Kuinkahan monta erilaista kristillistä seurakuntaa Turun kokoisessa kaupungissa kokoontuu yhtenä ainoana viikonloppuna? Aika monta ja aika monenlaisia.
Harjoittelun viimeiselle viikonlopulle kukaan ei enää keksinyt minulle mitään tekemistä, joten järjestin omaa ohjelmaa. Kävin imemässä itseeni lisää keskiaikaa Pyhän Katariinan kirkossa, joka oli vähän kuin tuomiokirkon miniversio, ja kävelin sieltä Varissuolle, sympaattisen oloiseen maahanmuuttajavaltaiseen lähiöön. Ensimmäiset sepelkyyhkyt huhuilivat sulavassa metsässä.
Kurkistin myös Turun birgittalaisluostariin ja kävin katolisessa messussa. Se oli englanninkielinen ja seurakunta valtaosin afrikkalaistaustaista. Silti messu ei tarjonnut suuria yllätyksiä, vaan sen kulku ja tunnelma olivat hyvin samanlaiset kuin kotoisassa luterilaisessa messussa. Pieniä erojakin toki oli: ehtoollisen asetussanojen aikana kaikki polvistuivat ja kelloja soitettiin siinä kohdassa, jossa ehtoollisaineet muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Isä meidän luettiin latinaksi ja jotkut rukoukset olivat erilaisia, mutta muuten meininki oli tuttua, vaikka en ole katolisessa messussa pahemmin käynyt.
Toisin on ortodoksiserkkujen laita. Heidän perinteensä on niin erilainen, että ymmärrän aika vähän siitä, mitä ortodoksikirkossa tapahtuu.
Lauantai-illan vigilia Turun ortodoksikirkossa näyttäytyi ulkopuolisen silmin tällaisena: tauotonta monotonista laulua kuoron ja papin vuoropuheluna, välillä ikonostaasin ovet avautuvat, pappi ja avustajat ilmestyvät, kynttilöitä kannetaan, pappi suitsuttaa, pappi ja avustajat menevät pois ja ikonostaasin ovet suljetaan, alttarilla valot sammuvat, kunnes ovet avataan jälleen ja valot syttyvät, pappi ilmestyy – ja sitä rataa. Seurakunta osallistuu ristinmerkein ja kumarruksin, välillä laulaen. Palveluksesta ei ulkopuoliselle hahmotu mitään selkeää rakennetta: asiat vain toistuvat loputtoman tuntuisessa monotonisessa virrassa. Palvelus kesti lähes kaksi tuntia.
Kun sain opastusta luterilaiseen liturgiaan yhdeltä harjoitteluseurakuntani konkaripapeista, hän teroitti, että messussa on tärkeää draaman kaari. Luterilaisen papin täytyy miettiä, miten siirrytään luontevasti messun osasta toiseen ja miten intensiteetti pidetään yllä. Jos esimerkiksi esirukousta venyttää liikaa, intensiteetti lässähtää eikä sitä enää saa nostettua messun huippukohtaan, ehtoolliseen.
Ortodoksit vaikuttavat lähestyvän asiaa toisenlaisesta kulmasta. Palvelus ei tunnu draamalta vaan jonkinlaiselta rukouksen mereltä, johon voi sukeltaa.
Minusta tuntui, että sain ideasta kiinni meditaatiotaustani kautta. Vigilia tuntui välillä pitkästyttävältä niin kuin meditaatiokin, mutta ehkä sen on tarkoituskin olla pitkästyttävä. Toisto ja monotoninen rytmi rauhoittavat mielen ja muodostavat portin, jonka kautta ihminen voi astua toisenlaiseen tietoisuuden tilaan – rukouksen tilaan. Siinä sitä sitten seistään yhdessä pyhän äärellä hämärtyvässä kirkossa suitsukkeen tuoksussa, tehdään ristinmerkkejä ja polvistutaan välillä painamaan otsa lattiaan. Muutenkin liike ja tilan käyttö korostuivat sikäläisessä liturgiassa paljon enemmän.
Kumarrukset voisin ottaa ortodoksikirkosta mukaani. Vastaavaa koko keholla rukoilemista harjoitetaan varmaan lähes kaikissa uskontoperinteissä, mutta ei luterilaisuudessa. Buddhalaisilla retriiteilläkin olen joskus tehnyt prostraatioita eli kumarruksia, joissa mennään kokonaan mahalleen maahan, vaikka se ei kovin tyypillistä omassa meditaatioperinteessäni olekaan. Syvä kumarrus on nöyryyden, antautumisen, katumuksen ja egosta luopumisen ele, ehkä myös irti päästämisen ja luottamuksen ele: olen tässä täysin sinun varassasi.
Kun astuin ortodoksikirkosta ulos Turun torille, tuntui siltä kuin olisin tulossa jostain toisesta todellisuudesta. Sellaista oloa ei ole koskaan luterilaisen messun jälkeen.
Ei millään pahalla: olen kiintynyt myös luterilaiseen messuun. Luin joskus jostakin, että luterilaista messua on vaikea uudistaa, koska seurakuntalaiset suhtautuvat siihen vähän kuin joulupöytään. Yksi pahastuu, jos rosolli jää pois, ja toinen, jos pöydässä ei ole lanttulaatikkoa.
Luterilainen spiritualiteetti on niin sana- ja ymmärtämiskeskeistä, että saarna on messussa todella painavassa asemassa. Hyvä saarna onkin usein messun parasta antia, mutta aika usein messu kompastuu juuri saarnaan. Kristinusko on minulle niin tärkeä asia, että hermostun, jos sitä kohdellaan pöhkösti. Jos täytyy istua penkissä turhautumassa papin löperöihin ajatuksiin, draama lässähtää ainakin minun osaltani niin pahanpäiväisesti, ettei se siitä enää toivu. Silloin lähden messusta vain ärsyyntyneempänä ja pahantuulisempana kuin olin sinne mennessäni.
Niinpä ortodoksisessa vigiliassa vierailun jälkeen mietin, että jumalanpalvelus ilman saarnaa on aika kiva. Ollaan vain ja huuhtoudutaan siinä liturgian ja rukouksen ja symbolikielen meressä, ilman selityksiä. Eihän uskonto useinkaan selittämällä parane, pikemminkin menee pilalle.
