Saarna kansainvälisessä messussa Turussa 2. paastonajan sunnuntaina 1.3.2026
Mark. 9:17–29
Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 9
Eräs mies väkijoukosta
sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on
mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja
hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi
ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista
sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka
kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan
Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui,
kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä
on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut
hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta,
jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista
sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua
epäuskossani!”
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän
käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde
pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti
hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt
hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja
hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain
opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet
ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla
kuin rukouksella.”
*
”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ihana lause, ehkä yksi Raamatun parhaista lauseista. (Minun mielestäni, teillä voi olla omat suosikit.)
Kun olin lapsi, elin sellaisessa hengellisessä yhteisössä, jossa uskon ja epäuskon raja oli aika selkeä. Ihminen oli joko epäuskoinen tai uskovainen, nolla tai ykkönen, musta tai valkoinen. Tietysti uskovaisella ihmisellä saattoi olla epäuskon hetkiä ja epäilyksiä, mutta viime kädessä sydämen perusasenne oli joko nolla tai ykkönen. Jos ei edes ihminen itse tiennyt, kumpi se oli, niin ainakin Jumala tiesi. Ja useimmissa tapauksissa myös yhteisö tiesi, kumpaa ihminen on. Joskus yhteisö tiesi, että ihminen on epäuskoinen, vaikka hän itse olisi pitänyt itseään uskovaisena. Ajateltiin, että ihmisen uskon tila näkyy ulospäin hänen teoissaan ja valinnoissaan, kuten siinä, haluaako hän elää yhteisön jäsenenä ja noudattaa sen uskontulkintoja ja elämäntapoja.
Tällä tavalla siis näin uskon ja epäuskon lapsena, ja varmaan ne nähdään samoin monissa muissakin kristillisissä yhteisöissä.
Mutta se kysymys, joka minulle tämän evankeliumin äärellä nousi, on tämä: Onko olemassa uskoa ilman epäuskoa? Onko epäusko uskomisen vastakohta, vai ovatko ne pikemminkin toistensa edellytyksiä? Kuuluvatko ne toisiinsa niin kuin valo ja varjo? Valo tulee näkyviin varjoa vasten, varjo tulee näkyviin valoa vasten. Ehkä uskokin tulee näkyviin ihmisen sydämessä vain siellä olevaa epäuskoa vasten. Usko ja epäusko elävät ihmisessä rinnakkain, niin kuin tämän kertomuksen isällä, joka etsi apua pojalleen. ”Minä uskon, auta minua epäuskossani.”
Mitä hyvää epäuskossa tai epäilemisessä voi olla? Ainakin se pitää uskon liikkeessä ja estää sitä jähmettymästä. Se estää uskoa kovettumasta varmuudeksi. Kun usko on etsivää, kuuntelevaa ja epäilevääkin, siinä on avoimuutta ja tilaa kasvulle. Ehkä usko ja epäusko, niiden välinen aaltoilu yhdessä muodostavat elävän hengellisyyden?
Usko on luottamuksen liike. Se tarvitsee epävarmuutta, koska luottamus ilman riskiä ei olisi luottamusta. Luottamukseen kuuluu hyppy johonkin, mistä emme oikein tiedä, mitä se on. Luottamus on jonkin sellaisen varaan antautumista, mistä emme voi olla varmoja. Usko ei olisi uskoa ilman epävarmuutta.
Ehkä siis usko ja epäusko eivät ole kaksi erilaista tietä, vaan kaksi askelta samalla tiellä.
Onko sinulla ollut elämässäsi epäuskon vaiheita? Sellaiset voivat liittyä elämän isoihin kriiseihin, suuriin pettymyksiin tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Voi tuntua siltä, että hyvyyteen on mahdotonta uskoa, kun tapahtuu niin paljon pahaa. Tällainen epäusko on haavoittuneen luottamuksen tila.
Minua on puhutellut tällaisissa elämänvaiheissa se, että usko ei ole yksilösuoritus, vaan yhteisöllinen asia. Toisten tuki, heidän uskonsa ja luottamuksensa voi kannatella, vaikka uskomiseen ei jollain hetkellä itse kykenisikään. Myös evankeliumeissa toistuu se, miten ihmiset tulevat usein kannetuiksi Jeesuksen luo, niin kuin tässä kertomuksessa isä tuo poikansa Jeesuksen luokse.
Toinen näkökulma epäuskoon on se, että se mikä tuntuu epäuskolta ei välttämättä ole Jumalan puutetta, vaan väärien varmuuksien tai väärien jumalakuvien purkautumista. Monet kristilliset mystikot puhuvat siitä, että Jumalan poissaolon kokemus kuuluu hengelliseen kasvuun. Elämänmittaisella hengellisellä polulla on pimeän yön aikoja, sellaisia vaiheita, joissa vanhat käsityksemme Jumalasta sortuvat tehdäkseen tilaa jollekin uudelle. Mystikot ovat sanoneet, että Jumala voi löytyä vain tietämättömyyden läpi, vasta sitten kun luovumme omista Jumalaan liittyvistä käsityksistämme ja rakenteistamme. Jumalaa voi lähestyä vain tyhjin käsin.
Isän lauseessa ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” kuuluu myös rehellisyys. Uskominen ei kasva teeskentelystä. Se kasvaa todellisesta kohtaamisesta, sellaisesta aitoudesta, jossa myös epäuskon sanoittamiselle on tilaa.
Kertomuksen isällä ei ole täydellistä uskoa, mutta hänellä on hätä sairaan poikansa puolesta. Hätä riisuu ihmisestä hallinnan tunteen ja sen pintakerroksen, jonka varaan usein rakennamme elämäämme. Jos meillä on tilanne koko ajan hallinnassa, ei uskomiselle jää kovin paljon tilaa. Silloin, kun emme selviydy omin voimin, tulemme paljaammiksi ja avuttomammiksi. Juuri silloin usko voi tulla näkyviin elämää kannattelevana pohjavirtana, viimeisenä ankkurina, johon turvautua silloin kun mitään muuta ei ole.
Evankeliumin kertomuksessa ratkaisevaa ei ole isän uskon laatu vaan se, että hän kääntyy Jeesuksen puoleen. Kertomus näyttää sen, että usko ei ole hengellinen saavutus tai onnistuminen tai mitään, mitä me itse saamme aikaan. Isän avunpyyntö riittää siihen, että hän tulee autetuksi. Hän uskoo Jeesukseen ainakin sen verran, että toivoo Jeesuksen voivan auttaa ja pyytää häneltä apua. Muutenhan hän ei edes olisi paikalla. Tarina ei kerro, uskooko poika Jeesukseen vai ei, mutta toiset kantavat hänet Jeesuksen luo ja hänkin saa avun.
Me emme aina pysty uskomaan. Me emme aina jaksa luottaa. Me emme aina tunne Jumalan läheisyyttä. Mutta ehkä usko joskus alkaa juuri siitä hetkestä, kun emme itse jaksaa kantaa itseämme. Ehkä se alkaa joskus avun pyytämisestä.
