Syksyllä otin vähän tuntumaa uskontotieteeseen, jossa pohdittiin yliluonnollisia kokemuksia monelta kantilta: metsänpeittoon joutumisen kokemuksia, psykedeelien tuottamia mystisiä kokemuksia, autismin kirjolla olevien yliluonnollisia aistikokemuksia, kielilläpuhumista.
Opin, että yliluonnollisen kokeminen on ihan normaalia. Sekin on normaalia, ettei koskaan koe mitään yliluonnollista – karkeasti ehkä puolet ihmisistä kokee sellaista joskus elämässään. Tosin se, mikä määrittyy yliluonnolliseksi kokemukseksi, riippuu lähinnä ihmisen omasta tulkinnasta. Joku voi nähdä puussa linnun ja tulkita sen edesmenneen läheisen vierailuksi tuonpuoleisesta. Toisaalta tulkinnat ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia: ufoista kertova hittielokuva saa ufokokemukset räjähtämään käsiin, kun taas kokemukset menninkäisistä ovat hiipuneet samalla kun agraariyhteiskunta on painunut historian hämäriin. Yliluonnolliset kokemukset eivät kuitenkaan katoa, ja niissä on samanlaisia piirteitä yli kulttuurirajojen.
Minua
kiinnostaa se, mikä on yliluonnollisten kokemusten merkitys ihmisten
(erityisesti kristittyjen) hengellisyydelle. Ei voine kiistää sitä, että
kokemuksista on hengelliselle elämälle hyötyä. Hyvin monien kristittyjen usko
lepää jonkin yliluonnollisen kokemuksen tai kokemusten varassa. On kuultu tai
muuten aistittu Jumalaa tai hänen puhutteluaan.
”Ehkä Jumala on nähnyt heikkouteni, sillä taivaalliset maistiaiset motivoivat kummasti jatkamaan hengen kuoppaisella tiellä”, kirjoittaa Sanna Vaara kirjassaan Jumalan katkennut kynä, ja jatkaa: ”Mistä tulee tämä luja uskoni Jumalaan, jos ei ainakin osittain kokemuksista, jotka ovat sitä vahvistaneet? Tarvitsisinko taas tikkareita, jotta saisin suhteeseemme kipinää?”
Toinen kirja, jonka hiljattain luin samasta hengellisten matkakertomuksien genrestä, on Mika Seppäsen Tien kauneudesta. Hänen kuvauksensa meditaatioretriiteiltä ovat yhtä yliluonnollisten kokemusten ilotulitusta. Kun minä menen retriitille meditoimaan, pääasiassa tuntuu siltä, ettei kokemuksessani tapahdu mitään. Siis muuta kuin sitä, että tunnen lattian allani, vaatteet ylläni, hengityksen tahtiin kohoilevan rintakehäni, nälän, kutinan nenänpielessä, laukkaavat ajatukseni ja mitä milloinkin. Sellaista normaalia. No, kyllä toisinaan tapahtuu vähän muutakin.
Muutama viikko sitten opetin sydänrukousta kotiseurakunnassa, ja päivään osallistunut ystävä sanoi lähteneensä heti jonkinlaiselle hengelliselle tripille ja paistatelleensa jumalallisen valon loisteessa. Toinen sanoi, ettei kokenut mitään erityistä. En minäkään koskaan koe sydänrukouksessa mitään erityistä. Minä vain sydänrukoilen, ja ennen pitkää tietoisuuteni yleensä sumenee, kun alan vajota uneen.
Vaara pohtii kirjassaan, että ehkä hän on erityisesti tarvinnut Jumalan vakuuttelua olemassaolostaan, kun ei ole saanut rintamaidossa luottamusta häneen. Ehkä Jumala antaa lohdutusta niille, jotka sitä erityisesti tarvitsevat. Sitä en usko, koska hengellisten kokemusten jakelu vaikuttaa täysin mielivaltaiselta. Kuten Vaara itsekin kirjoittaa: ”Elämä on, mitä on. Siihen näyttää kuuluvan niin pumpulia kuin paskaakin. Mitään ihmisjärjelle selittyvää logiikkaa täällä ei tunnu olevan.”
Hengellisiä kokemuksia ja niiden merkitystä teologialle ja uskonelämälle on pohdittu myös spiritualiteetin teologian kurssilla, jota parhaillaan käyn. Suhtautuminen kokemuksiin on kristillisessä perinteessä ollut kahtalaista. Toisaalta se on myönteistä: koko kristinuskohan perustuu ihmisten yliluonnollisille kokemuksille ylösnousseesta Kristuksesta, ja Paavalistakin tuli kristitty yliluonnollisen kokemuksen seurauksena. Toisaalta kokemuksiin on suhtauduttu nuivasti. Sydänrukouksen oppi-isä Thomas Keating kirjoittaa kirjassaan Avoin mieli ja sydän, että kristillisessä perinteessä on karsastettu yliluonnollisia lahjoja ja kykyjä, koska vaarana on hengellinen egoismi ja ylpeys. Keskiajan mystikko Ristin Johannes opasti hylkäämään kaikenlaiset näyt, ilmestykset ja äänet: puhdas usko on paras tie Jumalan luo.
Teologien kesken on kiistelty siitä, mikä painoarvo hengelliselle kokemukselle pitäisi antaa. Ankkuroituuko usko ihmisen omaan kokemukseen vai Raamattuun ja traditioon? Liberaaliteologian isä Friedrich Schleiermacher oli sitä mieltä, että kaikki kristilliset opit pitää pystyä muotoilemaan niin, että ne ovat yhteydessä kristittyjen omaan kokemukseen. Toinen suuri teologi, Karl Barth, oli vastakkaisella kannalla: jos Jumala rakentuu omaan kokemukseemme sopivaksi, uskosta tulee liian subjektiivista eikä ihmisen oma kokemus ja ajattelu tule mitenkään haastetuksi. Jos taas Jumala voi olla outo ja aidosti erilainen kuin kokemuksemme, hän voi myös haastaa meidät muutokseen.
Kysymys ei lopulta tietenkään ole joko–tai, vaan sekä–että. Kokemus tekee teologian eläväksi ja muuttaa ihmisten elämää. Helpostihan oppien pyörittely uhkaa muuttua pelkäksi paperinmakuiseksi filosofeeraukseksi tai karata omiin sfääreihinsä, irralleen ihmisten arjesta. Toisaalta pelkkään omaan kokemukseen nojaava hengellisyys on aika heikoissa kantimissa sekin. Traditio antaa eräänlaisen kartan, jonkinlaista suuntaa, varmuutta ja turvaa, jotain yksilöä suurempaa.
Uskonnollisille ja yliluonnollisille kokemuksille on tieteessä yritetty etsiä luonnollisia selityksiä monin eri tavoin, mutta yliluonnollista on vaikea saada tieteen keinoin kiinni. Mielenhäiriöiden ja uskonnollisten kokemusten rajapinta on oma ongelmakenttänsä, johon en tässä nyt mene. On kaikkea muuta kuin selvää, milloin uskonnollinen kokemus on sairauden merkki. Kurssilla on myös pohdittu sitä, voiko uskonnollinen kokemus tuottaa tietoa ja antaako oma kokemus ihmiselle perustellun syyn uskoa vaikkapa Jumalaan. Harva tällaisia tosin käytännössä pohtii: luontevaa on luottaa omiin kokemuksiinsa, ellei ole hyvää syytä olla tekemättä niin. Myös toisten ihmisten kokemukset voivat antaa syyn uskoa.
Sydänrukouksen piirissä opetetaan, ettei rukouksen toimivuus riipu ihmisen psykologisesta kokemusmaailmasta millään tavalla. Thomas Keating tähdentää, ettei yliluonnollisilla kokemuksilla ja kyvyillä ole mitään tekemistä jumalasuhteen kasvun ja ihmisen hengellisen edistyneisyyden kanssa. Hän varoittaa myös noudattamasta Jumalalta saatuja viestejä harkitsemattomasti, koska on hyvin mahdollista, että ne ymmärretään väärin. Keating kirjoittaa ”valot päällä” ja ”valot pois päältä” tapahtuvasta mystiikasta: samaan päämäärään eli mystiikan kontekstissa ”kaiken muuttavaan yhteyteen” voi päästä yhtä lailla se, jolla on rikas hengellinen kokemusmaailma, kuin sekin, joka ei koskaan koe yhtään mitään jumalallista.
Pidän siitä, ettei mielen sisältöä rukouksen aikana tai ihmisten kokemusmaailmoja ryhdytä arvottamaan. Toisaalta Keatingin tapa kirjoittaa asiasta nostattaa vähän kulmakarvoja, koska se tekee sydänrukouksesta sellaista, jota on vaikea osoittaa toimimattomaksi. Eihän mikään hengellinen harjoitus kaikille sovi, ja ihmisen pitää pystyä jotenkin oman kokemuksensa nojalla arvioimaan, kannattaako hänen harjoittaa sitä vai jotain muuta. En ajattele, että sydänrukouksen pitäisi ”tuntua joltain”, päinvastoin, mutta jokin tässä silti vähän hiertää. Ehkä se on se valaistumisen tai mystisen union tavoitteleminen, johon vieläpä pitäisi pyrkiä sokean uskon varassa.
