Saarna meditatiivisessa messussa 2.11.2025 Myllypuron kirkossa
Matt. 22:1–14
Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 22
Jeesus jatkoi
vertauspuheitaan ja sanoi:
”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka
valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita,
mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia
palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ‘Olen valmistanut ateriani,
härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’
Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle,
kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat
kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui.
Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa.
Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten,
mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja
kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki,
jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle
tulleista.
Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän
näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ‘Ystäväni, kuinka
saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin
kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää
ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat
kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”
*
Tämä Matteuksen evankeliumin pätkä, jonka äsken luin, on minulle yksi vaikeimmista Raamatun kohdista. Tuntuu, että se tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa evästä hengelliselle matkalle. Onneksi en ole yksin tämän vastenmielisyyteni kanssa, koska Martti Lutherkin oli sitä mieltä, että tämä nimenomainen Matteuksen evankeliumin vertaus on ”kauhea evankeliumi”. Mutta ehkä juuri siksi on ollut motivoivaa tehdä matkaa tämän tekstin kanssa viime viikkoina, kun olen pohtinut tätä saarnaa, koska se ei tarjoile helppoja itsestäänselvyyksiä tai pehmoista pumpulia.
Nimeän ensin kolme ongelmaa, jotka tämä teksti minulle aiheuttaa. Ensimmäinen on se, millaisen kuvan Jumalasta vertaus antaa. Yhdellä taivaan valtakunnan hääjuhlaan saapuneista ihmisistä ei ole oikeanlaisia vaatteita, joten kuningas käskee sitoa hänet ja heittää ulos pimeyteen itkemään ja kiristelemään hampaita. Vertauksen loppu on vähän kuin märkä rätti kasvoille, jos haluaa uskoa Jumalaan, joka on rakastava, lempeä ja armollinen. Sellaiseen Jumalaan, joka sanoo, että sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois (Joh. 6:37). Tai sellaiseen, joka jättää kaikki muut lampaat etsiäkseen sitä yhtä kadonnutta (Matt. 18:12). Tämä kuva kuninkaasta, joka potkii yhden vieraan juhlista pois näennäisen mitättömästä syystä, tuottaa riitasoinnun siihen jumalakuvaan, jota mielelläni haluaisin vaalia.
Toinen ongelma on siinä, että tällaiset tekstit osuvat meissä herkästi niihin kohtiin, jotka pelkäävät ulkopuolelle joutumista. Entä jos minä olenkin se, joka suljetaan ulos? Jos otan kutsun vastaan ja sitten saan kuulla, että minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita taivasten valtakunnan juhliin? Tällainen pelko ei rakenna mitään hyvää. Näissä meditatiivisissa messuissa Stina-pappimme usein puhuu siitä, miten hengellisyyden idea on tehdä matkaa pois pelosta ja kohti sitä, että uskaltaa avautua rakkauteen ja luottamukseen, siihen uskoon, että minä olen rakastettu ja hyväksytty ihan tällaisenaan. Tämä Matteuksen vertaus vie helposti juuri päinvastaiseen suuntaan, siihen jähmettävään pelkoon, että entä jos minä en kelpaa, jos olen vääränlainen.
Kolmas ongelma on se, että tämä raamatunkohta kuuluu niihin, joilla voi syvästi vahingoittaa toisia ihmisiä. Jos on tullut rikotuksi sellaisella kristinuskon tulkinnalla, jossa ihmisiä lajitellaan kahteen osastoon ja itse ei syystä tai toisesta jonkun mielestä kelpaa sinne oikeauskoisten porukkaan, niin tällaiset raamatunkohdat voivat olla aika triggeröiviä ja nostaa pintaan vanhoja haavoja. Siksi ajattelen, että tällaisten raamatunkohtien käyttäjällä on erityisen painava vastuu siitä, miten hän Raamattua tulkitsee.
No, koska tämä Matteuksen teksti on niin hankala, niin päädyin lähestymään sitä sillä tavalla, että otin tueksi muita evankeliumeja, joissa on sama vertaus juhlista ja kutsuvieraista.
Törmäsin tänä syksynä teologian opintojeni parissa humoristiseen kuvaan, jossa Jeesus opettaa kansaa. Kuvassa on Jeesus sormi pystyssä ja ihmisiä ympärillä, ja Jeesus sanoo: ”Kuunnelkaa nyt tarkasti. En halua, että tästä tulee neljä erilaista versiota.” Vitsi on tietysti siinä, että me tiedämme, että niinhän siinä kävi: Raamatussa on neljä erilaista evankeliumia, neljä versiota Jeesuksen elämästä ja opetuksista, ja Raamatun kaanonin ulkopuolella on vielä lisää versioita.
Tästä vertauksesta, jossa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa suuriin juhliin, on kolme erilaista versiota. Yksi on tämä Matteuksen versio, toinen on Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 14:15–24) ja kolmas Tuomaan evankeliumissa (Tuom. 64), joka ei kuulu Raamatun kaanoniin, mutta on hyvin varhainen Jeesuksen opetusten kokoelma ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tuomaan evankeliumi kuuluu niihin teksteihin, jotka löytyivät maahan haudattuina Nag Hammadista, Egyptistä vuonna 1945. Sitä ennen se oli ollut kokonaan kadoksissa.
Jos vertaa Luukkaan, Tuomaan ja Matteuksen versioita tästä Jeesuksen vertauksesta, niin huomaa pian, mikä niissä on yhteistä. Yhteistä on se, että valmisteilla on juhlat, joihin on kutsuttu vieraita, mutta kutsutuilla on erilaisia syitä ja verukkeita kieltäytyä kutsusta. Siksi juhlien järjestäjä käskee palvelijoitaan kutsumaan juhliin kaikenlaista satunnaista sakkia, keitä tahansa, joita he tapaavat teillä ja toreilla. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja on painottanut vertausta niin, että näitä tienvarsilta kutsuttuja ovat erityisesti yhteiskunnan vähäosaiset: köyhät, raajarikot, sokeat ja rammat. Meidän yhteiskunnassa se tarkoittaisi ehkä niitä ihmisiä, joita kuninkaan lähettiläät tapaisivat tuolla Myllypuron metroasemalla hengailemassa, koska heillä ei ole oikein muuta paikkaa, minne mennä.
Matteus on puolestaan höystänyt Jeesuksen vertausta noilla väkivaltaisilla kohdilla, joissa jotkut kutsutuista ottavat kuninkaan palvelijoita kiinni ja tappavat heidät, ja kostoksi kuningas lähettää sotajoukon surmaamaan nämä murhamiehet ja polttamaan heidän kaupunkinsa. Matteuksen evankeliumin alkuperäisessä kontekstissa nämä kohdat selvästi viittaavat siihen, että Matteus ajattelee juutalaisten olevan niitä ensin kutsuttuja, jotka surmasivat Jeesuksen, ja heidän kaupunkinsa tuho tarkoittaa sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 70. Matteus on siis kytkenyt tämän kutsuvertauksen oman aikansa tapahtumiin ja siihen, miten sanoma Jumalasta laajenee juutalaisten parista muillekin kansoille. Lisäksi Matteus on lisännyt vertaukseen lopun, jossa yksi vieraista heitetään juhlista ulos.
Ajattelen, että ehkä Jeesuksen vertauksen alkuperäinen ydin löytyy siitä, mikä on yhteistä näille kolmelle evankeliumille: taivasten valtakunta on juhla, johon kutsutaan niitä, joiden kuulijat eivät odota tulevan kutsutuiksi. Monissa vertauksissaan Jeesus pelaa samalla tavalla kuulijoiden ennakko-odotuksilla ja keikauttaa ne ylösalaisin. Taivasten valtakunnan hienoihin juhliin ei kutsutakaan vain kuninkaan ystäviä ja hienompaa väkeä, ei vain niitä hurskaita ja uskonnollisesti kunnostautuneita, vaan ihan kaikkia. Ehkä tämä vertaus on tarkoitettu ennen kaikkea juuri niille, jotka ajattelevat, että ”ei minua ole kutsuttu”.
Ajatteletko sinä olevasi kutsuttu taivasten valtakuntaan?
Mitä kutsu taivasten valtakuntaan sinun mielestäsi tarkoittaa? Onko se kuolemanjälkeistä todellisuutta vai jotain tämänpuoleista, kutsu hyvään ja onnelliseen, oikeudenmukaiseen elämään tässä maailmassa? Tai kutsu jonnekin syvemmälle, johonkin erilaiseen todellisuuden ulottuvuuteen kuin tämä näkyvä maailma?
Ehkä kuulut niihin, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että tietenkin minut on kutsuttu. Jos elämässä on ollut suhteellisen helppoa löytää oma paikkansa maailmassa ja kirkossa, niin silloin voi olla ihan luonteva ajatus, että taivasten valtakunnan pöydässä on minullekin paikka – ja hyvä niin.
Mutta jos et koe olevasi kutsuttu, niin mietin, miksi niin mahtaa olla? Syitä voi olla monia. Joku on ehkä aina kokenut jonkinlaista ulkopuolisuutta, ikään kuin ei oikein kuuluisi tähän maailmaan tai olisi tervetullut tänne. Tai muuten vain elämässä on tullut niin paljon pettymyksiä ja suruja, että tuntuu siltä, että elämä on jotenkin mennyt pieleen, että muille on kyllä katettu paikka elämän pitopöydässä ja heillä näyttää olevan hauskaa, mutta itseltä se on jotenkin mennyt sivu suun. Tai ehkä ”taivasten valtakunta” tuntuu niin uskonnolliselta ja juhlalliselta ilmaukselta ja jotenkin vieraalta, että se ei oikein sovi omaan identiteettiin. Että ei tämä taivasten valtakunta minulle kuulu vaan jollekin toisenlaisille ihmisille, joillekin hurskaille tosikristityille.
Ajattelen, että Jeesus yrittää tässä vertauksessa nimenomaan murtaa tällaisia ennakko-oletuksia ja viestittää sitä, että taivasten valtakuntaan on kutsuttu ihan kaikki. Vertauksen ydin ei ole siinä, kuka juhliin pääsee ja kuka ei, vaan siinä, että kaikki on kutsuttu, mutta ihmiset eivät ota kutsua vastaan. Kaikissa kolmessa versiossa toistuu se teema, että ihmisillä on erilaisia syitä ja verukkeita olla ottamatta kutsua vastaan. Matteuksen evankeliumissa se oli muotoiltu näin: ”Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen.” Luukkaan ja Tuomaan evankeliumeissa näitä ihmisten syitä on kuvailtu laveammin: kuka on ostanut talon tai härkäparin tai pellon, eikä hänellä ole aikaa tulla, kuka taas on mennyt naimisiin eikä siksi voi tulla. Ihmisillä on erilaisia toimeentuloon ja vaurastumiseen ja perhe-elämään liittyviä kiireitä, jotka estävät heitä tulemasta.
Tämä on sellainen teema, johon ainakin minun on helppo samaistua. Raha ja kiire ja huolet maallisista asioista – tämänkin päivän ihmisille tuttuja asioita, joilla me helposti täytämme elämämme niin että kutsu jonnekin syvemmälle unohtuu, vaikka tosiasiassa sieltä syvemmältä löytyisi se, mikä aidosti ravitsee sielua ja antaa elämälle merkityksen. Tätä samaa viestiähän on monissa muissakin Jeesuksen vertauksissa: älkää välittäkö kaikista toissijaisuuksista, niin kuin ruuasta ja vaatteista, vaan oivaltakaa, että tässä elämässä on jokin paljon syvempi aarre haudattuna.
Olen itse kokenut, että siihen ydinjuttuun pääsee paremmin kiinni silloin, kun karsii elämästä aika ronskilla kädellä kaikenlaista. Minulle retriitit ovat olleet niitä paikkoja, joissa kiirettä ja hälyä pystyy sulkemaan pois sen verran, että kutsu kuuluu paremmin. Tai jos menee luontoon tarpeeksi pitkäksi aikaa niin että luonto rauhoittaa ja auttaa irrottautumaan arkisesta tohinasta. Taivasten valtakunta alkaa jotenkin kimallella tai ikään kuin kuultaa kaiken läpi. Sitä voi ikään kuin painua vähän merenpinnan alapuolelle, pinnalla aaltoilee ja myrskyää, mutta syvemmältä katsottuna aaltoilu on vain pintakuohua, joka tulee ja menee. Jotenkin sitä kuitenkin aina arkisessa elämässä joutuu pintakuohun pauloihin niin, että se aaltoilu tuntuu kiinnostavalta ja ajatus pysähtymisestä ja syventymisestä vähän vastenmieliseltä ja tylsältä.
Kohta kun vietämme ehtoollista, niin ajattelen, että se yrittää sanoa symbolisesti jotain samaa kuin tämä Jeesuksen vertaus juhlista. On yhteinen pöytä, johon kaikki on kutsuttu ja jossa jaetaan leipää. Hengellisessä mielessä Kristuksen ruumista ja verta, siis Jumala antaa siinä itsensä. Jumalan valtakunnassa tai elämän pitopöydässä on tilaa, siellä on paikka niillekin, jotka luulevat, ettei heitä ole kutsuttu. Ei meidän Jumalamme ole vääränlaisista vaatteista nipottava diktaattori, vaan sellainen Jumala, joka antaa itsensä, ruokkii ja ravitsee. Turvakätkö, josta löydän elämäni, kuten alkuvirressä (194) lauloimme.
