Kevät hiipii hiljalleen Turkuun: pakkaset ovat lauhtuneet ja lumet sulaneet. Valo venyy iltoihin, mustarastaat virittelevät huilujaan ja katulamput loistavat pehmeästi sumun seassa.
Harjoittelun ensiviikkoina oli usein niin kylmä, että lämpimistä vaatteista huolimatta olin jäätyä illalla Martinkirkolta kotiin kävellessä. Nyt tarkenee hyvin, mutta Aurajoella ei enää voi kävellä ja talviset postikorttimaisemat ovat muisto vain. Vielä pari viikkoa sitten ketut kisailivat hangessa Halistenkoskella ja jäätä pitkin olisi tehnyt mieli kävellä Lietoon asti. Nyt joen jää on täynnä suuria vesilammikoita.
Viimeinen viikko on pyörähtänyt käyntiin lievän saarnakrapulan merkeissä. Olen nimennyt siten saarnaamisen jälkeisen mielialan laskun, joka tulee kai siitä, kun on antanut itsestään kaiken ja on vähän tyhjä olo.
Saarnojen valmistelu on aina sekä innostavaa että vähän tuskaisaa painimista. Siinä saa laittaa peliin kaiken taitonsa ja vähäisen ymmärryksensä siitä, mistä on puhumassa. Hengelliset asiat kun eivät ole mitään halki, poikki ja pinoon -juttuja, vaan sanoilla yritetään rähmiä maastossa, johon sanat oikeastaan eivät yllä. Sitten täytyy vielä yrittää ottaa huomioon kuulijoiden erilaiset elämäntilanteet. Pitäisi olla tilannetajua vaistota esimerkiksi sitä, milloin heitä kannattaa haastaa ja ravistella, milloin taas on tärkeää vahvistaa turvallisuuden tunnetta.
Yksi saarnakrapulan oire on tällainen:
– Yhtäkkiä alko tuntua, että mikä ihmeen juttu tää on, viestitin opiskeluystävälle. – Siis että tämmöstä pappihommaa, outoo. Että mihin mä oon niinku hurahtanut.
– Toi olo tulee säännöllisesti, vastasi ystävä. – Joskus herään aamulla silleen että MITÄ. En saa yhtään kiinni koko uskonnosta tai edes uskosta. Mut ne on ohimeneviä.
Tuomiokirkkoa on ikävä. Nyt olen ollut tekemässä messuja tavallisen modernissa kirkkotilassa, jossa on valkoiset seinät ja laminaattilattia. Sellaisissa alttaripöydän virkaa toimittaa joku pelkistetty kuutio, jonka päällä tököttää pöytäristi, ja alttarikaidekin on usein karsittu pois niin ettei ehtoolliselle voi edes polvistua. Vaikka toimitus on sama ja Henki puhaltaa missä tahtoo, niin kyllä tunnelma on aika erilainen, jos valmistautuu messuun keskiaikaisessa sakastissa ja avaa Turun palossa (1827) mustuneen vanhan puuoven kirkkosaliin, jonka kivilattioihin ja hämäriin holveihin on imeytynyt seitsemän vuosisadan rukouselämä. Ja entä aistien liturgia ortodoksikirkossa, jossa tuohukset ja lampukat loistavat ja koko keho rukoilee, kun polvistutaan painamaan otsa lattiaan. Siinä on asennetta.
Tästä arkisemmasta todellisuudesta katsottuna nuo muutaman viikon takaiset kokemukset tuntuvat jo vähän epätodellisilta. Lumous on haihtunut.
Mielekkäitä juttuja olen silti päässyt tekemään ja motivaatio opetella kirkon töitä on pysynyt korkealla. Viime viikon ja yksi koko harjoittelun vaikuttavimmista kokemuksista oli puhuminen vanhainkodissa, jossa elämän hauraus oli käsinkosketeltavasti läsnä. Siinä tunsi tekevänsä jotain merkityksellistä.
Yksi harjoittelussa askarruttanut asia ovat vähemmistökysymykset. Niitä joutuu miettimään uudella tavalla, koska en ole ennen ollut työssä, jossa tapaan paljon uusia ihmisiä koko ajan. Jos vanhainkodin asukkaat kyselevät perheestäni, kerronko, että minulla on vaimo vai puhunko puolisosta?
Vähemmistöstressi on läsnä pienenä päänsisäisenä paineena, pelkona siitä miten muut suhtautuvat. Kun vaimo oli mukana kansainvälisen seurakunnan messussa ja istuimme kirkkokahveilla eri maista tulevien ihmisten kanssa, jätin hänet esittelemättä puolisonani. Varmasti olisin esitellyt hänet, jos hän olisi mies.
Kirkon ihmiset, jotka ovat samansukupuolisissa suhteissa ja joiden kanssa olen aiheesta puhunut, ovat olleet aika varovaisella linjalla: he ovat korostaneet, että työroolissa omaa yksityisyyttä on lupa suojella ja yksityisasioista puhua pidättyvästi. Kaapissa pysymisellä on kuitenkin aina se hinta, että se muodostaa tietynlaisen seinän minun ja toisen ihmisen väliin. Hän ei saa tilaisuutta kohdata minua aivan aidosti. Sitä paitsi en ole tottunut olemaan kaapissa enkä oikein jaksaisi sellaista.
Lauantai-illan sateenkaarimessuun meikkasin viikset. Olen tavannut tehdä niin sateenkaarimessuihin, toisaalta koska se on harvoja tilaisuuksia joissa uskallan tehdä niin, toisaalta ihan pastoraalisista syistä. Haluan näyttää esimerkkiä siitä, että sateenkaarimessu on turvallinen tila tuoda esiin normeista poikkeavaa sukupuolen ilmaisua. Normalisoimalla asiaa teen tilaa myös muille toimia samoin.
Mutta nyt on vapaapäivä ja lähden vähän seikkailemaan Turun pilviseen maaliskuuhun. Ajattelin käydä etsimässä piispanristin, siirtolohkareen kylkeen hakatun vanhan ristikuvion, joka on antanut nimen Piispanristin kaupunginosalle.
