Opiskelukaverien ryhmässä jaettiin keväällä kokemuksia siitä, millaista on olla teologian opiskelija. Tuntemattomat ryhtyvät avautumaan elämän syvistä asioista, oli yksi kokemus, jonka monet tunnistivat.
Minä sanoin, että tämä on parannus entiseen, koska kun ennen kerroin olevani töissä Ilmatieteen laitoksella, kaikki tuntemattomat alkoivat avautua minulle lähinnä säästä.
Joku oli törmännyt vähättelyyn. Teologisessa ei kuulemma opi muuta kuin juomaan kahvia. Kahvinjuonti onkin kyllä papille tärkeä taito, mutta ehkä se opetellaan vasta maisterivaiheessa, koska vielä en ole kahvinjuontiseminaariin törmännyt.
Ja sitten se pappeudesta kyseleminen. Tuleeko sinusta pappi? Kaikki kysyvät tätä, voihkaisi yksi.
Vaikka pappeus ei olisi käynyt mielen vieressäkään ennen teologian opintoja, asiaa joutuu väkisinkin pohtimaan, jos on yhtään kristillisesti suuntautunut. Siitä pitää ympäristö huolen. Ateistiystäväni ryhtyi vinoilemaan tulevasta pappeudestani jo ennen opintojeni alkua. Hän tarjoutui sielunhoidolliseksi koekaniiniksi, että voin harjoitella.
Ehkä jatkuvat pappisutelut ovat syy siihen, että muuan opettajamme kertoi, että olisi nuorena mieluummin sanonut opiskelevansa geologiaa kuin teologiaa. Ja kun eräässä tilaisuudessa törmäsin liutaan teologian tohtoreita, he tuntuivat katsovan minua vähän säälivästi. Älä huoli, me ei kysytä mikä sinusta tulee, yksi sanoi. Me tiedetään millaista se on.
Minulla on kysyjille yleensä lyhyt vastaus: en tiedä. Pitempi vastaus tulee tässä.
Olen kyllä oppinut arvostamaan papin työtä ja tunnen monia hienoja pappeja. Heidän työtäänhän on kohdata ihmisiä elämän suurissa käännekohdissa. Sikäli tuntuisi ihan hienolta, jos minusta voisi tulla pappi. Sitä paitsi Jumalalle olisi kiva tehdä töitä.
Asiassa on kuitenkin pitkä lista muttia. On tullut selväksi, että tulokulmani teologiseen on hyvin erilainen kuin opiskelukavereillani. Monet ovat jo olleet kirkossa töissä tai sitten he ovat pitkän linjan seurakunta-aktiiveja. Minulla on herätysliiketausta, toinen jalka buddhalaisessa meditaatioperinteessä ja sitten vielä sateenkaarivähemmistöön kuuluminen. En tiedä, tulisinko toimeen kirkon kanssa ja tulisiko kirkko toimeen minun kanssani.
Sitten on käytännön ongelmia. On turha haaveilla mistään ihmisläheisestä työstä niin kauan kuin masennus säännöllisesti tuhoaa kykyni olla ihmisten kanssa tekemisissä, enkä tiedä, jaksaisinko edes terveenä ihmisiä siinä määrin kuin pappina pitäisi jaksaa. Entä jaksaisinko olla niin paljon äänessä ja esillä, kun yleensä tykkään olla hiljaa? Toisekseen olen perinteisesti vihannut juhlia ja kaikenlaista pönötystä, ja papin työ on jos ei nyt yhtä juhlaa niin ainakin juhlia täynnä. Hautajaisia, häitä, kasteita, konfirmaatioita.
Juhlien vihaaminen liittyy erityisesti juhlapukeutumiseen ja sukupuolirooleihin pukeutumisessa. Nuorempana vannoin, etten koskaan ryhdy mihinkään työhön jossa täytyy pukeutua tietyllä tavalla, saati fiinisti, eikä pappeus täytä kriteeriä. Se ei ole mikään verkkarit ja villapaita -ammatti. Nykyään on sentään jo luovuttu papinvaatteiden määrittelystä sukupuolen mukaan, mikä jo lähtökohtaisesti tekisi koko pappeusajatuksen mahdottomaksi, jos ei sovi kaksijakoiseen sukupuoliluokitteluun.
Isoimpana on kysymys kirkon uskosta ja siihen liittymisestä. Kuluvana kesänä olen meditaatioretriittien järjestämisen lomassa myötäelänyt opiskelukavereiden kauhua ja jännitystä ensimmäisten rippikoulutuntien edessä, sitten iloa ja liikutusta hyvin menneistä leireistä ja ensimmäisistä konfirmaatioista. Salaisesti olen kiitellyt onneani, että minun ei tarvitse yrittää keksiä, miten ihmeessä hengellisyyttä opetetaan viisitoistavuotiaille, varsinkin kun menen itse jo Katekismuksen kanssa ihan solmuun. Puolet sen sisällöstä on sellaista, ettei minulla ole aavistustakaan miten sellaisiin asioihin uskotaan.
Pappeus on erikoinen ammatti myös sikäli, että siihen, kuka saa toimia pappina ja kuka ei, liittyy poikkeuksellisen paljon intohimoja. Jos aikoisin suuntautua papiksi, ei siinä auttaisi liikaa miettiä, mitä muut ihmiset siitä tykkäävät. Monet eivät tykkäisi.
Muutama viikko sitten kävin Skalandissa, Senjan saarella Pohjois-Norjassa. Siellä oli pienen kirkon edustalla patsas, rintakuva, jonka jalustassa luki ”Ingrid Bjerkås, første kvinnelige prest i den norske kirke”. Hän toimi seudulla pappina vuosina 1961–1965.
Ingrid oli kova tyyppi. Sodan aikana hän osallistui vastarintatoimintaan: hän kirjelmöi maan natsimielisille johtajille ja yritti keskeyttää natsijohtajan puheen. Siitä hyvästä hän joutui vankileirille. Sodan jälkeen hän lähti opiskelemaan teologiaa, valmistui 57-vuotiaana ja ryhtyi Norjan ensimmäiseksi naispapiksi välittämättä kaikesta mustamaalauksesta ja kampanjoinnista, jota häntä vastaan käytiin. Kuusi yhdeksästä silloisesta Norjan piispasta vastusti hänen pappisvihkimystään. Ehkä natsien uhmaamisen ja vankileirin jälkeen ei piispojen ja konservatiivikristittyjen uhmaaminen enää tuntunut missään.
Piispan allekirjoittamassa ordinaatiokirjeessä painotekstin pronominit vedettiin yli ja korjattiin käsin kuulakärkikynällä: ei han ja hans, vaan hun ja hennes. Vihkimyksen jälkeen Bjerkås päätyi pienen syrjäisen seurakunnan paimeneksi, koska sinne oli vaikea saada houkuteltua miespappia. Vastaanotto seurakuntalaisten taholta oli kuulemma lämmin, mutta pieni porukka kieltäytyi naispapin palveluksista kokonaan.
Kaiken kaikkiaan
pappeus tuntuu siis aika kaukaiselta, mutta vaikea sitä on lakata
pohtimastakaan. Siinä tuntuu olevan jotain samaa kuin uskossa yleensä – jotain
merkillistä vetoa vastoin kaikkia järkisyitä. Tai jotain samaa kuin hurjassa
vuoristoradassa: kiehtoo ja herättää kauhua samaan aikaan. Vielä pari vuotta
sitten olisin nauranut itseni tärviölle, jos joku olisi sanonut että minusta tulee
pappi, mutta mitä enemmän kirkossa hengailen, sitä vähemmän absurdilta ajatus tuntuu. Idea ei ole enää pähkähullu, vaan pelkästään hullu.
Onneksi saan vielä opiskella teologiaa, koska siitä olen vähintään yhtä innoissani kuin papiksi aikovat opiskelukaveritkin. En tiedä onko elämässä koskaan ennen ollut sellaista tilannetta, että melkein odotan kesän ja loman loppumista, kun syksyksi ja talveksi on odotettavissa jotain niin mielenkiintoista.
