää lopulta omaan pelkoonsa ja kertoo unensa isoveljelleen. Viimeisen tuomion pelko on kertomuksessa motiivi, joka ohjaa huonoille teille ajautunutta isoveljeä miettimään elämäänsä.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että jotain on mennyt vinoon, kun viimeisestä tuomiosta on tullut lapsen painajainen. Ajatus viimeisestä tuomiosta on alun perin oikeudenmukaisuuden voitto, se hetki, kun sorretut ja hirmuhallitsijoiden polkemat pienet ihmiset vihdoin saavat oikeutta. Lapsen pelossa siitä, kummalle puolelle hän joutuu, ei ole mitään oikeudenmukaista.

Monilla meistä on oma historiansa tämän tekstin kanssa ja tuomiosunnuntai voi herättää monenlaisia tunteita. Haluaisin tehdä tilaa kaikenlaisille tunteille. Jotkut kokevat tämän tekstin lohdullisena ja voimauttavana, jopa vapauttavana, koska se vapauttaa jättämään tuomitsemiset Jumalan huoleksi. Minussa se herättää surua – surua kaikesta siitä pelosta, jota tuomiosunnuntain evankeliumi on aiheuttanut. Pelkoa ikuisesta kadotuksesta tai siitä, että toisilleen läheiset joutuvat eroon toisistaan. Saarnaa pohtiessani mieleeni tulivat sanat, jotka sain eräältä sydänrukoilijalta – tietääkseni ne ovat alun perin Tito Collianderin kynästä. ”Kristittyä ei erota muista ihmisistä mikään, ei hänen uskonsa. Me vain olemme Isän rakkauden ja armahtavaisuuden todistajia – sen, joka on ilmestynyt koko maailmaa varten.”

Entä se toinen kertomus lapsuudenkotini kirjahyllyssä? Se oli lasten kuvakirja nimeltä Suutari Martti, jonka kirjoittajaksi oli mainittu Leo Tolstoi. Suutari Martti kuulee yöllä äänen, että Jeesus on tulossa seuraavana päivänä hänen luokseen käymään. Töidensä lomassa hän pitää tarkoin silmällä kadulla liikkuvia ihmisiä, mutta päivän aikana hänen suutarinverstaallaan käy vain viluinen kadunlakaisija, köyhä paleleva äiti lapsensa kanssa ja torimummo, jonka korista pojankoltiainen on juuri napannut yhden omenan. Suutari keittää viluisille lämmintä teetä, antaa lapsen äidille ruokaa ja paksun takin ja sovittelee omenakauppiaan ja pojan välit. Illalla hän on menossa nukkumaan – ehkä vähän pettyneenä siihen, ettei Jeesus tullutkaan – kun hän kuulee äänen: ”Minä se olin.” Hän näkee kaikki päivän aikana käyneet vieraat ja kuulee taas sanat: ”Siinäkin minä olin.”

Nykyään ajattelen, että tuomiosunnuntain evankeliumi on vähän kuin kaunis taulu, joka on laitettu niin järeisiin kehyksiin, että ne kehykset kaappaavat helposti kaiken huomion. Suutari Martin tarina ei kiinnitä huomiota kehyksiin eli tuomiopäivän kuvaukseen, vaan näkee sen, mikä on taulun varsinainen aihe: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.” Järeät kehykset ovat vähän kuin tuhatkertainen alleviivaus sille eettiselle opetukselle, että auttamalla lähimmäistäsi autat Jumalaa.

Kristillisessä perinteessä on alusta asti elänyt myös sellainen käsitys tuomiosta, joka ei perustu ihmisten erotteluun tai palkkioiden ja rangaistusten logiikkaan. Sen sijaan tuomio on totuuden paljastumisen hetki, se hetki, kun ihminen tulee Jumalan valoon tai peilin eteen. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. - - Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden.” (Joh. 3:17,19)

Lampaat ja vuohet eivät evankeliumissa tiedä omaa tilaansa ennen kuin se paljastetaan heille. Mekin olemme usein samalla tavalla sokeita: tarvitsemme jonkinlaisen peilin itsemme ulkopuolelta nähdäksemme oman tilamme. Myös tuomiosunnuntain evankeliumi voi toimia peilinä. Se voi näyttää meille sisäiset lampaamme ja vuohemme: sen, missä olemme rakastaneet ja missä olemme sulkeutuneet rakkaudelta. Niissä hetkissä, kun sydämemme aukeaa näkemään Kristuksen jokaisessa tarvitsevassa, voimme kokea häivähdyksen sitä ikuista elämää, joka virtaa Jumalasta.

Tuomion valo näyttää sen, missä olemme vieraantuneet elämästä, toisistamme ja Jumalasta. Sydänrukouksen oppi-isän Thomas Keatingin käsittein voisi sanoa, että kohtaaminen Jumalan rakkauden kanssa paljastaa, mikä meissä on vielä valeminän hallitsemaa. Näemme sen, mikä meitä todella ajaa ja mikä estää meitä rakastamasta.

Sydänrukous on yksi tämän prosessin näyttämö. Kun istumme hiljaisuudessa ja annamme kaiken olla, avaamme oven Jumalan valolle. Annamme Jumalan nähdä meidät sellaisina kuin olemme. Jumalan valo voi koskettaa sellaistakin, minkä mieluummin pitäisimme piilossa tai mitä emme ole pystyneet itsessämme näkemään. Sydänrukouksessa emme pakene tai väistä tätä paljastavaa työtä, vaan sallimme sen ja antaudumme sille.

Monet kirkkoisät ja mystikot puhuvat Jumalan rakkauden tulesta, joka puhdistaa, paljastaa ja polttaa pois itsekkyytemme, väärät motiivimme ja kaiken, mikä ei kestä Jumalan rakkauden edessä. Jokainen hetki, jolloin kohtaamme itsemme, omat valintamme, pelkomme, väärät motiivimme ja myös kauneutemme ja mahdollisuutemme hyvään, on tuomion hetki. Sisäinen totuuden kohtaaminen voi olla vaikeaa ja epämiellyttävää, mutta se on samalla muutoksen mahdollisuus, mahdollisuus oivaltaa jotain itsestämme, parantaa sitä, mikä on haavoittunut, ja palata yhteyteen.

Saarna kuninkaanpojan häistä

Saarna meditatiivisessa messussa 2.11.2025 Myllypuron kirkossa

Matt. 22:1–14

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 22

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ‘Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
    Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ‘Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”

*

Tämä Matteuksen evankeliumin pätkä, jonka äsken luin, on minulle yksi vaikeimmista Raamatun kohdista. Tuntuu, että se tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa evästä hengelliselle matkalle. Onneksi en ole yksin tämän vastenmielisyyteni kanssa, koska Martti Lutherkin oli sitä mieltä, että tämä nimenomainen Matteuksen evankeliumin vertaus on ”kauhea evankeliumi”. Mutta ehkä juuri siksi on ollut motivoivaa tehdä matkaa tämän tekstin kanssa viime viikkoina, kun olen pohtinut tätä saarnaa, koska se ei tarjoile helppoja itsestäänselvyyksiä tai pehmoista pumpulia.

Nimeän ensin kolme ongelmaa, jotka tämä teksti minulle aiheuttaa. Ensimmäinen on se, millaisen kuvan Jumalasta vertaus antaa. Yhdellä taivaan valtakunnan hääjuhlaan saapuneista ihmisistä ei ole oikeanlaisia vaatteita, joten kuningas käskee sitoa hänet ja heittää ulos pimeyteen itkemään ja kiristelemään hampaita. Vertauksen loppu on vähän kuin märkä rätti kasvoille, jos haluaa uskoa Jumalaan, joka on rakastava, lempeä ja armollinen. Sellaiseen Jumalaan, joka sanoo, että sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois (Joh. 6:37). Tai sellaiseen, joka jättää kaikki muut lampaat etsiäkseen sitä yhtä kadonnutta (Matt. 18:12). Tämä kuva kuninkaasta, joka potkii yhden vieraan juhlista pois näennäisen mitättömästä syystä, tuottaa riitasoinnun siihen jumalakuvaan, jota mielelläni haluaisin vaalia.

Toinen ongelma on siinä, että tällaiset tekstit osuvat meissä herkästi niihin kohtiin, jotka pelkäävät ulkopuolelle joutumista. Entä jos minä olenkin se, joka suljetaan ulos? Jos otan kutsun vastaan ja sitten saan kuulla, että minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita taivasten valtakunnan juhliin? Tällainen pelko ei rakenna mitään hyvää. Näissä meditatiivisissa messuissa Stina-pappimme usein puhuu siitä, miten hengellisyyden idea on tehdä matkaa pois pelosta ja kohti sitä, että uskaltaa avautua rakkauteen ja luottamukseen, siihen uskoon, että minä olen rakastettu ja hyväksytty ihan tällaisenaan. Tämä Matteuksen vertaus vie helposti juuri päinvastaiseen suuntaan, siihen jähmettävään pelkoon, että entä jos minä en kelpaa, jos olen vääränlainen.

Kolmas ongelma on se, että tämä raamatunkohta kuuluu niihin, joilla voi syvästi vahingoittaa toisia ihmisiä. Jos on tullut rikotuksi sellaisella kristinuskon tulkinnalla, jossa ihmisiä lajitellaan kahteen osastoon ja itse ei syystä tai toisesta jonkun mielestä kelpaa sinne oikeauskoisten porukkaan, niin tällaiset raamatunkohdat voivat olla aika triggeröiviä ja nostaa pintaan vanhoja haavoja. Siksi ajattelen, että tällaisten raamatunkohtien käyttäjällä on erityisen painava vastuu siitä, miten hän Raamattua tulkitsee.

No, koska tämä Matteuksen teksti on niin hankala, niin päädyin lähestymään sitä sillä tavalla, että otin tueksi muita evankeliumeja, joissa on sama vertaus juhlista ja kutsuvieraista.

Törmäsin tänä syksynä teologian opintojeni parissa humoristiseen kuvaan, jossa Jeesus opettaa kansaa. Kuvassa on Jeesus sormi pystyssä ja ihmisiä ympärillä, ja Jeesus sanoo: ”Kuunnelkaa nyt tarkasti. En halua, että tästä tulee neljä erilaista versiota.” Vitsi on tietysti siinä, että me tiedämme, että niinhän siinä kävi: Raamatussa on neljä erilaista evankeliumia, neljä versiota Jeesuksen elämästä ja opetuksista, ja Raamatun kaanonin ulkopuolella on vielä lisää versioita.

Tästä vertauksesta, jossa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa suuriin juhliin, on kolme erilaista versiota. Yksi on tämä Matteuksen versio, toinen on Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 14:15–24) ja kolmas Tuomaan evankeliumissa (Tuom. 64), joka ei kuulu Raamatun kaanoniin, mutta on hyvin varhainen Jeesuksen opetusten kokoelma ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tuomaan evankeliumi kuuluu niihin teksteihin, jotka löytyivät maahan haudattuina Nag Hammadista, Egyptistä vuonna 1945. Sitä ennen se oli ollut kokonaan kadoksissa.

Jos vertaa Luukkaan, Tuomaan ja Matteuksen versioita tästä Jeesuksen vertauksesta, niin huomaa pian, mikä niissä on yhteistä. Yhteistä on se, että valmisteilla on juhlat, joihin on kutsuttu vieraita, mutta kutsutuilla on erilaisia syitä ja verukkeita kieltäytyä kutsusta. Siksi juhlien järjestäjä käskee palvelijoitaan kutsumaan juhliin kaikenlaista satunnaista sakkia, keitä tahansa, joita he tapaavat teillä ja toreilla. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja on painottanut vertausta niin, että näitä tienvarsilta kutsuttuja ovat erityisesti yhteiskunnan vähäosaiset: köyhät, raajarikot, sokeat ja rammat. Meidän yhteiskunnassa se tarkoittaisi ehkä niitä ihmisiä, joita kuninkaan lähettiläät tapaisivat tuolla Myllypuron metroasemalla hengailemassa, koska heillä ei ole oikein muuta paikkaa, minne mennä.

Matteus on puolestaan höystänyt Jeesuksen vertausta noilla väkivaltaisilla kohdilla, joissa jotkut kutsutuista ottavat kuninkaan palvelijoita kiinni ja tappavat heidät, ja kostoksi kuningas lähettää sotajoukon surmaamaan nämä murhamiehet ja polttamaan heidän kaupunkinsa. Matteuksen evankeliumin alkuperäisessä kontekstissa nämä kohdat selvästi viittaavat siihen, että Matteus ajattelee juutalaisten olevan niitä ensin kutsuttuja, jotka surmasivat Jeesuksen, ja heidän kaupunkinsa tuho tarkoittaa sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 70. Matteus on siis kytkenyt tämän kutsuvertauksen oman aikansa tapahtumiin ja siihen, miten sanoma Jumalasta laajenee juutalaisten parista muillekin kansoille. Lisäksi Matteus on lisännyt vertaukseen lopun, jossa yksi vieraista heitetään juhlista ulos.

Ajattelen, että ehkä Jeesuksen vertauksen alkuperäinen ydin löytyy siitä, mikä on yhteistä näille kolmelle evankeliumille: taivasten valtakunta on juhla, johon kutsutaan niitä, joiden kuulijat eivät odota tulevan kutsutuiksi. Monissa vertauksissaan Jeesus pelaa samalla tavalla kuulijoiden ennakko-odotuksilla ja keikauttaa ne ylösalaisin. Taivasten valtakunnan hienoihin juhliin ei kutsutakaan vain kuninkaan ystäviä ja hienompaa väkeä, ei vain niitä hurskaita ja uskonnollisesti kunnostautuneita, vaan ihan kaikkia. Ehkä tämä vertaus on tarkoitettu ennen kaikkea juuri niille, jotka ajattelevat, että ”ei minua ole kutsuttu”.

Ajatteletko sinä olevasi kutsuttu taivasten valtakuntaan?

Mitä kutsu taivasten valtakuntaan sinun mielestäsi tarkoittaa? Onko se kuolemanjälkeistä todellisuutta vai jotain tämänpuoleista, kutsu hyvään ja onnelliseen, oikeudenmukaiseen elämään tässä maailmassa? Tai kutsu jonnekin syvemmälle, johonkin erilaiseen todellisuuden ulottuvuuteen kuin tämä näkyvä maailma?

Ehkä kuulut niihin, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että tietenkin minut on kutsuttu. Jos elämässä on ollut suhteellisen helppoa löytää oma paikkansa maailmassa ja kirkossa, niin silloin voi olla ihan luonteva ajatus, että taivasten valtakunnan pöydässä on minullekin paikka – ja hyvä niin.

Mutta jos et koe olevasi kutsuttu, niin mietin, miksi niin mahtaa olla? Syitä voi olla monia. Joku on ehkä aina kokenut jonkinlaista ulkopuolisuutta, ikään kuin ei oikein kuuluisi tähän maailmaan tai olisi tervetullut tänne. Tai muuten vain elämässä on tullut niin paljon pettymyksiä ja suruja, että tuntuu siltä, että elämä on jotenkin mennyt pieleen, että muille on kyllä katettu paikka elämän pitopöydässä ja heillä näyttää olevan hauskaa, mutta itseltä se on jotenkin mennyt sivu suun. Tai ehkä ”taivasten valtakunta” tuntuu niin uskonnolliselta ja juhlalliselta ilmaukselta ja jotenkin vieraalta, että se ei oikein sovi omaan identiteettiin. Että ei tämä taivasten valtakunta minulle kuulu vaan jollekin toisenlaisille ihmisille, joillekin hurskaille tosikristityille.

Ajattelen, että Jeesus yrittää tässä vertauksessa nimenomaan murtaa tällaisia ennakko-oletuksia ja viestittää sitä, että taivasten valtakuntaan on kutsuttu ihan kaikki. Vertauksen ydin ei ole siinä, kuka juhliin pääsee ja kuka ei, vaan siinä, että kaikki on kutsuttu, mutta ihmiset eivät ota kutsua vastaan. Kaikissa kolmessa versiossa toistuu se teema, että ihmisillä on erilaisia syitä ja verukkeita olla ottamatta kutsua vastaan. Matteuksen evankeliumissa se oli muotoiltu näin: ”Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen.” Luukkaan ja Tuomaan evankeliumeissa näitä ihmisten syitä on kuvailtu laveammin: kuka on ostanut talon tai härkäparin tai pellon, eikä hänellä ole aikaa tulla, kuka taas on mennyt naimisiin eikä siksi voi tulla. Ihmisillä on erilaisia toimeentuloon ja vaurastumiseen ja perhe-elämään liittyviä kiireitä, jotka estävät heitä tulemasta.

Tämä on sellainen teema, johon ainakin minun on helppo samaistua. Raha ja kiire ja huolet maallisista asioista – tämänkin päivän ihmisille tuttuja asioita, joilla me helposti täytämme elämämme niin että kutsu jonnekin syvemmälle unohtuu, vaikka tosiasiassa sieltä syvemmältä löytyisi se, mikä aidosti ravitsee sielua ja antaa elämälle merkityksen. Tätä samaa viestiähän on monissa muissakin Jeesuksen vertauksissa: älkää välittäkö kaikista toissijaisuuksista, niin kuin ruuasta ja vaatteista, vaan oivaltakaa, että tässä elämässä on jokin paljon syvempi aarre haudattuna.

Olen itse kokenut, että siihen ydinjuttuun pääsee paremmin kiinni silloin, kun karsii elämästä aika ronskilla kädellä kaikenlaista. Minulle retriitit ovat olleet niitä paikkoja, joissa kiirettä ja hälyä pystyy sulkemaan pois sen verran, että kutsu kuuluu paremmin. Tai jos menee luontoon tarpeeksi pitkäksi aikaa niin että luonto rauhoittaa ja auttaa irrottautumaan arkisesta tohinasta. Taivasten valtakunta alkaa jotenkin kimallella tai ikään kuin kuultaa kaiken läpi. Sitä voi ikään kuin painua vähän merenpinnan alapuolelle, pinnalla aaltoilee ja myrskyää, mutta syvemmältä katsottuna aaltoilu on vain pintakuohua, joka tulee ja menee. Jotenkin sitä kuitenkin aina arkisessa elämässä joutuu pintakuohun pauloihin niin, että se aaltoilu tuntuu kiinnostavalta ja ajatus pysähtymisestä ja syventymisestä vähän vastenmieliseltä ja tylsältä.

Kohta kun vietämme ehtoollista, niin ajattelen, että se yrittää sanoa symbolisesti jotain samaa kuin tämä Jeesuksen vertaus juhlista. On yhteinen pöytä, johon kaikki on kutsuttu ja jossa jaetaan leipää. Hengellisessä mielessä Kristuksen ruumista ja verta, siis Jumala antaa siinä itsensä. Jumalan valtakunnassa tai elämän pitopöydässä on tilaa, siellä on paikka niillekin, jotka luulevat, ettei heitä ole kutsuttu. Ei meidän Jumalamme ole vääränlaisista vaatteista nipottava diktaattori, vaan sellainen Jumala, joka antaa itsensä, ruokkii ja ravitsee. Turvakätkö, josta löydän elämäni, kuten alkuvirressä (194) lauloimme.

Hyvää tekevä virsi ja muuttunut usko

Pappisopinnoissa meitä lohdutettiin kerran sanomalla, että jos ei mikään muu, niin ainakin virret puhuttelevat seurakuntaa messussa.

Elin tämän todeksi viime sunnuntaina seurakuntalaisen näkökulmasta. Olin tullut messuun vähän masentuneena. Pappien sanat eivät oikein kolahtaneet enkä jaksanut osallistua, istuin vain ja kuuntelin ja mietin, mahdanko edes jaksaa mennä ehtoolliselle. Sitten tuli päivän virsi, 314 Suo, Jeesus rakkaani. Sen laulaminen tuntui niin lohdulliselta, että virkistyin. Kävin ehtoollisella ja jaksoin mennä messun jälkeen kirkkokahveille. Ne olivat elvyttävät – vakiopöydässä jutut olivat tuttuun tapaan hyviä ja syviä. Suntio oli jo kerännyt pullat pois ja kolisteli tiskejä keittiössä, kun lopetimme.

Mutta se virsi. Mollivoittoinen, hidas, moni ehkä pitäisi sitä ankeana ja laahaavana niin melodian kuin sanojenkin puolesta. Kirkkokahveilla pappi mainitsi, että olisi halunnut vaihtaa päivän virren toiseen, mutta ei viitsinyt vaivata kanttoria viime tingassa.

Virren historia on epäselvä, mutta siihen liittyy lestadiolaiskytköksiä, joten ilmankos virressä on tiettyä nostalgiaa. Virren poljento itsessään oli jollain lailla lohduttava: tätä on tullut lapsena veisattua. Laulaessa mieli kutoi merkityksiä virren sanoihin ja kytki niitä omaan tilanteeseeni niin, että sanat tuntuivat tulevan sydämestä. Samalla mietin sitä, miten toisenlaiseksi uskon sisältö on muuttunut, jos vertaan lapsuuteni lestadiolaisuuteen. Samat sanat, ihan eri merkitys.

Haluaisin havainnollistaa tätä uskon sisällön muuttumista, mutta kun sen sanoittaminen tuntui hankalalta, otin avuksi tekoälyn. Pyysin sitä esittämään kolmesta virren 314 säkeistöstä tulkinnan ensin lestadiolaisesta näkökulmasta, sitten (paremman sanan puutteessa) progressiivisen kristinuskon näkökulmasta. Jotta ChatGPT:n progressiivinen tulkinta ohjautuisi samanlaisille laduille kuin omat mietteeni kirkonpenkissä, kerroin sille lisäksi, että kiusaus, joka laulajaa koettelee, on masennus, joka edustaa vaaraa joutua eroon Jumalasta.

Tällaisia tulkintoja tekoäly esitti. Minusta ne menivät ihan nappiin.

2. Suo, että milloinkaan
en eksy maailmaan,
sen houkutuksiin taivu
ja synnin virtaan vaivu.
Sen ethän anna voittaa
ja pettää, vahingoittaa.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Tässä korostuu maailman ja uskon välinen jännite, joka on lestadiolaisuudessa hyvin keskeinen. ”Maailma” nähdään synnin ja hengellisen kuoleman alueena – paikkana, jossa ihminen helposti eksyy pois Jumalan yhteydestä. Rukous ”ettei eksy maailmaan” on pyyntö pysyä Jumalan valtakunnan yhteydessä, eli uskovien joukossa, jossa evankeliumi kuuluu ja syntien anteeksiantamus julistetaan.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Rukoilija pyytää pysyä lähellä elämän voimaa, vaikka mieli vetäisi pimeyteen tai toivottomuuteen. ”Synnin virtaan vaipuminen” kuvaa sisäistä tilaa, jossa ihminen kokee erillisyyttä Jumalasta ja lähimmäisistä. Masennus voi ”pettää ja vahingoittaa” siksi, että se vääristää todellisuuden: ihminen alkaa uskoa, ettei Jumalaa tai rakkautta ole, ettei hän kelpaa kenellekään.

4. Kun olen vaaroissa,
itsesi kirkasta.
Tee minut eläväksi,
sinussa väkeväksi.
Suo voittaa kiusaukset
ja välttää lankeemukset.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Lestadiolaisessa ymmärryksessä vaarat ovat ennen kaikkea hengellisiä – hetkiä, jolloin ihminen voisi kadottaa elävän uskonsa. Näitä voivat olla maailmalliset vaikutteet, jotka houkuttelevat pois seurakunnan yhteydestä, esimerkiksi halu elää vapaammin ilman hengellisiä rajoja. Ihminen pysyy elävässä uskossa vain Jumalan sanan ja lestadiolaisen seurakunnan keskellä, jossa evankeliumia kuullaan ja synnit uskotaan anteeksi. Kun ihminen on vaarassa eksyä, Jumala “kirkastaa itsensä” usein toisen uskovan kautta: joku julistaa evankeliumin, lohduttaa, muistuttaa armosta.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Säkeistö on rukous pimeyden keskeltä. “Vaarat” ovat sisäisiä, masennuksen ja toivottomuuden varjoja, jotka uhkaavat sammuttaa yhteyden Jumalaan ja elämään. ”Itsesi kirkasta” on huokaus: ”Näytä valo, kun en itse näe sitä.” Kiusaus on luovuttaa toivosta, uskoa ettei valoa enää ole. Lankeemus on uskoa pimeyden ääntä, joka sanoo, ettei mikään muutu, ettei rakkaus kanna. “Sinussa väkeväksi” voisi tällöin tarkoittaa: “Auta minua jaksamaan tänään, vaikka en tunne mitään enkä jaksa uskoa.”

5. Kun usko heikkenee
ja sydän epäilee,
armosi anna koittaa,
suo epäusko voittaa.
Kirkasta, Jeesus, vaivas
ja näytä avoin taivas.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Tämä säkeistö on lestadiolaisen armokäsityksen ytimessä. Uskon heikkeneminen ja epäily ovat inhimillisiä, mutta ratkaisevaa on, että armo saa koittaa uudelleen. Lestadiolaisuudessa tämä tapahtuu konkreettisesti evankeliumin julistuksessa: “Usko kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.” Se on se hetki, jolloin Kristus kirkastuu ja taivas avautuu uskovalle. Kokemus palauttaa rauhan ja ilon – “avoin taivas” kuvaa pelastusvarmuutta, joka perustuu Kristuksen sovitustyöhön.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Masentuneelle nämä voivat olla kaikkein tärkeimmät sanat. Epäusko ei ole kapina Jumalaa vastaan, vaan kokemus Jumalan hiljaisuudesta. Silloin armon tarve on erityisen suuri – ei siksi, että ihminen olisi tehnyt väärin, vaan koska hän on haavoittunut ja kadottanut toivon suunnan. Armo merkitsee rakkautta ja hyväksyntää ilman ehtoja, myös silloin, kun ei jaksa uskoa. ”Näytä avoin taivas” voi tarkoittaa: avaa jokin ikkuna – kauneuteen, yhteyteen, musiikkiin, ihmiseen, joka jaksaa kuunnella. Kristuksen “vaivat” merkitsevät sitä, että Jeesus tietää miltä tuntuu olla hylätty, pimeässä ja yksin.

Tekoälyllä oli selitys myös siihen, miksi virren melodia ja poljento tuntuu ilman sanojakin vaikuttavan minuun lohduttavasti. Se arveli, että jos olen laulanut virttä lapsuudessa tilanteessa, jossa vallitsi turvallisuus, lohtu tai pyhyys, tämä muistijälki aktivoituu, kun laulan virttä myöhemmin. Melodian tuttuus voi herättää hengellisen lohdun, joka on sanoja vanhempaa. Lisäksi virsien laulaminen rauhoittaa fysiologisesti: se hidastaa sykettä ja pidentää uloshengitystä, mikä aktivoi parasympaattista hermostoa vähän kuin keinuminen tai hengitysharjoitukset.

Ostan nämäkin selitykset. Milloinkohan virsien veisaamisesta tulee uusi hyvinvointitrendi, jonka fysiologisista vaikutuksista someinfluensserit kohisevat?