Eksegeetinpoikanen vertailee ehtoollistekstejä

Vietin juuri rattoisan parituntisen vertaillen neljää Uuden testamentin kertomusta siitä, miten Jeesus asettaa ehtoollisen: sen kuvaavat Paavali (1. Kor. 11:23–26) ja kaikki synoptiset evankeliumit (Matt. 26:26–29, Mark. 14:22–25, Luuk. 22:14–20). Laitan tuotoksen tännekin siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa. Lainaukset ovat vuoden 1992 Kirkkoraamatusta.

Teksteissä Jeesus on oppilaidensa kanssa viimeisellä aterialla ennen vangitsemistaan. Aterian aikana hän ottaa leivän ja (viini)maljan ja kehottaa oppilaita jakamaan ne keskenään. Sekä leivän että maljan kohdalla Jeesus lausuu tietyt sanat rinnastaen leivän ruumiiseensa ja viinin vereensä. Nämä ovat yhteisiä piirteitä kaikille neljälle tekstille. Yhteistä on myös se, että kaikissa teksteissä Jeesus sanoo joko ruumiin tai veren tai molempien olevan jonkinlainen uhri (annettu/vuodatettu muiden puolesta). Maljan kohdalla Jeesus puhuu kaikissa teksteissä liitosta. Lisäksi kaikki neljä kirjoittajaa mainitsevat sen, että Jeesus murtaa leivän.

Pääpiirteet ovat siis yhteneväiset, mutta yksityiskohdissa on paljon eroja. Luukkaan tekstin rakenne poikkeaa muista. Hän aloittaa Jeesuksen puheen pienellä johdannolla, jossa Jeesus sanoo hartaasti halunneensa syödä pääsiäisaterian oppilaidensa kanssa ennen kärsimystään. Hän myös vaihtaa leivän ja viinin järjestystä: ensin malja, sitten leipä ja sitten vielä uudestaan malja aterian jälkeen.

Leivän murtamisen yhteydessä Jeesus sanoo Markuksen mukaan vain ”Ottakaa, tämä on minun ruumiini”. Matteus lisää tähän kehotuksen syödä: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Paavalilla ja Luukkaalla Jeesuksen repliikki on pidempi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Matteus ja Markus eivät mainitse ollenkaan sitä, että ehtoollista on tarkoitus viettää Jeesuksen muistoksi.

Maljan jakamisen yhteydessä Jeesus sanoo Markuksen mukaan: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.” Matteus lisää Jeesuksen vuorosanoihin jälleen kehotuksen juoda. Lisäksi hän täydentää Markuksen repliikin perään sanat ”syntien anteeksiantamiseksi”. Veren vuodattamiselle on siis annettu teologinen tulkinta: sen funktio on mahdollistaa syntien anteeksisaaminen. Luukkaalla, jonka mukaan Jeesus antaa maljan opetuslapsille kahdesti, hän sanoo jälkimmäisellä kerralla: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” Myös Paavali mainitsee uuden liiton (toisin kuin Matteus ja Markus, jotka puhuvat vain liitosta), mutta ei sitä, että veri on vuodatettu jonkun puolesta: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Kenen puolesta Jeesuksen ruumis annetaan tai veri vuodatetaan? Paavalilla ja Luukkaalla ”teidän puolestanne”, siis kirjaimellisesti tulkiten vain läsnäolijoiden eli Jeesuksen oppilaiden puolesta, Matteuksella ja Markuksella ”kaikkien puolesta”.

Kaikki synoptiset evankeliumit mainitsevat Jeesuksen sanoneen, että hän ei enää maista viiniköynnöksen antia tässä maailmassa, vaan vasta Jumalan valtakunnassa. Markus sanoo, että tämä tapahtuu ”sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa”. Matteus lisää tähän sanat ”teidän kanssanne”, siis Jeesus juo uutta viiniä vasta sitten, kun myös oppilaat ovat hänen kanssaan Jumalan valtakunnassa. Luukas muotoilee asian toisin: Jeesus ei maista viiniköynnöksen antia ”ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut”. Suunta vaikuttaa päinvastaiselta: Jeesus ei ole menossa Jumalan valtakuntaan, vaan Jumalan valtakunta on tulossa Jeesuksen luo. Paavali ei mainitse asiaa. Sen sijaan hän liittää ehtoollisen viettämisen Jeesuksen paluun odotukseen: ne, jotka viettävät ehtoollista, julistavat ”Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee”.

Paavalin kuvaus ehtoollisen asettamisesta muistuttaa siis eniten Luukkaan evankeliumia. Paavali ja Luukas ovat yhteneväisiä myös siinä, että Jeesus jakaa maljan vasta aterian jälkeen, ei aterian aikana. Vastaavasti Matteuksen ja Markuksen kuvaukset ovat lähellä toisiaan. Entä mitä näistä neljästä tekstistä käytetään ehtoollisen asetussanoissa, jotka ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyisessä Kirkkokäsikirjassa?

Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin (Paavali)

otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: (Matteus, Markus, Luukas)

Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, (Matteus)

joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää se minun muistokseni. (Paavali, Luukas)

Samoin hän otti maljan, kiitti ja sanoi: (Matteus, Markus, Luukas – Paavali ei mainitse kiittämistä maljan vaan leivän yhteydessä)

Ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki. (Matteus, paitsi ”ottakaa” on Luukkaalta)

Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, (Paavali, Luukas)

joka vuodatetaan teidän puolestanne (Luukas)

syntien anteeksiantamiseksi. (Matteus)

Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni. (Paavali)

Ehtoollisen asetussanat on siis kursittu kasaan pienistä paloista Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien sekä 1. Korinttilaiskirjeen pohjalta.

Minusta tämä oli aika hauska pikku tehtävä. Huomiota kiinnittää se, että Matteus ja Markus puhuvat vain ”liitosta”, Paavali ja Luukas ”uudesta liitosta”. Ajattelevatko Matteus ja Markus vanhan juutalaisen liiton (eli Jumalan ja Israelin kansan välisen liiton) olevan yhä voimassa, kun taas Paavali ja Luukas tulkitsevat sen korvautuneen uudella? Toisaalta nimenomaan Matteus ja Markus näyttävät ulottavan Jeesuksen kuoleman vaikutuksen laajemmalle: veri on vuodatettu kaikkien puolesta.

Kiinnostavaa on myös se, miten kirkko on näiden tekstien pohjalta myöhemmin ymmärtänyt ehtoollisen vieton funktion. Luterilaisessa ehtoollisteologiassa ehtoollinen on nimenomaan syntien anteeksisaamisen rituaali, mutta Paavalille ehtoollinen vaikuttaa olevan toisaalta muistoateria ja Jeesuksen kuoleman julistamisen ateria, toisaalta yhteyttä Kristukseen (1. Kor. 10:16–17). Matteus ainoana mainitsee syntien anteeksiantamisen.

Vihan loppu?

Sanoin ystävälle kirkkokahveilla tänään, että jumalakriisiäni ei enää ole, ja hän yllättyi. Siitä tuli mieleen, että pitäisi varmaan päivittää tänne vähän kuulumisia.

Tosin en ollenkaan tiedä, mitä tapahtui, miksi kaikki ongelmat jumalasuhteessani tuntuvat kadonneen. Toiselle ystävälle sanoin jo joku aika sitten, että tuntuu kuin sillä vihalla, jota ryöppysi minusta koko viime vuoden kuin kuumaa vettä geysiristä, olisi sittenkin reuna. Että ehkä se joskus loppuu. Tietysti voi olla ennenaikaista antaa tällaisia lausuntoja sen perusteella, että kuukauden päivät olen elänyt jumalasuhteessani seesteisempää vaihetta. Ehtiihän tässä tulla vielä vaikka minkälaisia kriisejä; ehkä viha-geysir vain vetää henkeä. Etenkin kun olen nyt vältellyt tilanteita, joissa voisin triggeröityä, ja osallistunut vain turvallisiksi tietämiini kirkollisiin tilaisuuksiin.

Joka tapauksessa seesteistä on ollut. Tänäkin viikonloppuna osallistuin peräti kolmeen messuun ja yhteen kasteeseen, eikä mikään ahdistanut eikä hiertänyt. Teologian ja sydänrukouksen opiskelu, muu lukeminen ja erilaisten kristittyjen kanssa seurustelu on tietysti muuttanut paljon; verrattuna parin vuoden takaiseen minulla on valtavasti enemmän näkökulmia siihen, mistä kirkon uskonnollisessa kielessä on kyse ja miten moninaisilla tavoilla sen voi ymmärtää. Muutosta voisi ehkä havainnollistaa kaaviolla jotenkin näin:

Tiedollisen tason lisäksi paljon on tapahtunut muilla tasoilla. Yksi näkemisen hetki oli pari viikkoa sitten, kun messuporukkamme rakenteli taas meditatiivista messua. Toiset olivat jo aloittaneet harjoitukset, kun pujahdin kirkon sivuovesta sakastin läpi kirkkosaliin johtavalle ovelle. Tuli mieleen elokuva, jota olimme vaimon kanssa edellisiltana katsoneet: se kohtaus, jossa nuori sotainvalidi palaa pitkän sairaalajakson jälkeen kotitilalle puolison luo. Oli ihan samanlainen olo, sellainen kuin olisin ollut pitkään sairaana ja juuri palaamassa kotiin. Vastaanotto oli lämmin. Ystävä huomasi minut siinä nojailemassa ovenpieleen ja lähetti lentosuukon. Kun psalmi loppui, halauksia sateli monelta suunnalta.

Toinen näkemisen hetki oli tänään. Teen pientä harjoittelua kotiseurakunnalle ja niissä merkeissä olin mukana kasteessa. Kasteperhe ei ollut kirkollisesti orientoitunut, joten minä ja kasteen toimittanut pappisystäväni laususkelimme uskontunnustukset ja isämeidät ja veisasimme virret lähinnä kahdestaan. Olen nykyään enimmäkseen tekemisissä ihmisten kanssa, joille hengellisyys on elämän pohjavirta, joten kontrastin ilmapiirissä huomasi selvästi. Pappisystäväni jeesuspuheita kuunnellessa näin, miten umpikristitty olen, aivan yltä päältä kristinuskossa marinoitunut. Eihän siinä asiassa tai uskonnollisessa identiteetissäni ole mitään epäselvää. Tää on mun juttu. Mitä dystooppisemmaksi maailma muuttuu – ja juuri nyt se tuntuu muuttuvan dystopiaksi silmissä – sitä enemmän kaipaan Jeesusta, tai miksei Buddhaakin tai muita hengellisyyden mestareita, jotka tajuavat ihan muiden asioiden kuin rahan ja vallan päälle.

Olen huomannut muitakin muutoksia itsessäni. Yhtenä päivänä olin hirveän ylpeä itsestäni, kun onnistuin lopettamaan keskustelun puhelinmyyjän kanssa lyhyeen. Heidän taktiikkansahan on se, että he eivät anna toiselle ollenkaan suunvuoroa, joten kaltaiseni kohtelias kuuntelija on pulassa. Rajojen vetäminen on ollut minulle vaikeaa, mutta minäpä sanoin tällä kertaa, etten jaksa nyt alkuunkaan puhua tästä aiheesta, heippa.

Kun Jumalalle ei tarvitse olla vihainen, on tullut tilaa toisenlaisille oloille ja ajatuksille. Yhtenäkin päivänä tuli sellainen olo, että ehkä kristinuskon pyhiin asioihin, kuten sakramentteihin ja jopa Raamattuun, voisi suhtautua kunnioittavammin, pitää niitä pyhinä. Tuli huono omatunto siitä, että kerran laskin leikkiä ehtoollisesta ja vertasin sitä teekuppien muuttamiseen sammakoiksi Tylypahkassa – siis kun mietin, miten pappiskokelaat mahtavat omaksua maagisen kyvyn muuttaa viini Jeesuksen vereksi.

Ja älkää nyt kertoko kenellekään, mutta kun jumalakriisi ei tule tielle, niin myös pappeus tuntuu ihan eri tavalla vaihtoehdolta, tai oikeastaan väistämättömyydeltä. Voi hemmetti. Kyseessä kun ei todellakaan ole unelma-ammatti, vaan ala joka tuntuu lupaavan lähinnä monenlaista riesaa ja ikävyyksiä. Olo ei ole järkeilyn tulos eikä edes tunne, vaan jotain toisenlaisen systeemin tietoa, jotain mitä joku kutsuisi intuitioksi tai kutsumukseksi. Tai joku sanoisi, että Jumala kiskoo sinnepäin – minä taas hangoittelen vastaan. Mutta katsotaan nyt, saattaahan Jumala tulla vielä toisiin ajatuksiin.

Yliluonnollisten kokemusten äärellä

Syksyllä otin vähän tuntumaa uskontotieteeseen, jossa pohdittiin yliluonnollisia kokemuksia monelta kantilta: metsänpeittoon joutumisen kokemuksia, psykedeelien tuottamia mystisiä kokemuksia, autismin kirjolla olevien yliluonnollisia aistikokemuksia, kielilläpuhumista.

Opin, että yliluonnollisen kokeminen on ihan normaalia. Sekin on normaalia, ettei koskaan koe mitään yliluonnollista – karkeasti ehkä puolet ihmisistä kokee sellaista joskus elämässään. Tosin se, mikä määrittyy yliluonnolliseksi kokemukseksi, riippuu lähinnä ihmisen omasta tulkinnasta. Joku voi nähdä puussa linnun ja tulkita sen edesmenneen läheisen vierailuksi tuonpuoleisesta. Toisaalta tulkinnat ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia: ufoista kertova hittielokuva saa ufokokemukset räjähtämään käsiin, kun taas kokemukset menninkäisistä ovat hiipuneet samalla kun agraariyhteiskunta on painunut historian hämäriin. Yliluonnolliset kokemukset eivät kuitenkaan katoa, ja niissä on samanlaisia piirteitä yli kulttuurirajojen.

Minua kiinnostaa se, mikä on yliluonnollisten kokemusten merkitys ihmisten (erityisesti kristittyjen) hengellisyydelle. Ei voine kiistää sitä, että kokemuksista on hengelliselle elämälle hyötyä. Hyvin monien kristittyjen usko lepää jonkin yliluonnollisen kokemuksen tai kokemusten varassa. On kuultu tai muuten aistittu Jumalaa tai hänen puhutteluaan.

”Ehkä Jumala on nähnyt heikkouteni, sillä taivaalliset maistiaiset motivoivat kummasti jatkamaan hengen kuoppaisella tiellä”, kirjoittaa Sanna Vaara kirjassaan Jumalan katkennut kynä, ja jatkaa: ”Mistä tulee tämä luja uskoni Jumalaan, jos ei ainakin osittain kokemuksista, jotka ovat sitä vahvistaneet? Tarvitsisinko taas tikkareita, jotta saisin suhteeseemme kipinää?”

Toinen kirja, jonka hiljattain luin samasta hengellisten matkakertomuksien genrestä, on Mika Seppäsen Tien kauneudesta. Hänen kuvauksensa meditaatioretriiteiltä ovat yhtä yliluonnollisten kokemusten ilotulitusta. Kun minä menen retriitille meditoimaan, pääasiassa tuntuu siltä, ettei kokemuksessani tapahdu mitään. Siis muuta kuin sitä, että tunnen lattian allani, vaatteet ylläni, hengityksen tahtiin kohoilevan rintakehäni, nälän, kutinan nenänpielessä, laukkaavat ajatukseni ja mitä milloinkin. Sellaista normaalia. No, kyllä toisinaan tapahtuu vähän muutakin.

Muutama viikko sitten opetin sydänrukousta kotiseurakunnassa, ja päivään osallistunut ystävä sanoi lähteneensä heti jonkinlaiselle hengelliselle tripille ja paistatelleensa jumalallisen valon loisteessa. Toinen sanoi, ettei kokenut mitään erityistä. En minäkään koskaan koe sydänrukouksessa mitään erityistä. Minä vain sydänrukoilen, ja ennen pitkää tietoisuuteni yleensä sumenee, kun alan vajota uneen.

Vaara pohtii kirjassaan, että ehkä hän on erityisesti tarvinnut Jumalan vakuuttelua olemassaolostaan, kun ei ole saanut rintamaidossa luottamusta häneen. Ehkä Jumala antaa lohdutusta niille, jotka sitä erityisesti tarvitsevat. Sitä en usko, koska hengellisten kokemusten jakelu vaikuttaa täysin mielivaltaiselta. Kuten Vaara itsekin kirjoittaa: ”Elämä on, mitä on. Siihen näyttää kuuluvan niin pumpulia kuin paskaakin. Mitään ihmisjärjelle selittyvää logiikkaa täällä ei tunnu olevan.”

Hengellisiä kokemuksia ja niiden merkitystä teologialle ja uskonelämälle on pohdittu myös spiritualiteetin teologian kurssilla, jota parhaillaan käyn. Suhtautuminen kokemuksiin on kristillisessä perinteessä ollut kahtalaista. Toisaalta se on myönteistä: koko kristinuskohan perustuu ihmisten yliluonnollisille kokemuksille ylösnousseesta Kristuksesta, ja Paavalistakin tuli kristitty yliluonnollisen kokemuksen seurauksena. Toisaalta kokemuksiin on suhtauduttu nuivasti. Sydänrukouksen oppi-isä Thomas Keating kirjoittaa kirjassaan Avoin mieli ja sydän, että kristillisessä perinteessä on karsastettu yliluonnollisia lahjoja ja kykyjä, koska vaarana on hengellinen egoismi ja ylpeys. Keskiajan mystikko Ristin Johannes opasti hylkäämään kaikenlaiset näyt, ilmestykset ja äänet: puhdas usko on paras tie Jumalan luo.

Teologien kesken on kiistelty siitä, mikä painoarvo hengelliselle kokemukselle pitäisi antaa. Ankkuroituuko usko ihmisen omaan kokemukseen vai Raamattuun ja traditioon? Liberaaliteologian isä Friedrich Schleiermacher oli sitä mieltä, että kaikki kristilliset opit pitää pystyä muotoilemaan niin, että ne ovat yhteydessä kristittyjen omaan kokemukseen. Toinen suuri teologi, Karl Barth, oli vastakkaisella kannalla: jos Jumala rakentuu omaan kokemukseemme sopivaksi, uskosta tulee liian subjektiivista eikä ihmisen oma kokemus ja ajattelu tule mitenkään haastetuksi. Jos taas Jumala voi olla outo ja aidosti erilainen kuin kokemuksemme, hän voi myös haastaa meidät muutokseen.

Kysymys ei lopulta tietenkään ole joko–tai, vaan sekä–että. Kokemus tekee teologian eläväksi ja muuttaa ihmisten elämää. Helpostihan oppien pyörittely uhkaa muuttua pelkäksi paperinmakuiseksi filosofeeraukseksi tai karata omiin sfääreihinsä, irralleen ihmisten arjesta. Toisaalta pelkkään omaan kokemukseen nojaava hengellisyys on aika heikoissa kantimissa sekin. Traditio antaa eräänlaisen kartan, jonkinlaista suuntaa, varmuutta ja turvaa, jotain yksilöä suurempaa.

Uskonnollisille ja yliluonnollisille kokemuksille on tieteessä yritetty etsiä luonnollisia selityksiä monin eri tavoin, mutta yliluonnollista on vaikea saada tieteen keinoin kiinni. Mielenhäiriöiden ja uskonnollisten kokemusten rajapinta on oma ongelmakenttänsä, johon en tässä nyt mene. On kaikkea muuta kuin selvää, milloin uskonnollinen kokemus on sairauden merkki. Kurssilla on myös pohdittu sitä, voiko uskonnollinen kokemus tuottaa tietoa ja antaako oma kokemus ihmiselle perustellun syyn uskoa vaikkapa Jumalaan. Harva tällaisia tosin käytännössä pohtii: luontevaa on luottaa omiin kokemuksiinsa, ellei ole hyvää syytä olla tekemättä niin. Myös toisten ihmisten kokemukset voivat antaa syyn uskoa.

Sydänrukouksen piirissä opetetaan, ettei rukouksen toimivuus riipu ihmisen psykologisesta kokemusmaailmasta millään tavalla. Thomas Keating tähdentää, ettei yliluonnollisilla kokemuksilla ja kyvyillä ole mitään tekemistä jumalasuhteen kasvun ja ihmisen hengellisen edistyneisyyden kanssa. Hän varoittaa myös noudattamasta Jumalalta saatuja viestejä harkitsemattomasti, koska on hyvin mahdollista, että ne ymmärretään väärin. Keating kirjoittaa ”valot päällä” ja ”valot pois päältä” tapahtuvasta mystiikasta: samaan päämäärään eli mystiikan kontekstissa ”kaiken muuttavaan yhteyteen” voi päästä yhtä lailla se, jolla on rikas hengellinen kokemusmaailma, kuin sekin, joka ei koskaan koe yhtään mitään jumalallista.

Pidän siitä, ettei mielen sisältöä rukouksen aikana tai ihmisten kokemusmaailmoja ryhdytä arvottamaan. Toisaalta Keatingin tapa kirjoittaa asiasta nostattaa vähän kulmakarvoja, koska se tekee sydänrukouksesta sellaista, jota on vaikea osoittaa toimimattomaksi. Eihän mikään hengellinen harjoitus kaikille sovi, ja ihmisen pitää pystyä jotenkin oman kokemuksensa nojalla arvioimaan, kannattaako hänen harjoittaa sitä vai jotain muuta. En ajattele, että sydänrukouksen pitäisi ”tuntua joltain”, päinvastoin, mutta jokin tässä silti vähän hiertää. Ehkä se on se valaistumisen tai mystisen union tavoitteleminen, johon vieläpä pitäisi pyrkiä sokean uskon varassa.