Sanoin ystävälle kirkkokahveilla tänään, että jumalakriisiäni ei enää ole, ja hän yllättyi. Siitä tuli mieleen, että pitäisi varmaan päivittää tänne vähän kuulumisia.
Tosin en ollenkaan tiedä, mitä tapahtui, miksi kaikki ongelmat jumalasuhteessani tuntuvat kadonneen. Toiselle ystävälle sanoin jo joku aika sitten, että tuntuu kuin sillä vihalla, jota ryöppysi minusta koko viime vuoden kuin kuumaa vettä geysiristä, olisi sittenkin reuna. Että ehkä se joskus loppuu. Tietysti voi olla ennenaikaista antaa tällaisia lausuntoja sen perusteella, että kuukauden päivät olen elänyt jumalasuhteessani seesteisempää vaihetta. Ehtiihän tässä tulla vielä vaikka minkälaisia kriisejä; ehkä viha-geysir vain vetää henkeä. Etenkin kun olen nyt vältellyt tilanteita, joissa voisin triggeröityä, ja osallistunut vain turvallisiksi tietämiini kirkollisiin tilaisuuksiin.
Joka tapauksessa seesteistä on ollut. Tänäkin viikonloppuna osallistuin peräti kolmeen messuun ja yhteen kasteeseen, eikä mikään ahdistanut eikä hiertänyt. Teologian ja sydänrukouksen opiskelu, muu lukeminen ja erilaisten kristittyjen kanssa seurustelu on tietysti muuttanut paljon; verrattuna parin vuoden takaiseen minulla on valtavasti enemmän näkökulmia siihen, mistä kirkon uskonnollisessa kielessä on kyse ja miten moninaisilla tavoilla sen voi ymmärtää. Muutosta voisi ehkä havainnollistaa kaaviolla jotenkin näin:
Tiedollisen tason lisäksi paljon on tapahtunut muilla tasoilla. Yksi näkemisen hetki oli pari viikkoa sitten, kun messuporukkamme rakenteli taas meditatiivista messua. Toiset olivat jo aloittaneet harjoitukset, kun pujahdin kirkon sivuovesta sakastin läpi kirkkosaliin johtavalle ovelle. Tuli mieleen elokuva, jota olimme vaimon kanssa edellisiltana katsoneet: se kohtaus, jossa nuori sotainvalidi palaa pitkän sairaalajakson jälkeen kotitilalle puolison luo. Oli ihan samanlainen olo, sellainen kuin olisin ollut pitkään sairaana ja juuri palaamassa kotiin. Vastaanotto oli lämmin. Ystävä huomasi minut siinä nojailemassa ovenpieleen ja lähetti lentosuukon. Kun psalmi loppui, halauksia sateli monelta suunnalta.
Toinen näkemisen hetki oli tänään. Teen pientä harjoittelua kotiseurakunnalle ja niissä merkeissä olin mukana kasteessa. Kasteperhe ei ollut kirkollisesti orientoitunut, joten minä ja kasteen toimittanut pappisystäväni laususkelimme uskontunnustukset ja isämeidät ja veisasimme virret lähinnä kahdestaan. Olen nykyään enimmäkseen tekemisissä ihmisten kanssa, joille hengellisyys on elämän pohjavirta, joten kontrastin ilmapiirissä huomasi selvästi. Pappisystäväni jeesuspuheita kuunnellessa näin, miten umpikristitty olen, aivan yltä päältä kristinuskossa marinoitunut. Eihän siinä asiassa tai uskonnollisessa identiteetissäni ole mitään epäselvää. Tää on mun juttu. Mitä dystooppisemmaksi maailma muuttuu – ja juuri nyt se tuntuu muuttuvan dystopiaksi silmissä – sitä enemmän kaipaan Jeesusta, tai miksei Buddhaakin tai muita hengellisyyden mestareita, jotka tajuavat ihan muiden asioiden kuin rahan ja vallan päälle.
Olen huomannut muitakin muutoksia itsessäni. Yhtenä päivänä olin hirveän ylpeä itsestäni, kun onnistuin lopettamaan keskustelun puhelinmyyjän kanssa lyhyeen. Heidän taktiikkansahan on se, että he eivät anna toiselle ollenkaan suunvuoroa, joten kaltaiseni kohtelias kuuntelija on pulassa. Rajojen vetäminen on ollut minulle vaikeaa, mutta minäpä sanoin tällä kertaa, etten jaksa nyt alkuunkaan puhua tästä aiheesta, heippa.
Kun Jumalalle ei tarvitse olla vihainen, on tullut tilaa toisenlaisille oloille ja ajatuksille. Yhtenäkin päivänä tuli sellainen olo, että ehkä kristinuskon pyhiin asioihin, kuten sakramentteihin ja jopa Raamattuun, voisi suhtautua kunnioittavammin, pitää niitä pyhinä. Tuli huono omatunto siitä, että kerran laskin leikkiä ehtoollisesta ja vertasin sitä teekuppien muuttamiseen sammakoiksi Tylypahkassa – siis kun mietin, miten pappiskokelaat mahtavat omaksua maagisen kyvyn muuttaa viini Jeesuksen vereksi.
Ja älkää nyt kertoko kenellekään, mutta kun jumalakriisi ei tule tielle, niin myös pappeus tuntuu ihan eri tavalla vaihtoehdolta, tai oikeastaan väistämättömyydeltä. Voi hemmetti. Kyseessä kun ei todellakaan ole unelma-ammatti, vaan ala joka tuntuu lupaavan lähinnä monenlaista riesaa ja ikävyyksiä. Olo ei ole järkeilyn tulos eikä edes tunne, vaan jotain toisenlaisen systeemin tietoa, jotain mitä joku kutsuisi intuitioksi tai kutsumukseksi. Tai joku sanoisi, että Jumala kiskoo sinnepäin – minä taas hangoittelen vastaan. Mutta katsotaan nyt, saattaahan Jumala tulla vielä toisiin ajatuksiin.
