Skeptikko rukousavustajakoulutuksessa

Kun ihmiset opiskelevat lääkäreiksi tai sairaanhoitajiksi, he harjoittelevat neulojen pistämistä ensin appelsiineihin ja sitten toisiinsa. Näin ainakin mielikuvissani – kun googlasin asiaa, selvisi, että nykyään pistämistä harjoitellaan ennemmin muovisiin tekokäsiin kuin appelsiineihin. Mutta kun ihminen opiskelee papiksi, miten harjoitellaan sielunhoitoa?

Teologisessa tiedekunnassa me opiskelijat emme ole ainakaan toistaiseksi sielunhoitaneet toisiamme. Sen sijaan olemme pohtineet ryhmissä, miten tarjota sielunhoitoa masentuneelle ”Jarkolle”, syöpädiagnoosin saaneelle ”Maijalle”, äitinsä menettäneelle alkoholisoituneelle ”Lasselle” ja niin edelleen.

Sielunhoidon opintoja on tulossa keväämmällä vielä lisää, mutta veikkaan, ettei yliopistossa tehdä käytännön sielunhoitotreeniä tai harjoitella monia muitakaan papin ammattitaitoon kuuluvia asioita, kuten rukoilemista. En halua joutua täysin pystymetsästä tilanteeseen, jossa minulta odotetaan spontaania rukoilemista ääneen. Siksi vietin yhden syksyisen viikonlopun Tuomasyhteisön rukousavustajakoulutuksessa.

Minulla toistuu kristinuskon kanssa sama kaava: aina uudelleen täytyy ylittää omat ennakkoluulonsa. Niin myös sinä lauantaina, kun ajelin ratikalla Jätkäsaareen Hyvän toivon kappelille. Sisälläni nimittäin asuu joku, jonka mielestä ääneen toisen puolesta rukoileminen on epäilyttävää toimintaa. Luullaanko täällä, että rukouksella voidaan ratkoa tämän maailman ongelmia?

Esittäytymisringissä kerroin olevani hiljaisen rukouksen ihminen ja että tulin koulutukseen haastaakseni itseni epämukavuusalueelle. Ääneen rukoileminen pani jo ajatuksena kiemurtelemaan sisäisesti. Jos minulta kysyttäisiin, ei rukouksessa pahemmin sanoja tarvittaisi.

Koulutus oli kuitenkin vakuuttava. Ensimmäisenä päivänä asiaa pohdittiin fiksusti monelta kantilta. Mietittiin omaa suhdetta rukoukseen ja sitä, miten rukousta voi käyttää väärin. Rikkovaa on esimerkiksi sellainen rukous, jossa rukoilija asettuu toisen yläpuolelle tai jossa toisen puolesta rukoillaan ilman lupaa. Tai jos ihmisen tilanteeseen rukoillaan ratkaisuja, joita tämä itse ei alkuunkaan koe haluavansa, tai ylipäätään sanoitetaan ihmisen asioita tavalla, jota hän ei koe omakseen. Ongelmia tulee, jos rukoilija sekoittaa omat tarpeensa toisen tarpeisiin ja haluaa ”pelastaa” hänet oman käsityksensä mukaisesti.

Rukouksen sanoittamisessa täytyy siis olla kieli keskellä suuta, mutta virheitäkään ei auta liikaa pelätä, ettei mene lukkoon. Jos joku esimerkiksi toivoo rukousta sairautensa vuoksi, pitäisikö rukoilla sairauden paranemisen puolesta vai ei? Huonolla tuurilla katteettomia toiveita välittävä rukous antaa ihmisen kannettavaksi sairauden lisäksi sen taakan, että Jumalakin on hylännyt hänet, kun rukous ei auta. Toisaalta jos ihmisellä on toive paranemisesta eikä sen puolesta rukoilla, se voi tuntua ohittavalta. Ongelman ympäri voi luovia jotenkin tähän tapaan: ”Rakas Jumala, näet Heikin ja kuulet hänen toiveensa, että hän voisi parantua.”

Koulutusta vetäneen Kati Pirttimaan mukaan ihmeitä tapahtuu, mutta vielä isompi ihme on se, millaisista asioista ihmiset voivat selviytyä ja silti säilyttää elämässään toivon. Lopulta se, miksi rukousta ylipäätään harjoitetaan, on mysteeri, mutta monille ihmisille se on valtava voimavara. Rukouksessa kevennetään taakkaa, jätetään asioita Jumalan käsiin.

Suurin oivallus minulle oli tämä: toisen puolesta ääneen rukoilemisessa on kyse vähän samasta kuin mitä olen tehnyt muuallakin, esimerkiksi fokusoinniksi kutsutun kehon kuuntelemisen harjoituksen parissa. Toinen puhuu omista asioistaan, toinen toimii peilinä ja palauttaa toiselle takaisin hänen omia sanojaan. Tässä ne sanat vain puetaan rukouksen muotoon. Lopulta tärkeintä on, että ihminen tulee kohdatuksi ja kuulluksi, ei se, että Jumalalle pidetään pienoisesitelmä ihmisen ongelmista.

Päivän päätteeksi harjoittelimme öljyllä voitelua eli toisen siunaamista otsaan piirretyllä ristinmerkillä ja sanallisella siunauksella. Luterilaisuudessa öljyllä voitelun traditio on katkennut niin kuin moni muukin hieno perinne, mutta sitä on ujutettu viime vuosina takaisin ”takaoven kautta”. Öljy oli kuulemma ihan tavallista S-marketin oliiviöljyä eikä piispan siunaamaa hienoa öljyä, kuten niissä kirkkokunnissa, joissa perinne on voimissaan. Sitä oli lorautettu pieneen kupposeen, jonka pohjalla oli puolikuuksi taiteltu vanulappu.

Koulutuksen jatkuessa sunnuntaina pääsimme sitten tositoimiin eli harjoittelemaan toisen puolesta ääneen rukoilemista. Jakauduimme kolmen hengen ryhmiin: yksi jonka puolesta rukoiltiin, yksi rukoilija ja yksi tarkkailija. Asiat, joihin rukousta pyydettiin, olivat ensimmäisellä kierroksella keksittyjä ja toisella kierroksella aitoja.

Jättäydyin alkuun tarkkailijaksi nähdäkseni, miten toiset hommasta suoriutuvat, mutta sitten piti hypätä uimataidottomana syvään päätyyn. Plumps! Onneksi edessäni oli ihminen, joka oli vain leikisti hädissään siitä, että hänen kumppaninsa oli äkillisesti kadonnut. ”Öö, rakas Jumala…”

– Älyttömän kuumottavaa, puuskahdin toisille, kun purimme tilannetta. Tuli pitkiä taukoja, kun en tiennyt yhtään, mitä sanoa.

Toinen kierros meni jo vähän paremmin. Ja kun harjoituspari aloitti rukouksen minun puolestani sanomalla, että ”Kiitos Havusta”, oli se sen verran aseistariisuvaa, että tällaisenkin jäärän sisin vähän suli. Tajusin, että tämä voi olla aika voimakas juttu.

Kokeile itte: kiitos sinusta.

Koulutus rohkaisi siihen, että ääneen rukoilemisen taito on opittavissa. Tarvitsee lähinnä sisäistää läjä omaan suuhun sopivia rukousfraaseja. Ehkä pitää harjoitella kotona pehmolelun kanssa.

 

Kolmas vuosi ja hiljaisuuden kaipuu

Aurinko tuli leiskumaan syksyn kirkkaankeltaisiin lehtiin kuin näyttääkseen, ettei se talvi niin paha juttu ole. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Ilman syksyn lakastumista ei ole keväällä maasta puskevia heleänvihreitä versoja. Ilman pimeyttä ei ole valoa.

Kolmas opiskeluvuosi teologisessa on jo hyvässä vauhdissa, mutta opinnoista ei ole nyt ollut paljoakaan kerrottavaa. Olen opiskellut historiantutkimuksen menetelmiä ja pappishommia. Seurakuntaharjoittelua edeltävällä työelämäkurssilla on pohdittu jumalanpalveluselämän, sielunhoidon ja kasvatuksen teemoja, mutta vain pintaraapaisun tasolla.

Opiskelussa on ollut vähän ylirasittumisen makua. En ole väsynyt liikaan tekemiseen, vaan liikoihin sanoihin. Päivät yliopistolla ovat niin täynnä sanoja – luennoilla, ryhmätöissä ja lounaskeskusteluissa hälisevässä ruokalassa – että olen niiden jälkeen ihan kanveesissa. Jos voisin, vetäytyisin jonnekin olemaan hiljaa ja toipumaan sanoista.

Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa minun oli pakko valita, mille teologian alalle suuntaudun. Vaihtoehtoja on viisi: systemaattinen teologia, käytännöllinen teologia, uskontotiede, eksegetiikka ja kirkkohistoria.

Systemaattinen teologia eli ”systis” on läheistä sukua filosofialle. Pyöritellään käsitteitä ja viljellään vaikeita sanoja niin että heikompaa hirvittää ja olo on pian kuin suohon vajonneella. Tässä esimerkki yhdeltä tämän syksyn luennolta, jossa huvikseni kävin sekoittamassa päätäni:

Modernien antiteodikeoiden kantilaisten lähtökohtien tunnistaminen ja yhdistävän transsendentaalisen argumentaatiorakenteen löytäminen: kohti naturalisoitua, historisoitua ja pragmatisoitua uudelleentulkintaa transsendentaalisesta tutkimuksesta, joka kohdistuu moraalin näkökulman mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin.

Mietiskelin tänään aamulla sängyssä, ettei minulla ole oikein mitään suhdetta kristinuskon oppeihin, siis sellaisiin ajatusrakennelmiin kuin kolminaisuus tai oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, tai sovitus tai vanhurskauttaminen. En vastusta niitä, mutta ne tuntuvat irrelevanteilta. Enemmän puhuttelee putoilevien lehtien teologia. Voisipa varistaa kaikki sanat kuin lehdet tuuleen, karsia kaiken ylimääräisen ja yksinkertaisesti vain antautua jonkin itseä suuremman kannatteluun. Ei, systemaattista teologiaa en jaksa kovin suurina annoksina.

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” puolestaan on oppiala, jota olen vältellyt kaikkein pontevimmin, koska sen kurssit ovat vaikuttaneet niin höttöisiltä. Siellä tutkitaan monenlaista, mutta karkeasti sanottuna sitä, miten ihmisten uskonnollisuus ilmenee käytännön elämässä.

Uskontotiede avartaa näkymiä kristinuskoa laajemmalle, mutta en ole kevyellä tutustumisella kokenut sitä oikein omakseni. Sitten on eksegetiikka, raamatuntutkimus. Tiettyyn rajaan asti se on hirveän kiinnostavaa, mutta syvemmälle eksegetiikan syövereihin sukeltaminen on tuntunut vähän uuvuttavalta vaihtoehdolta. Eksegeettien kriittinen ote Raamattuun purkaa kaikkea sitä, mihin kristityt perinteisesti ovat uskoneet, mutta ei oikein anna mitään tilalle. Se jättää tulevan pappiparan vähän tyhjän päälle ihmettelemään, että mitä minä nyt saarnaan tästä Raamatusta, jolle on tehty ruumiinavaus ja jonka sisälmykset on levitetty pöydälle ja analysoitu tavu tavulta.

Niinpä putosin kirkkohistorian syliin, eikä siinä sinänsä ole valittamista. Graduseminaarin vetäjä on loistava ja historia on lapsesta asti kutkutellut minua. Jos ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykyisyyttä.

Kirkkohistoriaa tehdään samalla tavalla kuin muutakin historiantutkimusta, aiheet vain pyörivät uskonnon ympärillä. Gradun aihe on tuottanut vähän harmaita hiuksia, mutta nyt olen aikeissa laatia tutkielman, joka liittyy ekoteologiaan ja 1980-luvun lopun ympäristöheräämiseen kirkossa.

Loppusyksyn suunnitelmissa on siis naputella gradua ja käydä sivistymässä kursseilla, joita minun ei ole pakko suorittaa, koska opintopisteitä on kertynyt riittämiin muutenkin. Keväämmällä edessä on seurakuntaharjoittelu eli tuntuman ottamista papin töihin käytännössä.

Mutta niin. Oispa hiljaisuutta. Pitää ehkä viritellä vaimon kanssa kotiretriitti. Joskus olemme laatineet itsellemme meditaatioretriittiä mukailevan päiväohjelman ja eläneet sen mukaan. Herätys, aamumeditaatio, aamupala hiljaisuudessa ja sitä rataa.

Astrid Lindgren ja Jumalan valtakunta

Lokakuussa huomaan vihaavani ja pelkääväni tätä vuodenaikaa, koska edessä on pitkä pimeys. Pelkään, että masennus tulee takaisin. Pelkään kylmyyttä, joka jähmettää kehon ja mielen.

Vaikka vihreyttä on vielä jäljellä, luonto lakastuu ja kuolee. Pelkään, että minäkin lakastun ja kuolen taas sisäisesti.

Hetkellisessä taistelutahdon puuskassa ryhdyin toimenpiteisiin. Kaivoin vaimon vaatekaapista paksun sinisen villapaidan, jonka ostimme silloin kun ajelimme junalla ja laivalla Marokkoon asti. Sanon sitä nukkumattivillapaidaksi ja toivon, että se pitää minut lämpimänä talven yli.

Hain varastosta julisteen, jonka kiinnitin eteisen oveen. Sen on piirtänyt Ilon Wikland, joka on kuvittanut monet Astrid Lindgrenin kirjat. Julisteessa kaksi lasta pyöräilee pikkukaupungin keväisellä kadulla. Kaikki kukkii, kirsikkapuut, omenapuut ja kastanjat. Pyykki kuivuu narulla, koira haukkuu leipomon edessä rinkelikyltin alla ja iloisenväriset puutalot vinksottavat joka suuntaan. Ilon Wikland on kotoisin Viron Haapsalusta, jossa on vähän samannäköistä. Olen ehkä ostanut julisteen sieltä.

– Katso, Jumalan valtakunta, sanoin vaimolle painaessani julistetta sinitarralla oveen kiinni.

Huoleton lapsuus keväisessä pikkukaupungissa on utopia, täydellinen maailma. Siis Jumalan valtakunta. Useimmat Astrid Lindgrenin kirjat ovat utopioita, pakoa pahasta maailmasta.

Tiedättekö Veljeni Leijonamielen? Siinä veljekset Korppu ja Joonatan kuolevat, mutta he päätyvät Kirsikkalaaksoon, täydelliseen maailmaan, jossa kaikki on juuri sellaista kuin Korppu on unelmoinut. Hän saa olla yhdessä Joonatanin kanssa, laakso on täynnä kukkivia kirsikkapuita ja tallissa hirnahtelee kummallekin oma hevonen. Veljekset onkivat joenrannassa ja ratsastavat täyttä laukkaa vihreillä niityillä. Tosin paratiisiin luikertelee pian käärme: myös Kirsikkalaakson maailmassa on pahaa, joka täytyy voittaa.

Kirjassa Mio, poikani Mio orpo päähenkilö Jussi kuljeskelee kaupungin kylmillä kaduilla, kun hänet tempaistaan toiseen todellisuuteen. Siellä Jussilla on isänä kuningas, joka käyskentelee kauniissa puutarhassa. Hänellä on ikioma valkoinen hevonen ja ystäviä. Tässäkin paratiisissa on kuitenkin pimeä puoli, jota lasten täytyy lähteä kukistamaan.

Melukylä on paratiisi, jossa ei edes ole käärmettä, vaan pelkkää hyvää. Samoin Saariston lapset. Siksi Lindgrenin kirjat varmaan ovat niin rakastettuja: utopioista lukeminen on lohdullista.

Satakuusitoista päivää, laskin. Niin monta päivää on helmikuun alkuun. Silloin ollaan voiton puolella. Vaikka talvea on vielä jäljellä, valo lisääntyy ja alkaa tuntua keväiseltä.

Nukkumattivillapaita tuoksuu hyvältä tätä kirjoittaessani. Mitähän vielä keksisin talvesta selvitäkseni? Kaivan ainakin esiin villasukat ja kynttilät.

Pystyn varmaan odottamaan 116 päivää. Helppoahan se olisi, jos kaikista maailman kamaluuksista eroon päästäkseen täytyisi vain odottaa. Sitä paitsi me kristityt olemme odottamisen maailmanmestareita: Jumalan valtakuntaa on odotettu jo yli kaksituhatta vuotta. No, juutalaiset ovat kyllä odottaneet Messiasta vielä pitempään. Joidenkin pitkä odotus päättyi, kun he näkivät Messiaan Jeesuksessa, mutta sitten alettiin heti odottaa uudelleen, että hän tulisi takaisin.

Joka tapauksessa 116 päivää on vuosituhansien rinnalla lastenleikkiä. Pitää vain pitää katse kiinnitettynä kevääseen. Onneksi näen Jumalan valtakunnan eteisen ovessa joka kerta, kun lähden ulos.

Saarna kiitollisuudesta

Saarna sydänmessussa 21.9.2025 Paavalinkirkossa

Luuk. 17:11–19

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 17

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

*

Viime maanantaina olimme koolla Puotilan kappelissa pienellä sydänrukoilijoiden joukolla tämän samaisen evankeliumitekstin äärellä. Teimme Lectio Divinaa eli luimme tekstin ääneen muutaman kerran ja välissä mietiskelimme sitä hiljaisuudessa. Olen huomannut, että se on antoisa tapa lukea Raamattua, kun kukin ensin mutustelee tekstiä itsekseen ja sitten voidaan jakaa yhdessä ajatuksia.

Sydänrukousporukan ajatukset tästä tekstistä kiertyivät siihen suuntaan, miten harvoin sitä muistaa olla kiitollinen. Että se, kun kaikki on hyvin, on ikään kuin perustaso, jonka otamme helposti itsestäänselvyytenä. Ehkä meille käy samalla tavalla kuin tässä evankeliumissa, jossa kymmenen spitaalista ihmistä puhdistui, mutta vain yksi heistä palasi kiittämään. Ehkä meiltäkin menee yhdeksän kymmenestä kiitollisuuden aiheesta ohi ja vain yhdestä huomaamme olla kiitollisia. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?” ihmettelee Jeesus.

Kun pohdin tätä saarnaa, törmäsin kiitollisuuden opettajaan nimeltä David Steindl-Rast. Hän on yhä elossa, täyttää ensi vuonna sata vuotta. Hän syntyi Wienissä, mutta muutti sodan jälkeen Yhdysvaltoihin ja ryhtyi siellä benediktiinimunkiksi. Veli David on kiteyttänyt tällaisen ajatuksen kiitollisuudesta: usein luulemme, että onnellisuus tekee meistä kiitollisia, mutta asia on päinvastoin – kiitollisuus tekee meistä onnellisia. Ei siis ole niin, että asioiden täytyy sujua meidän näkökulmastamme juuri oikein ja sitten olemme kiitollisia, kun meillä menee hyvin. Sen sijaan kyky tuntea kiitollisuutta silloinkin, kun asiat eivät välttämättä suju niin hyvin, tekee meistä onnellisia.

Veli Davidin mukaan kiitollisuus syntyy kahdesta asiasta. Ensinnäkin arvostuksesta, siitä kun tunnistamme, että jokin asia on meille arvokas. Toiseksi siitä, että oivallamme saaneemme sen lahjana, jostain itsemme ulkopuolelta, ilman mitään omaa ansiota. Kiitollisuus on jotain enemmän kuin vain iloa siitä, kun asiat menevät hyvin. Varmaan kaikki kymmenen spitaalista olivat iloisia paranemisestaan, mutta tästä yhdestä kiitollisesta kerrotaan, että hän lankesi maahan ja ylisti Jumalaa. Hän ymmärsi saaneensa lahjan ja vastasi siihen kiitollisuudella.

Ihmeparanemisesta tietysti sopiikin olla kiitollinen, mutta veli Davidin mukaan kiitollisuuden todellinen muutosvoima on siinä, kun kiitollisuudesta tulee elämäntapa. Kun huomaamme ne kiitollisuuden aiheet, jotka ovat koko ajan läsnä, mutta jotka helposti menevät meiltä ohi. Oivallamme, että joka ainoa hetki elämässämme on lahja. Kiitollista elämäntapaa voi harjoitella. Jos haluat kokeilla heti, niin katso hetken aikaa omaa kättäsi. Liikuttele sormia ja mieti, mihin kaikkeen käsi pystyy ja mitä kaikkea olet sillä tänään tehnyt. Omat kätemme, oma kehomme, kaikki läheisemme, koko elämämme – emme me niitä ole itse tehneet, vaan ne on annettu meille.

Joskus lähestymme kiitollisuutta sellaisesta kulmasta, että pitäisi olla kiitollinen, kun kaikki on niin hyvin. Minulla on ruokaa, kun muualla maailmassa nähdään nälkää. Kiitollisuus ei kuitenkaan oikein synny velvollisuudesta. Joskus sisäinen maisema voi olla niin musta, että kiitollisuutta on mahdotonta tavoittaa. Useimmiten kuitenkin ongelma on siinä, että emme huomaa niitä kiitollisuuden aiheita, joita ympärillä on koko ajan. Olemme niille sokeita. Huomaamiseen tarvitaan pysähtymistä, hiljentämistä. Yksi tapa harjoitella silmien avaamista voi olla varata päivästä hetki sille, että listaa ylös muutaman kiitollisuuden aiheen, tai vaikka sopii ystävän kanssa, että joka päivä lähettää toiselle viestin, jossa kertoo, mistä olen tänään kiitollinen.

Kiitollisessa elämäntavassa, niin kuin kaikessa hengellisyydessä on kyse jonkinlaisesta näkemisen kyvystä: maailma on sama, mutta se näyttää erilaiselta. Evankeliumissa kaikki kymmenen spitaalista kyllä paranivat, mutta vain yhdelle Jeesus sanoi, että ”Uskosi on pelastanut sinut.” Tällä yhdellä oli jokin sellainen näkemisen taito, jota muilla ei ollut ja joka ilmeni siinä, että hän palasi kiittämään. Mietin, että kun Jeesus sanoo, että ”Uskosi on pelastanut sinut”, ehkä hän tarkoittaa jotain samaa kuin veli David sanoessaan, että onnellisuus ei tee meistä kiitollisia, vaan kiitollisuus tekee meistä onnellisia. Usko näkee Jumalan lahjat ja se avaa syvemmän yhteyden kuin mitä nuo yhdeksän muuta kokivat. Usko näkee, että elämämme, koko olemassaolomme on lahjaa Jumalalta.

 

Sydänrukousta ja Lectio Divinaa harjoitetaan Puotilan kappelissa, Helsingissä maanantaisin klo 18. Tervetuloa. (Syyskauden viimeinen kerta 8.12.2025.)

Mooses kahvipöydässä

Istuipa kerran kahvipöydässä etiopialainen, iranilainen ja suomalainen.

Ikinä ennen kahvipöytäkeskustelut kollegoiden kanssa eivät käsitelleet uskontoa. Tilanne muuttui, kun aloin opiskella teologiaa. Samalla kahvipöytäkeskusteluista tuli huikean paljon kiinnostavampia.

Etiopialainen on sympaattinen ja vähän ujo. Hänen englannistaan on vaikea saada selvää eikä hän yleensä puhu kovin paljon, mutta hän selvästi syttyy heti, kun puhe kääntyy teologian opintoihini. Selviää, että hän on ortodoksi. Raamattu vaikuttaa olevan hänelle tärkeä.

(Kotona luen lisää Etiopian ortodoksikirkosta ja häpeän tietämättömyyttäni. Aksumin kuningaskunta Etiopiassa oli yksi aikansa suurvalloista ja se omaksui kristinuskon valtionuskonnoksi melkein ensimmäisenä maailmassa, jo 300-luvulla ennen kuin kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Näihin vanhoihin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin lukeutuvat Etiopian ortodoksien lisäksi Egyptin koptit, Armenian ja Eritrean kirkot sekä Syyrian ortodoksinen kirkko.)

Pyörittelen pahvimukiani, jonka kahviautomaatti on täyttänyt kaakaolla, ja selitän, että useimmat suomalaiset ovat luterilaisia. Iranilaiselle luterilaisuus ei ole tuttu käsite.

– Luulin, että kristinuskon haaroja on kolme, hän sanoo sormillaan laskien. – Katoliset, ortodoksit, protestantit…

– Joo, mutta sitten on alahaaroja. Luterilaiset ovat protestantteja.

– Martin Luther oli nerokas mies, innostuu etiopialainen. – Hän määräsi, ettei kirkkoon saa mennä kengät jalassa, koska… Mooses…

Hämmennyn, koska en ole koskaan kuullut että Lutherilla olisi mitään tekemistä kenkien kanssa, mutta autan etiopialaista paremmalla englannillani ja selitän iranilaiselle, miten Mooses näki palavan pensaan ja kuuli Jumalan äänen, joka kehotti ottamaan kengät pois jalasta, koska paikka on niin pyhä. Mielessä häivähtää muisto siitä, kun lapsena Jämsän kristillisellä kansanopistolla kävelin kerran kirkkoon paljasjaloin ja kuulin aikuisten pohtivan, mahtaako kirkkoon avojaloin meneminen olla oikein sopivaa. Olisin halunnut vedota Moosekseen ja palavaan pensaaseen, mutta olin niin ujo, etten kehdannut.

– Do you know Moses? kysyn iranilaiselta, joka näyttää olevan ulalla.

– Musa, sanoo etiopialainen.

– Aa, Musa, sanoo iranilainen, jonka silmiin syttyy ymmärrys.

Nuoret eivät taida olla kovin kiinnostuneita uskonnosta, arvelee iranilainen. Harva tuntee edes omaa uskontoaan kovin tarkkaan. Etiopialainen komppaa ja innostuu selittämään, miten ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, mitä kristillisinä juhlapyhinä oikein juhlitaan. Tammikuussa esimerkiksi muistellaan sitä, kun Jeesus… vesi… Johannes… (häneltä loppuvat taas sanat).

– Baptism, autan minä samalla kun yritän ymmärtää, mitä hän oikein tarkoittaa. Tammikuussahan vietetään loppiaista ja muistellaan itämaan tietäjiä, ei sillä ole kasteen kanssa mitään tekemistä. Johannes Kastajaa muistellaan juhannuksena.

(Kotona googlaan lisää ja joudun taas tunnustamaan tietämättömyyteni. Itäiset kristityt nimenomaan muistelevat loppiaisena Jeesuksen kastetta. Etiopiassa juhlan nimi on timkat ja sitä vietetään juhlavilla kulkueilla, joissa kannetaan liitonarkin kopioita. Papit roiskivat siunattua vettä ihmisten päälle, jotkut jopa pulahtavat uimasilleen siunattuun veteen. Ehkä etiopialainen on yrittänyt puhua aiheesta suomalaisten kanssa, mutta he eivät ole ymmärtäneet.)

Kerron pöytäseuralle, että nuorten kiinnostus uskontoa kohtaan on lisääntynyt Suomessa.

– Se on hyvä, nyökyttelee etiopialainen. – Uskonto paimentaa ihmistä… Miten muuten kävisi? Teitä on niin vähän, lapsia ei synny.

Hän puhuu jotain sukupuolesta ja samuudesta, mutta en saa oikein selvää. Ehkä hän tarkoittaa, että vapaamielisyys seksuaali- ja sukupuoliasioissa tappaa suomalaiset sukupuuttoon. Puhe kääntyy siihen, että on hyvä, kun etiopialainen on saanut lapsensa Suomeen turvaan. Etiopiassa on levotonta, sisällissodassa on kuollut paljon ihmisiä.

Iranilainen kertoo hiljattaisen kaksiviikkoisen sodan Israelia vastaan olleen painajaismaista aikaa. Hän itki kauheasti. Äidin talon lähelle putosi pommi.

Keskustelu päättyy yksimielisyyteen siitä, että hallitukset ovat paskoja, että tavalliset ihmiset haluavat rauhaa ja että ihmisiä ei pitäisi syrjiä ja lokeroida uskonnon perusteella. Rytistän tyhjän pahvimukin roskikseen ja kiitän toisia seurasta.

Kyllä se siitä

Hyvä ystäväni Auli Viitala kertoo kirjassaan Kahtia halkaistu kansalainen, että hänen toipumisensa mielenterveyspotilaana alkoi siitä, kun psykiatri kertoi hänelle, että hän on parantumattomasti sairas. Aulin motoksi tuli ”Ei se siitä”. Koska ei ole syytä toivoa paranemista, on parempi alkaa toteuttaa itseään niillä vähillä voimavaroilla, joita on. Hänen elämäänsä tuli loputtomien kuntoutumispyrkimysten sijaan merkityksellistä sisältöä, ja hän alkoi voida paremmin.

Samoin kävi Timo Veijolalle, edesmenneelle eksegetiikan professorille, joka sairasti masennusta. ”Itse parannuin vasta silloin, kun luovuin omatekoisista ja muiden keksimistä selityksistä ja parannusyrityksistä ja suostuin siihen, että en kenties enää koskaan parannukaan vaan vietän loppuelämäni sairaus seuralaisenani. Vasta silloin, kun suostuin ehdoitta sairauteeni ja täydelliseen neuvottomuuteen sen edessä, sain kokea armon ja yllättävän ylösnousemisen”, hän kirjoittaa artikkelissaan Työuupumus ja ajan uhrit (julkaistu kokoelmassa Raamattu spiritualiteetin lähteenä, Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 98).

Olen itsekin ollut mielenterveyskuntoutuja jo vuosikymmenen. Ei se siitä? Vuoristoradan laaksot ovat välillä olleet matalampia ja välillä syvempiä, niiden välissä on ollut parempia kausia, mutta sitten on taas tullut päivä, kun en pääse enää sängystä ylös enkä näe elämässä mitään mieltä tai arvoa. On ollut vaikea uskoa, että koskaan enää kuntoutuisin täysin työkykyiseksi. Masennuslääkkeitä on tullut syötyä ja terapiassa käytyä. Niistä ei ole ollut merkittävää apua.

Sitten tapahtui asioita. Menin kirkkoon kohtaamaan uskonnon jättämää traumaa. Tämän blogin alkupään tekstejä leimaa vielä kaikki se kipu ja raivo, jota siinä rytäkässä puski pintaan. Lopetin työt, aloin opiskella teologiaa. Ryhdyin sydänrukoilemaan. Uskaltauduin ammattilaisen tuella kokeilemaan psilosybiiniä, jolla on saatu hyviä tuloksia masennuksen hoidossa.

On vaikea sanoa, mikä kaikki vaikuttaa mihinkin, mutta ainakin tämä elämänmuutos on tepsinyt. En ole ollut masentunut koko kesänä. Jaksan hirveän paljon asioita. Tällä viikolla pyöräilin tenniskentältä kotiin alkusyksyn lämpimässä illassa, aurinko hehkui tulipallona taivaanrannassa, ja ajattelin: elämä on hyvää. Kuokin kotipihalta perunat, ne olivat lämpimiä ja hiekkaisia ja kauniita, hyviä käteen.

Nykyään olen ihan tasaisen tyytyväinen kristitty. Käyn sunnuntaisin kirkossa, pyöritän kotiseurakunnassa sydänrukousryhmää. Kun ennen uskoin, että aivoni ovat lopullisesti pilalla enkä työelämässä oikein jaksanut ajatella tai halunnut oppia enää yhtään mitään, nykyään sytyn jatkuvasti liekkeihin teologian opinnoistani. Elämässä on motivaatiota, suunnitelmia ja haaveita.

Usein, kun pysähdyn tunnustelemaan olemistani, siinä on sävy, jota voi kuvata sanalla helpotus. Vähän kuin mieleni tai jokin syvempi osa minussa olisi päässyt pois pinteestä, jossa se ei ennen edes tiennyt olevansa. Olen saanut tulevaisuuden ja toivon, ilon lähteet ovat puhjenneet ja mitä näitä nyt on. Se ilon lähde ei ole mitään isosti ryöppyävää ja korkeuksissa leijuvaa iloa, vaan aika huomaamatonta ja juurevaa, jostain syvältä hiljaisesti pulppuavaa.

Ehkä ihmisen peruskysymys ei ole se, mikä on elämän tarkoitus, tai edes se, miten vapautua kärsimyksestä – Buddhan kysymys – vaan se, rakastaako minua kukaan. Kristinusko sanoo, että rakastaa. Tosin se kristinuskon versio, joka majaili aivoissani aiemmin, sanoi: rakastaa, MUTTA ei rakastakaan, koska Jumala ei pidä parisuhteestasi. Se taas on absurdia, koska parisuhteissani on aina toteutunut niin kaunis rakkaus, että Jumalaakin varmaan itkettää.

Vaikka olen elämänhaluisempi kuin vuosiin, olen myös paljon valmiimpi kuolemaan, koska suhde Jumalaan on kunnossa, mitä Jumala sitten onkaan. Jos kuolisin nyt, minulla olisi olo, että olisin elänyt kokonaisen elämän enkä keskeneräistä.

Masennus voi tietysti tulla takaisin. Odotan talvea hieman huolestuneena, koska pimeys ja kylmyys eivät tee minulle hyvää. Silti minulla on myös sisäinen tuntu tai haju siitä, että asiat ovat nyt jotenkin perustavanlaatuisesti paremmin kuin ennen eikä masennus välttämättä enää palaa. Kyllä se siitä.

 

Saarna luomakuntamessussa

Saarna luomakuntamessussa 31.8.2025 Mikaelinkirkossa

Kol. 1:12–20

Kirjeestä kolossalaisille, luvusta 1

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.
      Hän on näkymättömän Jumalan kuva,
      esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt.
      Hänen välityksellään luotiin kaikki,
      kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä,
      näkyvä ja näkymätön,
      valtaistuimet, herruudet,
      kaikki vallat ja voimat.
      Kaikki on luotu hänen kauttaan
      ja häntä varten.
      Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta,
      ja hän pitää kaiken koossa.
      Hän on myös ruumiin pää,
      ja ruumis on seurakunta.
      Hän on alku.
      Hän nousi esikoisena kuolleista,
      jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.
      Jumala näki hyväksi
      antaa kaiken täyteyden asua hänessä
      sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
      ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
      kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.

*

Tämä sunnuntai kesän ja syksyn taitekohdassa tuntuu sopivalta hetkeltä pysähtyä katsomaan mennyttä kesää. Moni meistä on kesällä varmasti viettänyt aikaa luonnossa tai puutarhassa, niin minäkin. Olen nauttinut uimisesta ja sateen ropinasta, poiminut kotipihalla herneenpalkoja ja metsässä mustikoita. Varmaan meillä kaikilla on omia muistoja kesän hienoista hetkistä luonnossa, mutta kerron yhden oman. Olin erämaassa Suomen itärajalla, Ivalon korkeudella, ja sateen jälkeen kiipesin kohti tunturin huippua. Vanhojen kuusien oksilla roikkui naavapartoja kuin juhlavia viirejä, sadepisarat kimalsivat kuin timantit, ja kun nousin puurajan yläpuolelle, pilvien holvistot aukenivat niin huikean korkeina, että ajattelin, etteivät ihmiset ikinä pystyisi tekemään mahtavampaa katedraalia kuin tämä. Pilvet liikkuivat pitkin tunturin kuvetta ja niiden raoista pilkahteli näkyviin sininen vaaramaisema, joka aukeni silmänkantamattomiin joka suuntaan. Siinä hetkessä luonnon pyhyys oli suorastaan majesteettisella tavalla läsnä. On paljon aihetta kiittää kaikesta kauneudesta, samoin syksyn sadosta, maan antimista.

Tämä kesän ja syksyn taitekohta kutsuu myös katsomaan eteenpäin. Syksy on uusien alkujen aikaa, kun koulut alkavat ja uudet harrastukset. Tällä viikolla yhtenä usvaisena aamuna Vartiokylänlahdella hanhet olivat kokoontuneet aloittamaan syysmuuttoaan. Myös tämän luomakunnan sunnuntain kaikki raamatuntekstit puhuvat alusta, luomisesta. Kuulimme Vanhan testamentin tutun luomiskertomuksen, jossa ”alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja on halunnut aloittaa tekstinsä samalla tavalla eli kuvaamalla, mitä oli alussa: ”Alussa oli Sana”. Kolmanneksi kuulimme pätkän Kolossan seurakunnalle kirjoitetusta kirjeestä. Tätä kohtaa tuossa kirjeessä kutsutaan Kristus-hymniksi, koska se on runollinen kuvaus siitä, miten Kristus on kaiken alku ja miten kaikki on luotu hänen kauttaan. Nämä ovat jyhkeitä tekstejä, joissa liikutaan korkealla kosmisissa ja myyttisissä ulottuvuuksissa.

Luominen, uuden syntymä on aina ihme. Jotain sellaista tulee olevaksi, mitä ei ollut ennen. Oli ihme, kun kummilapseni keväällä syntyi ja sekin, kun keväällä kylvimme niitynsiemenet multaan ja nyt tuo maatilkku on monenkirjavien kasvien peitossa. Elämme tällaisten ihmeiden keskellä, mutta koska ne ovat niin arkipäiväisiä, emme usein oikein osaa nähdä niitä. Luomisen ihmettä pääsee kokemaan myös luovassa työssä: usein tuntuu, että siinä syntyy ihmeellisellä tavalla jotain sellaista uutta, jota emme tekemällä osaa tehdä, vaan se ikään kuin annetaan meille jostain. Kirkon kielenkäytössä tämä luova voima on Jumala, kaiken synnyttäjä, koko ajan uutta luova kaiken perusta ja alkulähde.

Kirkon kielessä on kaksi sanaa, jotka nousevat esiin aina kun kirkossa aletaan puhua luonnosta ja ympäristöstä. Ne sanat ovat ”viljellä ja varjella”. Ne ovat peräisin Raamatun alkulehdiltä, jossa Jumala antaa ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella Eedenin puutarhaa.

Sillä on väliä, millaisia sanoja me käytämme ja miten miellämme oman paikkamme kosmoksessa. Olemmeko hallitsijoita, niin kuin luomiskertomuksessa sanotaan: ”Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu” (1. Moos. 1:28)? Onko meillä oikeus käyttää luomakuntaa hyväksi mielemme mukaan? Vai olemmeko tasaveroisia kumppaneita, yksi laji muiden joukossa, tai sisaruksia muiden luotujen kanssa niin kuin Franciscus Assisilainen näki? Vai onko meillä erityinen vaalijan ja suojelijan virka, Jumalan antama tehtävä pitää huolta muista Jumalan luomista olennoista?

Opiskelen parhaillaan teologiaa, ja yksi oivallus, jonka olen siellä saanut on se, että samatkin sanat voidaan ymmärtää tosi eri tavoilla eri aikoina ja erilaisissa konteksteissa. Yhdellä kirkkohistorian kurssilla opettajamme kertoi suorastaan tyrmistyneensä, kun hän oli selannut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirkollisia tekstejä ja huomannut, että niissä ”varjeleminen” ymmärretään aivan toisin kuin nykyään. Me ymmärrämme varjelemisen niin, että ihmisen tehtävä on suojella luontoa tuholta, mutta vielä sata vuotta sitten ihmiset mielsivät asian päinvastoin: että ihminen on se, joka tarvitsee varjelusta luonnonvoimilta, kuten tulvilta tai hallalta, joka uhkaa viedä viljan. Sata vuotta sitten kirkossa rukoiltiin paljon suotuisia ilmoja, ja kirkkokäsikirjassa oli valmiit rukoukset kulkutautien ja nälänhädän varalta.

Vaikka olemme edelleen alttiina luonnononnettomuuksille ja kulkutaudeille, niin voi sanoa, että moderni maailma on keikauttanut ihmisen aseman luomakunnassa ihan toisenlaiseen asentoon kuin se on ollut aikaisemmin historiassa. Nykyään meillä on valtavan paljon valtaa suhteessa muuhun luomakuntaan. Ihminen ei ole enää vain luonnonvoimien armoilla, vaan olemme itse luonnonvoima, sellainen luonnonvoima joka pystyy horjuttamaan jopa koko planeetan laajuisia järjestelmiä, kuten ilmastoa, valtamerten kiertokulkua tai elämän monimuotoisuutta. Horjuttamalla näitä järjestelmiä me samalla tuhoamme omaa turvallisuuttamme ja tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä.

Moderni elämäntapa ja sen synnyttämä ympäristökriisi on tuonut meidät sellaisten haasteiden eteen, joille ei löydy vertailukohtaa ihmiskunnan historiasta. Raamatun tekstit on kirjoitettu aikana, jolloin ihmisen asema suhteessa muuhun luomakuntaan oli aivan erilainen kuin nykyään. On syytä kysyä, antavatko nämä tekstit meille eväitä käsitellä oman aikamme ongelmia. Tai pitäisikö Raamatun tekstejä lukea ja tulkita tässä uudessa tilanteessa jollain toisella tavalla kuin aiemmin, sellaisella tavalla, joka antaisi avaimia ratkoa niitä ongelmia, jotka meitä piinaavat?

Katsotaanpa tästä näkökulmasta tuota Kolossalaiskirjeen katkelmaa, Kristus-hymniä, jonka äsken kuulimme. Siinä sanottiin, että Kristus on paitsi kaiken luoja ja kaiken alku, myös kaiken ylläpitäjä ja sovittaja. Hymnin loppu kuuluu näin: ”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” Tämä on sivumennen sanoen yksi niistä Uuden testamentin kohdista, jotka kyseenalaistavat usein niin kovin ihmiskeskeisen näkemyksen pelastuksesta. Tässä tekstissä sovitus koskee koko luomakuntaa, kaikkea mitä maan päällä ja taivaassa on.

Yksi teologiaa opiskelevista ystävistäni, toimittaja Kaisa Kalmari Hako, on tutkinut juuri tätä Kristus-hymniä ekoteologisesta näkökulmasta. Sain lukea hänen tutkielmansa, ja siinä Kaisan lopputulema on, että Raamatun teksteistä esimerkiksi tämä Kristus-hymni voisi tarjota uudenlaisen maailmankuvan avaimia. Sellaisen maailmankuvan, jossa ei näy hierarkkista asetelmaa ihmisen ja muun luonnon välillä, vaan pikemminkin korostuu kaiken keskinäinen yhteys, kytkeytyneisyys. ”Hän pitää kaiken koossa”, sanottiin Kolossalaiskirjeessä. Kaisa kirjoitti, että ihminen tulee maasta ja palaa maaksi, mutta siinä välissä jokin ihmisen ja maan suhteessa vääristyy. Hän kysyi, kohtelemmeko me maailmaa Kristuksen ruumiina samalla tavalla kuin kaksituhatta vuotta sitten ihmiset kohtelivat Jeesuksen ruumista: hakkaamme ja haavoitamme, ristiinnaulitsemme luomakunnan?

Näin hän kirjoitti: ”Kosminen Kristus kantaa ruumiissaan luomakuntaa ja haavoittuu paljaaksi hakattuna, kuivuutta halkeilevana, öljyyn tahriutuvana, ahdasta häkkiään kiertävänä, mikromuoviin tukehtuvana, sukupuuttoon kuolevana. Haavoittuneen maan äänellä Kristus kysyy meidän aikamme ihmiseltä, kuten hän kysyi Paavalilta Damaskoksen tiellä: Miksi vainoat minua? Sovituksen ja rauhan tarve on jatkuva ja ilmeinen.”

Tämän sunnuntain teema kirkkovuoden kierrossa kutsuu itsensä tutkimiseen. Tässä luomakunnan varjelemisen asiassa on vaikea päätyä muuhun lopputulokseen kuin siihen, että emme ole onnistuneet kovin hyvin. Tämän messun alussa yhteisessä synnintunnustuksessa asia muotoiltiin näin: ”Me olemme ajaneet teoillamme koko luomakunnan kuoleman tielle.”

Tunnustimme myös, että ”olemme voimattomat katkaisemaan tuhon kierrettä. Usein silloinkin kun tiedämme, mitä elämän suojelemiseksi pitäisi tehdä, me emme muuta suuntaa.”

Vaikuttaa tosiaan siltä, että suunnan muuttaminen ympäristön tuhoamisessa on harvinaisen vaikeaa. Meitä ympäröi koko ajan puhe ympäristöstä, ilmastosta ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä. Tiedämme hyvin, millaisia valintoja ympäristön hyväksi pitäisi tehdä, mutta suurta suunnanmuutosta kuluttavassa elämäntavassamme ei silti näy. Ehkä ohitamme sanat siksi, että tulevaisuudenkuvat ovat liian pelottavia, tai siksi että ne tuntuvat vielä liian etäisiltä. Tai ehkä luopuminen on liian vaikeaa ja uusien tottumusten opettelu hankalaa. Helposti käy myös niin, että turrumme sanoihin ja ne lakkaavat koskettamasta meitä. Siinä käy vähän samalla tavalla kuin ihmeiden kanssa: totumme niihin, emme enää näe maailmaa tuoreesti.

Ajattelen, että on hyvä, että tuo synnintunnustus on kirjoitettu me-muodossa eikä minä-muodossa. On nimittäin niin, että sitä syntiä, jolla rikomme luomakuntaa vastaan, emme niinkään tee yksilöinä, vaan yhteisesti. Sitä syntiä on myös vaikea käsitellä itsekseen. Olemme monella tavalla viheliäisesti sidoksissa tähän elämäntapaan, niihin rakenteisiin, joissa hyviä valintoja on usein vaikea tehdä. On esimerkiksi vaikea valita liikkua ympäristöystävällisesti, kun yhteiskunta on rakennettu autoilun varaan. Tai muuttaa ruokakulttuuri sellaiseksi, jossa eläimiä ei enää käytettäisi teollisesti hyväksi. Tarvittaisiin laajaa yhteistä suunnanmuutosta, jotta saataisiin rakennettua sellainen yhteiskunta ja talousjärjestelmä, jotka perustuvat luonnon ja eläinten kunnioittamiseen.

Uudenlaisen yhteiskunnan ja elämisen mallin rakentamiseksi tarvitaan paljon luovuutta ja uuden luomista, uusia alkuja. Alut voivat tuntua pieniltä ja riittämättömiltä, mutta alut ovat aina pieniä. Hyvä alku voi olla vaikka se, millaisella katseella katsomme luontoa ympärillämme. Katsommeko me sitä hallitsijan, varjelijan vai sisaruksen katseella? Näemmekö siinä ihmeen? Osaammeko katsoa ympärillemme Kristuksen rakastavalla katseella, jossa koko luomakunta – ja me itse ja muut ihmiset osana luomakuntaa – näyttäytyy pyhänä ja arvokkaana? Jos osaamme, niin ehkä me silloin myös opimme kohtelemaan sitä pyhänä.

Jeesuksen julistus kutsuu ihmisiä mielenmuutokseen, kääntymään ympäri, näkemään maailma uusin silmin. Tällaista mielenmuutosta ja tuoretta katsetta maailmamme kaipaa, jotta luomakunnan riisto saataisiin loppumaan ja tasapaino palautettua. Uusia alkuja voi rukoilla myös Jumalalta, joka on kaiken uuden Luoja, alkulähde.