Tänä vuonna päätin ensimmäisen kerran elämässäni viettää kunnolla Pridea. Aiemmin se on jäänyt vähiin osin siksi, etten ole oikein osannut liittyä sateenkaariyhteisöön, osin siksi että Helsinki Pride on aina suviseurojen kanssa päällekkäin.
Jos Pride olisi pelkkää sateenkaarilipun heiluttelua, tuskin jaksaisinkaan osallistua. Yhteiskunta tuntuu keskimäärin jo niin sallivalta, ettei se enää tuota minulle juurikaan vähemmistöstressiä. Ei se, että olemme päällisin puolin naispari, ole oikein kenellekään nykypäivänä mikään juttu. Toki tiedostan, että saan kiittää tästä aiempia sukupolvia ja kaikkia, jotka ovat jaksaneet heilutella sateenkaarilippua minunkin puolestani.
Tilanne
muuttui, kun liityin henkisesti takaisin kirkkoon. Kirkossa sateenkaari-ihmisten
oikeuksissa on yhä paljon taisteltavaa ja turvallisesta tilasta on puutetta. Jeesus
assosioituu herkästi homo- ja transfobiaan – siihen on syynsä, että pysyttelin
poissa kristinuskon parista 17 vuotta ja kadotin oman hengellisyyteni melkein yhtä
pitkäksi ajaksi. Olen havainnut muidenkin tekevän paluuta nyt, kun kirkko on muuttunut
ilmapiiriltään hiukan vähemmän turvattomaksi.
Pride-viikkooni mahtui lopulta lähinnä läjä kirkollisia tilaisuuksia. Ehdoton kohokohta oli perjantain sateenkaarimessu. Se upposi syvälle jopa kaltaiseeni jäyhään jököttäjään, jolla asiat eivät yleensä kovin helposti mene tunteisiin. Tietoisuus siitä, että koolla on erityisen paljon eri tavoin satutettuja, ulossuljettuja ja päähän potkittuja, teki olon että nyt ollaan aivan kristinuskon ytimessä. Sydän suli ja valui lammikoksi lattialle.
”Jos aina ois tällainen meininki, niin kai tässä saisi hankittua itselleen pappiskutsumuksen aika äkkiä”, viestitin opiskelukaverille. Tai jos ei pappiskutsumusta, niin ainakin olon, että tässä kristittyjen karavaanissa haluan kuitenkin olla mukana, vaikka se on niin mahdottoman riitaisa ja hankala.
Messun jälkeen
kiipesin kirkontorniin katsomaan kesäistä kotikaupunkia ja rakastin sitä.
Tornin auringon puolella kirkonseinämän kivi oli rosoinen ja lämmin, varjon puolella
rosoinen ja viileä. Tervapääskyt lensivät alempana kattojen yllä.
Toinen
kohokohta oli lauantain Pride-kulkue ja siinä marssinut Taivaspaikka-blokki. Se
oli yksi koko loputtoman pitkän kulkueen näkyvimmistä ja kuuluvimmista eikä taatusti
jättänyt sivustakatsojiakaan kylmäksi. Blokki oli tarkoitettu hengellisistä
yhteisöistä ponnistaville sateenkaari-ihmisille. Sen energiassa purkautui varmasti
paljon patoutunutta nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarvetta sekä vaiennetuksi ja
haavoitetuksi tulemisen kipua.
Lestadiolaistaustaiset olivat vahvasti edustettuina. Se näkyi iskulauseissakin:
”Minä olen ihme, suuri ihme” (Ps. 139:14)
”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31)
”Vapauteen cisheteronormista Kristus meidät vapautti” (Gal. 5:1)
”Me rakastamme, koska Jumala ensin rakasti meitä” (1. Joh. 4:19)
”Älä käytä vihapuheeseen Herran, Jumalasi nimeä”
”Sateenkaari-ihmiset on Taivaan isän lempilapsia”
”Rauhan rannalla on queer-bileet”
”Kuule nuori ystäväni, Jeesus puhuu juuri sulle. Tule minun vierelläni, löytyy paikka kiusatulle” (Siionin laulu 178)
”Tältä näyttää suviseurat taivaassa!”
”Lestadiolainen opetus seksuaalisuudesta murtaa mieliä pysyvästi”
”Isä, anna SRK:lle anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”
Tunnelma
blokissa sähköistyi entisestään, kun ohitimme pari vastamielenosoittajaa, jotka
olivat kaiuttimensa kanssa liikkeellä toisenlaisella Jeesus-asialla. Taivaspaikkalaiset
piirittivät heidät kylteillään ja iskulauseiden huutaminen yltyi: ”Hengellinen väkivalta tappaa!” Mikrofoniin
parannussaarnaa julistanut katuevankelista jäi pahasti alakynteen ja vaikeni. Monille
tilanne oli voimaannuttava – niin usein julkisilla paikoilla harjoitettua käännyttämistä
ja hengellistä väkivaltaa joutuu vain sietämään ja sivuuttamaan, puhumattakaan
siitä, mitä moni on joutunut kuuntelemaan ja nielemään, kun omassa uskonyhteisössä mikrofonit
ja sananvalta on annettu harvoille ja valituille.
Paljon enemmänkin Pride-viikosta olisi kirjoitettavaa. Oli kokonainen paneelikeskustelu sateenkaari-ihmisten kohtaamasta hengellisestä väkivallasta. Siinä olisi paljon perkaamista, mutta en mene nyt siihen. Sanon vain, että on ollut hienoa nähdä viime aikoina eri tilaisuuksissa transihmisiä, jotka ovat kulkeneet vuosien tai vuosikymmenien mittaisen matkan itsensä kanssa ja joista huokuu levollisuus ja itsensä kanssa sinuina oleminen.
”Joskus vielä menen suviseuroihin viiksissä”, sanoin vaimolle lauantaiaamuna kylpyhuoneen peilin ääressä, kun taiteilin itselleni meikkivärillä naamakarvoitusta. Jos olen tehnyt viime aikoina paljon identiteettityötä oman uskonnollisuuteni kanssa, on sitä hommaa sukupuoliasioissakin tehtävänä. Nämä eivät ole toisistaan erillisiä asioita, vaan saman kolikon eri puolia. Rohkeus olla enemmän oma itsensä välittämättä siitä, mitä muut sanovat, voi kantaa yhtä hyvin kirkkoon kuin uskaliaampaan sukupuolen ilmaisuun.
Sateenkaariasiat herättävät kirkossa paljon tunteita. Erilaiset kristilliset näkemykset ovat kuin eri planeetoilta. Suviseurasaarnassa valiteltiin, miten kansa huutaa Pridea ja kirkko taipuu samoin kuin ylipapit ristiinnaulitsivat Jeesuksen kansan niin vaatiessa. Taas ristiinnaulitaan Herra Jeesus Kristus ja hänen sanansa, murehti puhuja. Kotikirkon jumalanpalveluksessa asia nähtiin aivan toisin: seksuaalivähemmistöjen syrjintä on osoitus pahasta ja siitä, ettei Jumalan valtakunta vielä ole maan päällä. Kotiseurakunta järjesti myös Pride-liputuksen. Hurskaana seurakuntalaisena tarjouduin tietysti avustamaan siinä, mutta pesti jäi lyhyeksi, kun sateenkaarilippu varastettiin kirkon lipputangosta.
Kaiken tämän jälkeen kaipaan hiljentymistä. Kivempaa olisi voida keskittyä ihan muihin asioihin – taistelun tuoksina vetää mielen ja kehon ylikierroksille. Mitenkään vähättelemättä yhdenvertaisuustaistojen merkitystä ihmisten elämälle ja omallekin elämälleni, se on kuitenkin pintakuohua sen rinnalla, mikä hengellisyyden todellinen tarkoitus on. Syvemmältä löytyy se olemisen taso, jossa ei enää ole merkitystä sillä, olenko mies vai nainen, hetero vai homo, kristitty vai buddhalainen. Sieltä syvätasolta voisi myös löytyä erilaisia kristittyjä yhdistäviä tekijöitä, jos pinnallisemmista asioista ei tarvitsisi vääntää.
Kunpa sateenkaaren alle lopulta voisivat mahtua ihan kaikki, koko ihmisten moninaisuus.
