Rukoukset armon meren rannalla

Hyvää uutta vuotta, Jumalapäiväkirjan ystävät! Täällä on ollut vähän hiljaista, joten korjataanpa tilanne näin vuoden aluksi.

Uudenvuoden valvojaisissa visioin kristillisesti orientoituneille ystävilleni, että jos kirkko haluaisi palvella ihmisiä kaikissa heidän jumalatarpeissaan, pitäisi kirkkoihin rakentaa jonkinlaisia painisaleja. Niissä pitäisi olla pehmeät lattiat, nyrkkeilysäkki ja äänieristetyt seinät, jotta salissa voisi vähän karjua. Siellä voisi purkaa Jumalaan liittyviä turhautumiaan ja katkeruuksiaan.

Eihän sellainen harras hymistely, jota kirkoissa yleensä on tarjolla, nimittäin palvele kaikissa tilanteissa. Kyllä minäkin veisaan ja tunnustan syntejäni ihan tyytyväisenä silloin kun se sopii omaan mielentilaan, mutta aina ei sovi. Kirkossakävijälle tarjottu passiivinen rooli on yksi haaste. Usein on ihanaa saada vain levätä ja olla vastaanottavana osapuolena, mutta jos ulkoapäin annetut sanat ahdistavat tai tuottavat ristiriitoja, ei ole oikein muita vaihtoehtoja kuin päästää ne toisesta korvasta ulos, jupista hiljaa itsekseen tai kävellä ulos. Omaa toimijuutta tai ilmaisemisen mahdollisuuksia on kirkossa vähän, siis jos ei ole itse messun toimittajana.

Näistä ja eräistä muista syistä olen joulunajan lähinnä vältellyt kirkkoa. Katsotaan, jos loppiaisena taas uskaltautuisin kokeilemaan.

Ei rukouselämäni kuitenkaan ihan kuolleessa tilassa ole. Normaalikuntoisena pyrin yleensä pitämään yllä jonkinlaista päivittäistä hengellistä harjoitusta, tavallisesti sydänrukousta höystettynä usein sillä, että luen pätkän jotain hengellistä kirjaa. Mutta kun on vähissä voimissa, mitään hengellisiä urheilusuorituksia ei jaksa yrittää. Siis esimerkiksi hiljaa paikoillaan istumista pitempiä aikoja. Ei-minkään tekeminen ja ajatuksista irti päästäminen on yllättävän vaativaa. Ei, nyt tarvitsen jotain kevyttä ja mahdollisimman lempeää.

Siksi rukouselämäni on viime aikoina näyttänyt siltä, että aina silloin tällöin menen kymmeneksi minuutiksi istumaan armon meren rannalle.

Olen kuvaillut armon meren rantaa joskus aiemminkin tässä blogissa. Se on lämmin hiekkaranta, jota vasten aallot kohisevat. Vesi on huikean kirkasta, aallot pehmeitä ja ystävällisiä. Lokit kieppuvat ilmassa ja huutavat.

Rannalta nousee muutaman metrin korkuinen jyrkkä hiekkatörmä, jonka päällä tuuli pöyhii niittyheinää ja tekee sen pintaan aaltoilevia kuvioita. Takana rinne kohoaa jyhkeiksi lumihuippuisiksi vuoriksi, joiden rinteiltä alas laaksoon solisevat iloiset purot.

Joskus kiipeän törmän päälle ja makaan siellä heinikossa. Pehmeä tuuli sivelee kasvoja ja tuo sieraimiin niittykukkien tuoksun, kimalaiset pörisevät. Joskus kuljen rannalla etsimässä simpukankuoria, ja mielikuvituskainalosauvani – ne, joiden varassa olen kulkenut koko loppusyksyn – jättävät hiekkaan jonon pyöreitä painaumia. Mutta useimmiten istun alhaalla rannalla. Nojaan selkääni vasten törmää ja katson merelle. Veden pinta liikkuu ja kimaltaa auringossa tanssina, jolla ei ole alkua eikä loppua. Säihke meren pinnassa on niin kirkas, että se häikäisee silmiä. Jumalan läsnäolon tuntu on vahvin juuri siinä, auringon kilossa kimaltavan armon meren pinnalla.

Mitä valaskaloja ja muita salaperäisiä otuksia armon meren syvyyksissä asuukaan, sitä voin vain arvailla. Armon meri on niin syvä ja niin laaja, etten tiedä sen äärtä enkä pohjaa.

Martin Lönnebon kirjasta Elämän kangas olen saanut rannalle mukaani Marian kevyen, sinisen viitan, jonka usein kiedon ympärilleni. Joskus jätän viitan lojumaan hiekalle ja menen vesirajaan makaamaan. Vesi on makeaa ja lämmintä. Annan armon meren aaltojen huuhtoa itseäni, kaikkia kipeitä kohtia minussa: rakkaus pyyhkii yli, vetäytyy, pyyhkii yli ja vetäytyy.

Teologisessa tiedekunnassa meille on puhuttu jumalanpalveluksen moniaistillisuudesta, siitä miten ihmiset kaipaisivat kirkossa ruokaa kaikille aisteille. Olen toteuttanut tätä omassa rukouselämässäni ihan spontaanisti. Laitan Spotifysta armon meren aallot kohisemaan ja lokit kirkumaan. Tältä se kuulostaa. Otan käteen sileän kiven, saatan koskea sillä myös kasvojani. Kiedon ympärilleni ohuen viltin – silmät kiinni en näe, ettei se oikeasti ole taivaansininen kuten Marian viitta. Haluaisin tuoda mukaan myös tuoksun, mutta en ole vielä keksinyt, miten. Luulen, ettei armon meri tuoksu tavalliselta mereltä, koska se ei ole suolainen.

Kerran etsin Spotifysta kimalaisten pörinää tavoittaakseni hiekkatörmän kukkaniityn äänimaiseman, mutta löytämäni ääniraita heitti minut yllättäen ja pyytämättä ihan toiseen rukouspaikkaan. Se oli keväinen lehtimetsä, jonka reunalla on pieni puutarhamökki. Istuin penkillä mökin seinustalla katsellen puutarhaa, jossa on puupölkyillä reunustettuja kasvipenkkejä ja kivettyjä käytäviä. Lehdet ovat puhjenneet, maasta nousevat saniaiset ovat vielä spiraalimaisilla nupuilla. Kimalaiset pörisevät kevätkukasta toiseen, linnut laulavat, kaikki tuoksuu kostealta mullalta ja uudelta kasvulta…

Outo Jumala (saarna)

Saarna toisen adventin sateenkaarimessussa 13.12.2025 Mikaelinkirkossa

Luuk. 12:35–40

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 12 (UT2020)

Jeesus sanoo:
     ”Pitäkää vyönne kiinni ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä kotiin häistä ollakseen valmiina avaamaan, kun hän koputtaa oveen. Onnellisia ovat nämä palvelijat, jotka isäntä palatessaan näkee valvomassa. Minä vakuutan teille, että hän sitoo vaatteensa vyöllä, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. He ovat onnellisia, jos isäntä tulee ennen keskiyötä tai sen jälkeen ja näkee heidän valvovan. Jos isäntä tietäisi, milloin varas tulee, hän ei antaisi tämän murtautua taloonsa. Ymmärrätte varmaan tämän. Valmistautukaa tekin, koska ette arvaa, millä hetkellä Ihmisen Poika palaa.”

*

Kerron teille, miksi mä tykkään näistä Jeesuksen jutuista. Niissä tehdään niin paljon kuperkeikkoja. Tämänkin tekstin ytimessä on kuperkeikka: isäntä saapuu kotiin häistä, mutta sen sijaan, että palvelijat kattaisivat isännälle pöydän, käy päinvastoin. Roolit kääntyvät ylösalaisin. Isäntä kutsuu palvelijat pöytään ja ryhtyy itse palvelemaan heitä.

Jeesus jos kuka oli queer, outo, erikoinen, epätavallinen. Totunnaisuuksien ja sovinnaisuuksien päälaelleen kääntäjä.

Myös joulun tarinassa tehdään jättimäinen kuperkeikka. Maailma odotti Messiasta, kuningasta, näyttävää sankaria, jolla on valtaa ja voimaa ja joka nostaa kansan vaurauteen ja loistoon, mutta kuningas onkin pieni, epäilyttävään perhetilanteeseen syntynyt avuton lapsi kaikkein köyhimmässä ja alkeellisimmassa majapaikassa, eläinten kanssa tallissa. Outo Jumala saapuu marginaaliin, ulkokehälle.

Kristinuskon Jumalan outoutta kuvaa se, että varhaisin tunnettu kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta on pilapiirros. Roomalaisessa seinägraffitissa vuoden 200 kieppeiltä ristiinnaulitulla hahmolla on aasin pää. Ristin vieressä on ihminen ja teksti: ”Alexamenos palvoo jumalaansa”. Piirroksen tekijä ei voinut käsittää, miksi kristitty Alexamenos palvoi outoa, häpeällisesti kuollutta jumalaansa, kun tarjolla oli Jupiter ja liuta muita kunnollisia, salamoita taivaasta sinkauttelevia roomalaisia jumalia.

Jeesus on outo kuningas: kuningas, joka tulee lähelle, palvelee, kumartuu, nostaa syrjään jääneen ja antaa arvoa sille, jolta maailma on sen riistänyt. Jeesuksessa Jumala paljastaa luonteensa: myötätunnon, anteeksiannon, rakkauden, joka uskaltaa olla haavoittuva. Sen miten hän kääntää vallan suunnan ja asettuu itse palvelemaan ja kärsimään.

Paavali kirjoittaa ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä: ”Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille - - ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.” (1. Kor. 1:23–25.)

*

Adventti elää Jeesuksen kahden tulemisen välisessä jännitteessä. Odotamme lasta, paradoksien Jumalaa, joka kätkeytyy heikkouteen ja vähäpätöisyyteen. Toisen adventin evankeliumi ja teema ”Kuninkaasi tulee kunniassa” suuntaa toisaalta ajatuksia Raamatun kuvauksiin lopun ajoista. Niissä Kristus tulee kunniassa ja kirkkaudessa, tavalla, jossa valta ja voima ei enää ole kätkeytynyt vastakohtiinsa.

Kun suunnittelimme tätä messua porukalla, keskustelimme vähän siitä, että ajatus kirkkaudessa ja kuninkaallisessa loistossa saapuvasta Kristuksesta voi tuntua vieraalta. Se ei ehkä istu niin helposti nykyihmisen uskon kieleen. On selvää, että me luetaan Raamatun lopunajallisia tekstejä hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin ensimmäisten vuosisatojen kristityt, jotka odottivat Jeesuksen pikaista paluuta – ja ehkä jonkinlaista kosmista kunnianpalautusta. Sittenpä pilkkaajat näkevät, kuka on tämän maailman todellinen Herra.

Kristuksen tuleminen taivaallisessa mahdissa on toivon kieltä sorretuille ja poljetuille. Täytyy myöntää, että ajatus on meidänkin aikanamme houkutteleva, kun rahanahneet diktaattorit mellastavat tässä maailmassa, sopivat omia bisnesdiilejään kokonaisten kansakuntien päiden yli ja siinä sivussa tuhoavat ilmaston ja elämisen edellytykset tulevilta sukupolvilta. Tulisipa joku voimakkaampi panemaan heidät kuriin.

Ajattelen, että Jeesuksen toisessa tulemisessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Jumalan luonne muuttuisi toisenlaiseksi tai että hän alkaisi käyttää erilaista valtaa. Jos loistokas symbolinen kieli vieraannuttaa, niin asiaa voi ehkä sanoittaa myös näin: Kristuksen tuleminen on lupaus siitä, että se sama rakkaus, jonka me nyt tunnemme vajavaisesti ja jolle kykenemme avautumaan vain osittain ja hetkittäin, paljastuu joskus vielä täydemmin.

*

Evankeliumi kehottaa valvomiseen ja valmiuteen: ”Pitäkää vyönne kiinni ja lamppunne palamassa.” Jos Ihmisen Poika lähestyy meitä ja koputtaa ovellemme tavallisessa elämässä, hiljaisesti ja kätkeytyneenä, pienenä ja outonakin, sellaisen huomaaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Muuten ne hetket voivat mennä ohi.

”Valmistautukaa tekin, koska ette arvaa, millä hetkellä Ihmisen Poika palaa.” Yllättävä Jumalan kohtaaminen voi murtautua arkiseen elämäämme. Valvominen on avoimuutta ja herkkyyttä huomata Jumalan todellisuus siellä, missä se ilmenee.

Saarnan valmistelussa on se hyvä puoli, että siinä tulee itse vähän testattua ja elettyä todeksi näitä Jeesuksen juttuja. Teksti hautuu mielen perukoilla ja niinpä aina välillä on viime päivinä käynyt mielessä tämä valvomisasia.

Joskus on niin säkkipimeää ja oma lamppu sammuksissa, ettei mitään näy vaikka kuinka yrittäisi. Seuraavia asioita olen kuitenkin huomannut, kun silmät ovat välillä vähän raottuneet: Jouluruusu, joka avasi kukkapenkissä valkoiset kukkansa keskelle tätä loputonta harmautta. Toisen ihmisen silmät, ehkä jonkun tuntemattoman, joka istuu metrossa vastapäätä. Se ilta, kun minulla oli seuraavana päivänä viisaudenhampaan poisto ja vaimo ryhtyi vielä illalla keittämään sosekeittoa, että minulla olisi jotain pehmeää syötävää seuraavana päivänä. Pieniä toivon ja rakkauden pilkahduksia.

Jos olet käynyt viime aikoina kirkossa ja seurannut tätä sunnuntaista toiseen etenevää jatkokertomusta, niin ehkä kuulit kun muutama viikko sitten täällä myös puhuttiin lampuista. Matteuksen evankeliumin vertauksessa kymmenestä morsiusneidosta viisailla morsiusneidoilla on lampussaan öljyä, tyhmillä ei ole. Tyhmät pyytävät viisailta öljyä, mutta he sanovat: ”Emme me voi, ei se riitä meille kaikille” (Matt. 25:9).

Mietin silloin asiaa ja ajattelin, että se on siinä mielessä totta, että henkilökohtaista jumalasuhdetta ei voi oikein toisen puolesta elää. Jos öljy on niitä hengellisiä käytäntöjä ja tapoja, jotka pitävät lamppua palamassa eli ylläpitävät mielen herkkyyttä ja avoimuutta Jumalan läsnäolon huomaamiseen, sellaista on vaikea kaataa toisen lamppuun. Ei minun kuntoni kohene, vaikka naapuri kuinka jumppaisi, ja samoin on hengellisen elämän laita.

Mutta asiassa on toinenkin puoli: sanotaanhan, että kirkon usko kantaa, kun oma usko on sammunut. Yhdessä täällä eletään ja uskotaan ja odotetaan. Toisten lamput voivat valaista tietä silloin kun oma on sammuksissa. Miten me yhdessä pidämme lamppumme palamassa, uskon ja toivon liekin palamassa, kun ympärillä näyttää pimeältä?

*

Palaan vielä Jumalan outouteen. Yksi 1900-luvun suurista teologeista, Karl Barth, on puhunut siitä, miten Jumala on outo – ihan toisenlainen kuin me odotamme. Jos hän olisi omien odotustemme ja kokemustemme mukainen, niin sellainen Jumala ei voisi haastaa meitä muuttumaan mitenkään. Vain outo Jumala voi yllättää meidät ja kääntää meidän maailmamme toisinpäin. Sellainen Jumala rikkoo meidän omat jumalakuvamme.

Oudon Jumalan odottamisessa on se pulma, että saatamme valvoessamme tähyillä häntä ihan eri suunnasta kuin mistä hän tulee. En näe enkä löydä, koska odotan jotain erilaista kuin mitä Jumala on. Toivon, että Jumala tulisi voimalla ja korjaisi kaikki maailman vääryydet. Ehkä en huomaa häntä siellä, missä hän on läsnä ja hiljaisesti toimii koko ajan.

Kiire ja stressi ovat omiaan sammuttamaan lamppua. Jos joulukiireet stressaavat, niin haluan sanoa tämän: oudon kuninkaan odottamiseen sopivat ihan hyvin oudotkin tavat. Jouluperinteitä voi vaalia, jos niistä tykkää, mutta hyvin voi myös olla ilman tai kehittää omia. Voiko joulusta löytää sen, mikä siinä resonoi itselle ja tuntuu omalta, ja jättää muun sivummalle?

Seuraavaksi tässäkin messussa outo Jumala kutsuu meitä pitopöytäänsä eli ehtoollispöytään. Siinä hän kohtaa meidät ja palvelee meitä. Noustaan tunnustamaan kristillinen uskomme.

 

Saarna tuomiosunnuntaina

Saarna sydänrukousmessussa 23.11.2025 Paavalinkirkossa

Matt. 25:31–46

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 25

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
    Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
    Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
    Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
    Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

*

Tuomiosunnuntain evankeliumi on yksi koko maailmanhistorian vaikutusvaltaisimmista teksteistä, ainakin läntisessä kulttuuripiirissä. Se on muovannut mielikuvia aikojen lopusta ja viimeisestä tuomiosta, mutta se on myös yksi länsimaisen etiikan peruskivi, jonka varaan on rakennettu kristillistä laupeudentyötä ja laajemminkin käsitystä siitä, että heikommista täytyy pitää huolta.

Minun elämääni tämä painava teksti on vaikuttanut alusta asti. Kun olin lapsi, kotimme kirjahyllyssä oli paksujen, vanhojen kuvaraamattujen lisäksi kaksi kirjaa, jotka ammensivat tuomiosunnuntain evankeliumista.

Ensimmäinen oli sodassa kaatuneen lestadiolaisen kirkkoherran ja kansanedustajan Väinö Havaksen kertomuskokoelma Joulusta jouluun. Sen yhdessä kertomuksessa viimeinen tuomio on lapsen painajaisuni: tavallisen elämän ja suomalaisen vaaramaiseman keskelle saapuu kirkas valo ja pasuunoiden törähtely, ja alkaa ihmisten jakaminen kahteen joukkoon. Enkelit saapuvat hakemaan ihmisiä yksi kerrallaan ja kantavat heidät jommallekummalle puolelle häikäisevän kirkasta valtaistuinta. Uneksiva lapsi seuraa tätä näytelmää sivusta, herää lopulta omaan pelkoonsa ja kertoo unensa isoveljelleen. Viimeisen tuomion pelko on kertomuksessa motiivi, joka ohjaa huonoille teille ajautunutta isoveljeä miettimään elämäänsä.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että jotain on mennyt vinoon, kun viimeisestä tuomiosta on tullut lapsen painajainen. Ajatus viimeisestä tuomiosta on alun perin oikeudenmukaisuuden voitto, se hetki, kun sorretut ja hirmuhallitsijoiden polkemat pienet ihmiset vihdoin saavat oikeutta. Lapsen pelossa siitä, kummalle puolelle hän joutuu, ei ole mitään oikeudenmukaista.

Monilla meistä on oma historiansa tämän tekstin kanssa ja tuomiosunnuntai voi herättää monenlaisia tunteita. Haluaisin tehdä tilaa kaikenlaisille tunteille. Jotkut kokevat tämän tekstin lohdullisena ja voimauttavana, jopa vapauttavana, koska se vapauttaa jättämään tuomitsemiset Jumalan huoleksi. Minussa se herättää surua – surua kaikesta siitä pelosta, jota tuomiosunnuntain evankeliumi on aiheuttanut. Pelkoa ikuisesta kadotuksesta tai siitä, että toisilleen läheiset joutuvat eroon toisistaan. Saarnaa pohtiessani mieleeni tulivat sanat, jotka sain eräältä sydänrukoilijalta – tietääkseni ne ovat alun perin Tito Collianderin kynästä. ”Kristittyä ei erota muista ihmisistä mikään, ei hänen uskonsa. Me vain olemme Isän rakkauden ja armahtavaisuuden todistajia – sen, joka on ilmestynyt koko maailmaa varten.”

Entä se toinen kertomus lapsuudenkotini kirjahyllyssä? Se oli lasten kuvakirja nimeltä Suutari Martti, jonka kirjoittajaksi oli mainittu Leo Tolstoi. Suutari Martti kuulee yöllä äänen, että Jeesus on tulossa seuraavana päivänä hänen luokseen käymään. Töidensä lomassa hän pitää tarkoin silmällä kadulla liikkuvia ihmisiä, mutta päivän aikana hänen suutarinverstaallaan käy vain viluinen kadunlakaisija, köyhä paleleva äiti lapsensa kanssa ja torimummo, jonka korista pojankoltiainen on juuri napannut yhden omenan. Suutari keittää viluisille lämmintä teetä, antaa lapsen äidille ruokaa ja paksun takin ja sovittelee omenakauppiaan ja pojan välit. Illalla hän on menossa nukkumaan – ehkä vähän pettyneenä siihen, ettei Jeesus tullutkaan – kun hän kuulee äänen: ”Minä se olin.” Hän näkee kaikki päivän aikana käyneet vieraat ja kuulee taas sanat: ”Siinäkin minä olin.”

Nykyään ajattelen, että tuomiosunnuntain evankeliumi on vähän kuin kaunis taulu, joka on laitettu niin järeisiin kehyksiin, että ne kehykset kaappaavat helposti kaiken huomion. Suutari Martin tarina ei kiinnitä huomiota kehyksiin eli tuomiopäivän kuvaukseen, vaan näkee sen, mikä on taulun varsinainen aihe: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.” Järeät kehykset ovat vähän kuin tuhatkertainen alleviivaus sille eettiselle opetukselle, että auttamalla lähimmäistäsi autat Jumalaa.

Kristillisessä perinteessä on alusta asti elänyt myös sellainen käsitys tuomiosta, joka ei perustu ihmisten erotteluun tai palkkioiden ja rangaistusten logiikkaan. Sen sijaan tuomio on totuuden paljastumisen hetki, se hetki, kun ihminen tulee Jumalan valoon tai peilin eteen. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. - - Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden.” (Joh. 3:17,19)

Lampaat ja vuohet eivät evankeliumissa tiedä omaa tilaansa ennen kuin se paljastetaan heille. Mekin olemme usein samalla tavalla sokeita: tarvitsemme jonkinlaisen peilin itsemme ulkopuolelta nähdäksemme oman tilamme. Myös tuomiosunnuntain evankeliumi voi toimia peilinä. Se voi näyttää meille sisäiset lampaamme ja vuohemme: sen, missä olemme rakastaneet ja missä olemme sulkeutuneet rakkaudelta. Niissä hetkissä, kun sydämemme aukeaa näkemään Kristuksen jokaisessa tarvitsevassa, voimme kokea häivähdyksen sitä ikuista elämää, joka virtaa Jumalasta.

Tuomion valo näyttää sen, missä olemme vieraantuneet elämästä, toisistamme ja Jumalasta. Sydänrukouksen oppi-isän Thomas Keatingin käsittein voisi sanoa, että kohtaaminen Jumalan rakkauden kanssa paljastaa, mikä meissä on vielä valeminän hallitsemaa. Näemme sen, mikä meitä todella ajaa ja mikä estää meitä rakastamasta.

Sydänrukous on yksi tämän prosessin näyttämö. Kun istumme hiljaisuudessa ja annamme kaiken olla, avaamme oven Jumalan valolle. Annamme Jumalan nähdä meidät sellaisina kuin olemme. Jumalan valo voi koskettaa sellaistakin, minkä mieluummin pitäisimme piilossa tai mitä emme ole pystyneet itsessämme näkemään. Sydänrukouksessa emme pakene tai väistä tätä paljastavaa työtä, vaan sallimme sen ja antaudumme sille.

Monet kirkkoisät ja mystikot puhuvat Jumalan rakkauden tulesta, joka puhdistaa, paljastaa ja polttaa pois itsekkyytemme, väärät motiivimme ja kaiken, mikä ei kestä Jumalan rakkauden edessä. Jokainen hetki, jolloin kohtaamme itsemme, omat valintamme, pelkomme, väärät motiivimme ja myös kauneutemme ja mahdollisuutemme hyvään, on tuomion hetki. Sisäinen totuuden kohtaaminen voi olla vaikeaa ja epämiellyttävää, mutta se on samalla muutoksen mahdollisuus, mahdollisuus oivaltaa jotain itsestämme, parantaa sitä, mikä on haavoittunut, ja palata yhteyteen.

Saarna kuninkaanpojan häistä

Saarna meditatiivisessa messussa 2.11.2025 Myllypuron kirkossa

Matt. 22:1–14

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 22

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ‘Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
    Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ‘Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”

*

Tämä Matteuksen evankeliumin pätkä, jonka äsken luin, on minulle yksi vaikeimmista Raamatun kohdista. Tuntuu, että se tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa evästä hengelliselle matkalle. Onneksi en ole yksin tämän vastenmielisyyteni kanssa, koska Martti Lutherkin oli sitä mieltä, että tämä nimenomainen Matteuksen evankeliumin vertaus on ”kauhea evankeliumi”. Mutta ehkä juuri siksi on ollut motivoivaa tehdä matkaa tämän tekstin kanssa viime viikkoina, kun olen pohtinut tätä saarnaa, koska se ei tarjoile helppoja itsestäänselvyyksiä tai pehmoista pumpulia.

Nimeän ensin kolme ongelmaa, jotka tämä teksti minulle aiheuttaa. Ensimmäinen on se, millaisen kuvan Jumalasta vertaus antaa. Yhdellä taivaan valtakunnan hääjuhlaan saapuneista ihmisistä ei ole oikeanlaisia vaatteita, joten kuningas käskee sitoa hänet ja heittää ulos pimeyteen itkemään ja kiristelemään hampaita. Vertauksen loppu on vähän kuin märkä rätti kasvoille, jos haluaa uskoa Jumalaan, joka on rakastava, lempeä ja armollinen. Sellaiseen Jumalaan, joka sanoo, että sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois (Joh. 6:37). Tai sellaiseen, joka jättää kaikki muut lampaat etsiäkseen sitä yhtä kadonnutta (Matt. 18:12). Tämä kuva kuninkaasta, joka potkii yhden vieraan juhlista pois näennäisen mitättömästä syystä, tuottaa riitasoinnun siihen jumalakuvaan, jota mielelläni haluaisin vaalia.

Toinen ongelma on siinä, että tällaiset tekstit osuvat meissä herkästi niihin kohtiin, jotka pelkäävät ulkopuolelle joutumista. Entä jos minä olenkin se, joka suljetaan ulos? Jos otan kutsun vastaan ja sitten saan kuulla, että minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita taivasten valtakunnan juhliin? Tällainen pelko ei rakenna mitään hyvää. Näissä meditatiivisissa messuissa Stina-pappimme usein puhuu siitä, miten hengellisyyden idea on tehdä matkaa pois pelosta ja kohti sitä, että uskaltaa avautua rakkauteen ja luottamukseen, siihen uskoon, että minä olen rakastettu ja hyväksytty ihan tällaisenaan. Tämä Matteuksen vertaus vie helposti juuri päinvastaiseen suuntaan, siihen jähmettävään pelkoon, että entä jos minä en kelpaa, jos olen vääränlainen.

Kolmas ongelma on se, että tämä raamatunkohta kuuluu niihin, joilla voi syvästi vahingoittaa toisia ihmisiä. Jos on tullut rikotuksi sellaisella kristinuskon tulkinnalla, jossa ihmisiä lajitellaan kahteen osastoon ja itse ei syystä tai toisesta jonkun mielestä kelpaa sinne oikeauskoisten porukkaan, niin tällaiset raamatunkohdat voivat olla aika triggeröiviä ja nostaa pintaan vanhoja haavoja. Siksi ajattelen, että tällaisten raamatunkohtien käyttäjällä on erityisen painava vastuu siitä, miten hän Raamattua tulkitsee.

No, koska tämä Matteuksen teksti on niin hankala, niin päädyin lähestymään sitä sillä tavalla, että otin tueksi muita evankeliumeja, joissa on sama vertaus juhlista ja kutsuvieraista.

Törmäsin tänä syksynä teologian opintojeni parissa humoristiseen kuvaan, jossa Jeesus opettaa kansaa. Kuvassa on Jeesus sormi pystyssä ja ihmisiä ympärillä, ja Jeesus sanoo: ”Kuunnelkaa nyt tarkasti. En halua, että tästä tulee neljä erilaista versiota.” Vitsi on tietysti siinä, että me tiedämme, että niinhän siinä kävi: Raamatussa on neljä erilaista evankeliumia, neljä versiota Jeesuksen elämästä ja opetuksista, ja Raamatun kaanonin ulkopuolella on vielä lisää versioita.

Tästä vertauksesta, jossa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa suuriin juhliin, on kolme erilaista versiota. Yksi on tämä Matteuksen versio, toinen on Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 14:15–24) ja kolmas Tuomaan evankeliumissa (Tuom. 64), joka ei kuulu Raamatun kaanoniin, mutta on hyvin varhainen Jeesuksen opetusten kokoelma ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tuomaan evankeliumi kuuluu niihin teksteihin, jotka löytyivät maahan haudattuina Nag Hammadista, Egyptistä vuonna 1945. Sitä ennen se oli ollut kokonaan kadoksissa.

Jos vertaa Luukkaan, Tuomaan ja Matteuksen versioita tästä Jeesuksen vertauksesta, niin huomaa pian, mikä niissä on yhteistä. Yhteistä on se, että valmisteilla on juhlat, joihin on kutsuttu vieraita, mutta kutsutuilla on erilaisia syitä ja verukkeita kieltäytyä kutsusta. Siksi juhlien järjestäjä käskee palvelijoitaan kutsumaan juhliin kaikenlaista satunnaista sakkia, keitä tahansa, joita he tapaavat teillä ja toreilla. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja on painottanut vertausta niin, että näitä tienvarsilta kutsuttuja ovat erityisesti yhteiskunnan vähäosaiset: köyhät, raajarikot, sokeat ja rammat. Meidän yhteiskunnassa se tarkoittaisi ehkä niitä ihmisiä, joita kuninkaan lähettiläät tapaisivat tuolla Myllypuron metroasemalla hengailemassa, koska heillä ei ole oikein muuta paikkaa, minne mennä.

Matteus on puolestaan höystänyt Jeesuksen vertausta noilla väkivaltaisilla kohdilla, joissa jotkut kutsutuista ottavat kuninkaan palvelijoita kiinni ja tappavat heidät, ja kostoksi kuningas lähettää sotajoukon surmaamaan nämä murhamiehet ja polttamaan heidän kaupunkinsa. Matteuksen evankeliumin alkuperäisessä kontekstissa nämä kohdat selvästi viittaavat siihen, että Matteus ajattelee juutalaisten olevan niitä ensin kutsuttuja, jotka surmasivat Jeesuksen, ja heidän kaupunkinsa tuho tarkoittaa sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 70. Matteus on siis kytkenyt tämän kutsuvertauksen oman aikansa tapahtumiin ja siihen, miten sanoma Jumalasta laajenee juutalaisten parista muillekin kansoille. Lisäksi Matteus on lisännyt vertaukseen lopun, jossa yksi vieraista heitetään juhlista ulos.

Ajattelen, että ehkä Jeesuksen vertauksen alkuperäinen ydin löytyy siitä, mikä on yhteistä näille kolmelle evankeliumille: taivasten valtakunta on juhla, johon kutsutaan niitä, joiden kuulijat eivät odota tulevan kutsutuiksi. Monissa vertauksissaan Jeesus pelaa samalla tavalla kuulijoiden ennakko-odotuksilla ja keikauttaa ne ylösalaisin. Taivasten valtakunnan hienoihin juhliin ei kutsutakaan vain kuninkaan ystäviä ja hienompaa väkeä, ei vain niitä hurskaita ja uskonnollisesti kunnostautuneita, vaan ihan kaikkia. Ehkä tämä vertaus on tarkoitettu ennen kaikkea juuri niille, jotka ajattelevat, että ”ei minua ole kutsuttu”.

Ajatteletko sinä olevasi kutsuttu taivasten valtakuntaan?

Mitä kutsu taivasten valtakuntaan sinun mielestäsi tarkoittaa? Onko se kuolemanjälkeistä todellisuutta vai jotain tämänpuoleista, kutsu hyvään ja onnelliseen, oikeudenmukaiseen elämään tässä maailmassa? Tai kutsu jonnekin syvemmälle, johonkin erilaiseen todellisuuden ulottuvuuteen kuin tämä näkyvä maailma?

Ehkä kuulut niihin, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että tietenkin minut on kutsuttu. Jos elämässä on ollut suhteellisen helppoa löytää oma paikkansa maailmassa ja kirkossa, niin silloin voi olla ihan luonteva ajatus, että taivasten valtakunnan pöydässä on minullekin paikka – ja hyvä niin.

Mutta jos et koe olevasi kutsuttu, niin mietin, miksi niin mahtaa olla? Syitä voi olla monia. Joku on ehkä aina kokenut jonkinlaista ulkopuolisuutta, ikään kuin ei oikein kuuluisi tähän maailmaan tai olisi tervetullut tänne. Tai muuten vain elämässä on tullut niin paljon pettymyksiä ja suruja, että tuntuu siltä, että elämä on jotenkin mennyt pieleen, että muille on kyllä katettu paikka elämän pitopöydässä ja heillä näyttää olevan hauskaa, mutta itseltä se on jotenkin mennyt sivu suun. Tai ehkä ”taivasten valtakunta” tuntuu niin uskonnolliselta ja juhlalliselta ilmaukselta ja jotenkin vieraalta, että se ei oikein sovi omaan identiteettiin. Että ei tämä taivasten valtakunta minulle kuulu vaan jollekin toisenlaisille ihmisille, joillekin hurskaille tosikristityille.

Ajattelen, että Jeesus yrittää tässä vertauksessa nimenomaan murtaa tällaisia ennakko-oletuksia ja viestittää sitä, että taivasten valtakuntaan on kutsuttu ihan kaikki. Vertauksen ydin ei ole siinä, kuka juhliin pääsee ja kuka ei, vaan siinä, että kaikki on kutsuttu, mutta ihmiset eivät ota kutsua vastaan. Kaikissa kolmessa versiossa toistuu se teema, että ihmisillä on erilaisia syitä ja verukkeita olla ottamatta kutsua vastaan. Matteuksen evankeliumissa se oli muotoiltu näin: ”Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen.” Luukkaan ja Tuomaan evankeliumeissa näitä ihmisten syitä on kuvailtu laveammin: kuka on ostanut talon tai härkäparin tai pellon, eikä hänellä ole aikaa tulla, kuka taas on mennyt naimisiin eikä siksi voi tulla. Ihmisillä on erilaisia toimeentuloon ja vaurastumiseen ja perhe-elämään liittyviä kiireitä, jotka estävät heitä tulemasta.

Tämä on sellainen teema, johon ainakin minun on helppo samaistua. Raha ja kiire ja huolet maallisista asioista – tämänkin päivän ihmisille tuttuja asioita, joilla me helposti täytämme elämämme niin että kutsu jonnekin syvemmälle unohtuu, vaikka tosiasiassa sieltä syvemmältä löytyisi se, mikä aidosti ravitsee sielua ja antaa elämälle merkityksen. Tätä samaa viestiähän on monissa muissakin Jeesuksen vertauksissa: älkää välittäkö kaikista toissijaisuuksista, niin kuin ruuasta ja vaatteista, vaan oivaltakaa, että tässä elämässä on jokin paljon syvempi aarre haudattuna.

Olen itse kokenut, että siihen ydinjuttuun pääsee paremmin kiinni silloin, kun karsii elämästä aika ronskilla kädellä kaikenlaista. Minulle retriitit ovat olleet niitä paikkoja, joissa kiirettä ja hälyä pystyy sulkemaan pois sen verran, että kutsu kuuluu paremmin. Tai jos menee luontoon tarpeeksi pitkäksi aikaa niin että luonto rauhoittaa ja auttaa irrottautumaan arkisesta tohinasta. Taivasten valtakunta alkaa jotenkin kimallella tai ikään kuin kuultaa kaiken läpi. Sitä voi ikään kuin painua vähän merenpinnan alapuolelle, pinnalla aaltoilee ja myrskyää, mutta syvemmältä katsottuna aaltoilu on vain pintakuohua, joka tulee ja menee. Jotenkin sitä kuitenkin aina arkisessa elämässä joutuu pintakuohun pauloihin niin, että se aaltoilu tuntuu kiinnostavalta ja ajatus pysähtymisestä ja syventymisestä vähän vastenmieliseltä ja tylsältä.

Kohta kun vietämme ehtoollista, niin ajattelen, että se yrittää sanoa symbolisesti jotain samaa kuin tämä Jeesuksen vertaus juhlista. On yhteinen pöytä, johon kaikki on kutsuttu ja jossa jaetaan leipää. Hengellisessä mielessä Kristuksen ruumista ja verta, siis Jumala antaa siinä itsensä. Jumalan valtakunnassa tai elämän pitopöydässä on tilaa, siellä on paikka niillekin, jotka luulevat, ettei heitä ole kutsuttu. Ei meidän Jumalamme ole vääränlaisista vaatteista nipottava diktaattori, vaan sellainen Jumala, joka antaa itsensä, ruokkii ja ravitsee. Turvakätkö, josta löydän elämäni, kuten alkuvirressä (194) lauloimme.

Hyvää tekevä virsi ja muuttunut usko

Pappisopinnoissa meitä lohdutettiin kerran sanomalla, että jos ei mikään muu, niin ainakin virret puhuttelevat seurakuntaa messussa.

Elin tämän todeksi viime sunnuntaina seurakuntalaisen näkökulmasta. Olin tullut messuun vähän masentuneena. Pappien sanat eivät oikein kolahtaneet enkä jaksanut osallistua, istuin vain ja kuuntelin ja mietin, mahdanko edes jaksaa mennä ehtoolliselle. Sitten tuli päivän virsi, 314 Suo, Jeesus rakkaani. Sen laulaminen tuntui niin lohdulliselta, että virkistyin. Kävin ehtoollisella ja jaksoin mennä messun jälkeen kirkkokahveille. Ne olivat elvyttävät – vakiopöydässä jutut olivat tuttuun tapaan hyviä ja syviä. Suntio oli jo kerännyt pullat pois ja kolisteli tiskejä keittiössä, kun lopetimme.

Mutta se virsi. Mollivoittoinen, hidas, moni ehkä pitäisi sitä ankeana ja laahaavana niin melodian kuin sanojenkin puolesta. Kirkkokahveilla pappi mainitsi, että olisi halunnut vaihtaa päivän virren toiseen, mutta ei viitsinyt vaivata kanttoria viime tingassa.

Virren historia on epäselvä, mutta siihen liittyy lestadiolaiskytköksiä, joten ilmankos virressä on tiettyä nostalgiaa. Virren poljento itsessään oli jollain lailla lohduttava: tätä on tullut lapsena veisattua. Laulaessa mieli kutoi merkityksiä virren sanoihin ja kytki niitä omaan tilanteeseeni niin, että sanat tuntuivat tulevan sydämestä. Samalla mietin sitä, miten toisenlaiseksi uskon sisältö on muuttunut, jos vertaan lapsuuteni lestadiolaisuuteen. Samat sanat, ihan eri merkitys.

Haluaisin havainnollistaa tätä uskon sisällön muuttumista, mutta kun sen sanoittaminen tuntui hankalalta, otin avuksi tekoälyn. Pyysin sitä esittämään kolmesta virren 314 säkeistöstä tulkinnan ensin lestadiolaisesta näkökulmasta, sitten (paremman sanan puutteessa) progressiivisen kristinuskon näkökulmasta. Jotta ChatGPT:n progressiivinen tulkinta ohjautuisi samanlaisille laduille kuin omat mietteeni kirkonpenkissä, kerroin sille lisäksi, että kiusaus, joka laulajaa koettelee, on masennus, joka edustaa vaaraa joutua eroon Jumalasta.

Tällaisia tulkintoja tekoäly esitti. Minusta ne menivät ihan nappiin.

2. Suo, että milloinkaan
en eksy maailmaan,
sen houkutuksiin taivu
ja synnin virtaan vaivu.
Sen ethän anna voittaa
ja pettää, vahingoittaa.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Tässä korostuu maailman ja uskon välinen jännite, joka on lestadiolaisuudessa hyvin keskeinen. ”Maailma” nähdään synnin ja hengellisen kuoleman alueena – paikkana, jossa ihminen helposti eksyy pois Jumalan yhteydestä. Rukous ”ettei eksy maailmaan” on pyyntö pysyä Jumalan valtakunnan yhteydessä, eli uskovien joukossa, jossa evankeliumi kuuluu ja syntien anteeksiantamus julistetaan.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Rukoilija pyytää pysyä lähellä elämän voimaa, vaikka mieli vetäisi pimeyteen tai toivottomuuteen. ”Synnin virtaan vaipuminen” kuvaa sisäistä tilaa, jossa ihminen kokee erillisyyttä Jumalasta ja lähimmäisistä. Masennus voi ”pettää ja vahingoittaa” siksi, että se vääristää todellisuuden: ihminen alkaa uskoa, ettei Jumalaa tai rakkautta ole, ettei hän kelpaa kenellekään.

4. Kun olen vaaroissa,
itsesi kirkasta.
Tee minut eläväksi,
sinussa väkeväksi.
Suo voittaa kiusaukset
ja välttää lankeemukset.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Lestadiolaisessa ymmärryksessä vaarat ovat ennen kaikkea hengellisiä – hetkiä, jolloin ihminen voisi kadottaa elävän uskonsa. Näitä voivat olla maailmalliset vaikutteet, jotka houkuttelevat pois seurakunnan yhteydestä, esimerkiksi halu elää vapaammin ilman hengellisiä rajoja. Ihminen pysyy elävässä uskossa vain Jumalan sanan ja lestadiolaisen seurakunnan keskellä, jossa evankeliumia kuullaan ja synnit uskotaan anteeksi. Kun ihminen on vaarassa eksyä, Jumala “kirkastaa itsensä” usein toisen uskovan kautta: joku julistaa evankeliumin, lohduttaa, muistuttaa armosta.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Säkeistö on rukous pimeyden keskeltä. “Vaarat” ovat sisäisiä, masennuksen ja toivottomuuden varjoja, jotka uhkaavat sammuttaa yhteyden Jumalaan ja elämään. ”Itsesi kirkasta” on huokaus: ”Näytä valo, kun en itse näe sitä.” Kiusaus on luovuttaa toivosta, uskoa ettei valoa enää ole. Lankeemus on uskoa pimeyden ääntä, joka sanoo, ettei mikään muutu, ettei rakkaus kanna. “Sinussa väkeväksi” voisi tällöin tarkoittaa: “Auta minua jaksamaan tänään, vaikka en tunne mitään enkä jaksa uskoa.”

5. Kun usko heikkenee
ja sydän epäilee,
armosi anna koittaa,
suo epäusko voittaa.
Kirkasta, Jeesus, vaivas
ja näytä avoin taivas.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Tämä säkeistö on lestadiolaisen armokäsityksen ytimessä. Uskon heikkeneminen ja epäily ovat inhimillisiä, mutta ratkaisevaa on, että armo saa koittaa uudelleen. Lestadiolaisuudessa tämä tapahtuu konkreettisesti evankeliumin julistuksessa: “Usko kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.” Se on se hetki, jolloin Kristus kirkastuu ja taivas avautuu uskovalle. Kokemus palauttaa rauhan ja ilon – “avoin taivas” kuvaa pelastusvarmuutta, joka perustuu Kristuksen sovitustyöhön.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Masentuneelle nämä voivat olla kaikkein tärkeimmät sanat. Epäusko ei ole kapina Jumalaa vastaan, vaan kokemus Jumalan hiljaisuudesta. Silloin armon tarve on erityisen suuri – ei siksi, että ihminen olisi tehnyt väärin, vaan koska hän on haavoittunut ja kadottanut toivon suunnan. Armo merkitsee rakkautta ja hyväksyntää ilman ehtoja, myös silloin, kun ei jaksa uskoa. ”Näytä avoin taivas” voi tarkoittaa: avaa jokin ikkuna – kauneuteen, yhteyteen, musiikkiin, ihmiseen, joka jaksaa kuunnella. Kristuksen “vaivat” merkitsevät sitä, että Jeesus tietää miltä tuntuu olla hylätty, pimeässä ja yksin.

Tekoälyllä oli selitys myös siihen, miksi virren melodia ja poljento tuntuu ilman sanojakin vaikuttavan minuun lohduttavasti. Se arveli, että jos olen laulanut virttä lapsuudessa tilanteessa, jossa vallitsi turvallisuus, lohtu tai pyhyys, tämä muistijälki aktivoituu, kun laulan virttä myöhemmin. Melodian tuttuus voi herättää hengellisen lohdun, joka on sanoja vanhempaa. Lisäksi virsien laulaminen rauhoittaa fysiologisesti: se hidastaa sykettä ja pidentää uloshengitystä, mikä aktivoi parasympaattista hermostoa vähän kuin keinuminen tai hengitysharjoitukset.

Ostan nämäkin selitykset. Milloinkohan virsien veisaamisesta tulee uusi hyvinvointitrendi, jonka fysiologisista vaikutuksista someinfluensserit kohisevat?

 

Skeptikko rukousavustajakoulutuksessa

Kun ihmiset opiskelevat lääkäreiksi tai sairaanhoitajiksi, he harjoittelevat neulojen pistämistä ensin appelsiineihin ja sitten toisiinsa. Näin ainakin mielikuvissani – kun googlasin asiaa, selvisi, että nykyään pistämistä harjoitellaan ennemmin muovisiin tekokäsiin kuin appelsiineihin. Mutta kun ihminen opiskelee papiksi, miten harjoitellaan sielunhoitoa?

Teologisessa tiedekunnassa me opiskelijat emme ole ainakaan toistaiseksi sielunhoitaneet toisiamme. Sen sijaan olemme pohtineet ryhmissä, miten tarjota sielunhoitoa masentuneelle ”Jarkolle”, syöpädiagnoosin saaneelle ”Maijalle”, äitinsä menettäneelle alkoholisoituneelle ”Lasselle” ja niin edelleen.

Sielunhoidon opintoja on tulossa keväämmällä vielä lisää, mutta veikkaan, ettei yliopistossa tehdä käytännön sielunhoitotreeniä tai harjoitella monia muitakaan papin ammattitaitoon kuuluvia asioita, kuten rukoilemista. En halua joutua täysin pystymetsästä tilanteeseen, jossa minulta odotetaan spontaania rukoilemista ääneen. Siksi vietin yhden syksyisen viikonlopun Tuomasyhteisön rukousavustajakoulutuksessa.

Minulla toistuu kristinuskon kanssa sama kaava: aina uudelleen täytyy ylittää omat ennakkoluulonsa. Niin myös sinä lauantaina, kun ajelin ratikalla Jätkäsaareen Hyvän toivon kappelille. Sisälläni nimittäin asuu joku, jonka mielestä ääneen toisen puolesta rukoileminen on epäilyttävää toimintaa. Luullaanko täällä, että rukouksella voidaan ratkoa tämän maailman ongelmia?

Esittäytymisringissä kerroin olevani hiljaisen rukouksen ihminen ja että tulin koulutukseen haastaakseni itseni epämukavuusalueelle. Ääneen rukoileminen pani jo ajatuksena kiemurtelemaan sisäisesti. Jos minulta kysyttäisiin, ei rukouksessa pahemmin sanoja tarvittaisi.

Koulutus oli kuitenkin vakuuttava. Ensimmäisenä päivänä asiaa pohdittiin fiksusti monelta kantilta. Mietittiin omaa suhdetta rukoukseen ja sitä, miten rukousta voi käyttää väärin. Rikkovaa on esimerkiksi sellainen rukous, jossa rukoilija asettuu toisen yläpuolelle tai jossa toisen puolesta rukoillaan ilman lupaa. Tai jos ihmisen tilanteeseen rukoillaan ratkaisuja, joita tämä itse ei alkuunkaan koe haluavansa, tai ylipäätään sanoitetaan ihmisen asioita tavalla, jota hän ei koe omakseen. Ongelmia tulee, jos rukoilija sekoittaa omat tarpeensa toisen tarpeisiin ja haluaa ”pelastaa” hänet oman käsityksensä mukaisesti.

Rukouksen sanoittamisessa täytyy siis olla kieli keskellä suuta, mutta virheitäkään ei auta liikaa pelätä, ettei mene lukkoon. Jos joku esimerkiksi toivoo rukousta sairautensa vuoksi, pitäisikö rukoilla sairauden paranemisen puolesta vai ei? Huonolla tuurilla katteettomia toiveita välittävä rukous antaa ihmisen kannettavaksi sairauden lisäksi sen taakan, että Jumalakin on hylännyt hänet, kun rukous ei auta. Toisaalta jos ihmisellä on toive paranemisesta eikä sen puolesta rukoilla, se voi tuntua ohittavalta. Ongelman ympäri voi luovia jotenkin tähän tapaan: ”Rakas Jumala, näet Heikin ja kuulet hänen toiveensa, että hän voisi parantua.”

Koulutusta vetäneen Kati Pirttimaan mukaan ihmeitä tapahtuu, mutta vielä isompi ihme on se, millaisista asioista ihmiset voivat selviytyä ja silti säilyttää elämässään toivon. Lopulta se, miksi rukousta ylipäätään harjoitetaan, on mysteeri, mutta monille ihmisille se on valtava voimavara. Rukouksessa kevennetään taakkaa, jätetään asioita Jumalan käsiin.

Suurin oivallus minulle oli tämä: toisen puolesta ääneen rukoilemisessa on kyse vähän samasta kuin mitä olen tehnyt muuallakin, esimerkiksi fokusoinniksi kutsutun kehon kuuntelemisen harjoituksen parissa. Toinen puhuu omista asioistaan, toinen toimii peilinä ja palauttaa toiselle takaisin hänen omia sanojaan. Tässä ne sanat vain puetaan rukouksen muotoon. Lopulta tärkeintä on, että ihminen tulee kohdatuksi ja kuulluksi, ei se, että Jumalalle pidetään pienoisesitelmä ihmisen ongelmista.

Päivän päätteeksi harjoittelimme öljyllä voitelua eli toisen siunaamista otsaan piirretyllä ristinmerkillä ja sanallisella siunauksella. Luterilaisuudessa öljyllä voitelun traditio on katkennut niin kuin moni muukin hieno perinne, mutta sitä on ujutettu viime vuosina takaisin ”takaoven kautta”. Öljy oli kuulemma ihan tavallista S-marketin oliiviöljyä eikä piispan siunaamaa hienoa öljyä, kuten niissä kirkkokunnissa, joissa perinne on voimissaan. Sitä oli lorautettu pieneen kupposeen, jonka pohjalla oli puolikuuksi taiteltu vanulappu.

Koulutuksen jatkuessa sunnuntaina pääsimme sitten tositoimiin eli harjoittelemaan toisen puolesta ääneen rukoilemista. Jakauduimme kolmen hengen ryhmiin: yksi jonka puolesta rukoiltiin, yksi rukoilija ja yksi tarkkailija. Asiat, joihin rukousta pyydettiin, olivat ensimmäisellä kierroksella keksittyjä ja toisella kierroksella aitoja.

Jättäydyin alkuun tarkkailijaksi nähdäkseni, miten toiset hommasta suoriutuvat, mutta sitten piti hypätä uimataidottomana syvään päätyyn. Plumps! Onneksi edessäni oli ihminen, joka oli vain leikisti hädissään siitä, että hänen kumppaninsa oli äkillisesti kadonnut. ”Öö, rakas Jumala…”

– Älyttömän kuumottavaa, puuskahdin toisille, kun purimme tilannetta. Tuli pitkiä taukoja, kun en tiennyt yhtään, mitä sanoa.

Toinen kierros meni jo vähän paremmin. Ja kun harjoituspari aloitti rukouksen minun puolestani sanomalla, että ”Kiitos Havusta”, oli se sen verran aseistariisuvaa, että tällaisenkin jäärän sisin vähän suli. Tajusin, että tämä voi olla aika voimakas juttu.

Kokeile itte: kiitos sinusta.

Koulutus rohkaisi siihen, että ääneen rukoilemisen taito on opittavissa. Tarvitsee lähinnä sisäistää läjä omaan suuhun sopivia rukousfraaseja. Ehkä pitää harjoitella kotona pehmolelun kanssa.

 

Kolmas vuosi ja hiljaisuuden kaipuu

Aurinko tuli leiskumaan syksyn kirkkaankeltaisiin lehtiin kuin näyttääkseen, ettei se talvi niin paha juttu ole. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Ilman syksyn lakastumista ei ole keväällä maasta puskevia heleänvihreitä versoja. Ilman pimeyttä ei ole valoa.

Kolmas opiskeluvuosi teologisessa on jo hyvässä vauhdissa, mutta opinnoista ei ole nyt ollut paljoakaan kerrottavaa. Olen opiskellut historiantutkimuksen menetelmiä ja pappishommia. Seurakuntaharjoittelua edeltävällä työelämäkurssilla on pohdittu jumalanpalveluselämän, sielunhoidon ja kasvatuksen teemoja, mutta vain pintaraapaisun tasolla.

Opiskelussa on ollut vähän ylirasittumisen makua. En ole väsynyt liikaan tekemiseen, vaan liikoihin sanoihin. Päivät yliopistolla ovat niin täynnä sanoja – luennoilla, ryhmätöissä ja lounaskeskusteluissa hälisevässä ruokalassa – että olen niiden jälkeen ihan kanveesissa. Jos voisin, vetäytyisin jonnekin olemaan hiljaa ja toipumaan sanoista.

Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa minun oli pakko valita, mille teologian alalle suuntaudun. Vaihtoehtoja on viisi: systemaattinen teologia, käytännöllinen teologia, uskontotiede, eksegetiikka ja kirkkohistoria.

Systemaattinen teologia eli ”systis” on läheistä sukua filosofialle. Pyöritellään käsitteitä ja viljellään vaikeita sanoja niin että heikompaa hirvittää ja olo on pian kuin suohon vajonneella. Tässä esimerkki yhdeltä tämän syksyn luennolta, jossa huvikseni kävin sekoittamassa päätäni:

Modernien antiteodikeoiden kantilaisten lähtökohtien tunnistaminen ja yhdistävän transsendentaalisen argumentaatiorakenteen löytäminen: kohti naturalisoitua, historisoitua ja pragmatisoitua uudelleentulkintaa transsendentaalisesta tutkimuksesta, joka kohdistuu moraalin näkökulman mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin.

Mietiskelin tänään aamulla sängyssä, ettei minulla ole oikein mitään suhdetta kristinuskon oppeihin, siis sellaisiin ajatusrakennelmiin kuin kolminaisuus tai oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, tai sovitus tai vanhurskauttaminen. En vastusta niitä, mutta ne tuntuvat irrelevanteilta. Enemmän puhuttelee putoilevien lehtien teologia. Voisipa varistaa kaikki sanat kuin lehdet tuuleen, karsia kaiken ylimääräisen ja yksinkertaisesti vain antautua jonkin itseä suuremman kannatteluun. Ei, systemaattista teologiaa en jaksa kovin suurina annoksina.

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” puolestaan on oppiala, jota olen vältellyt kaikkein pontevimmin, koska sen kurssit ovat vaikuttaneet niin höttöisiltä. Siellä tutkitaan monenlaista, mutta karkeasti sanottuna sitä, miten ihmisten uskonnollisuus ilmenee käytännön elämässä.

Uskontotiede avartaa näkymiä kristinuskoa laajemmalle, mutta en ole kevyellä tutustumisella kokenut sitä oikein omakseni. Sitten on eksegetiikka, raamatuntutkimus. Tiettyyn rajaan asti se on hirveän kiinnostavaa, mutta syvemmälle eksegetiikan syövereihin sukeltaminen on tuntunut vähän uuvuttavalta vaihtoehdolta. Eksegeettien kriittinen ote Raamattuun purkaa kaikkea sitä, mihin kristityt perinteisesti ovat uskoneet, mutta ei oikein anna mitään tilalle. Se jättää tulevan pappiparan vähän tyhjän päälle ihmettelemään, että mitä minä nyt saarnaan tästä Raamatusta, jolle on tehty ruumiinavaus ja jonka sisälmykset on levitetty pöydälle ja analysoitu tavu tavulta.

Niinpä putosin kirkkohistorian syliin, eikä siinä sinänsä ole valittamista. Graduseminaarin vetäjä on loistava ja historia on lapsesta asti kutkutellut minua. Jos ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykyisyyttä.

Kirkkohistoriaa tehdään samalla tavalla kuin muutakin historiantutkimusta, aiheet vain pyörivät uskonnon ympärillä. Gradun aihe on tuottanut vähän harmaita hiuksia, mutta nyt olen aikeissa laatia tutkielman, joka liittyy ekoteologiaan ja 1980-luvun lopun ympäristöheräämiseen kirkossa.

Loppusyksyn suunnitelmissa on siis naputella gradua ja käydä sivistymässä kursseilla, joita minun ei ole pakko suorittaa, koska opintopisteitä on kertynyt riittämiin muutenkin. Keväämmällä edessä on seurakuntaharjoittelu eli tuntuman ottamista papin töihin käytännössä.

Mutta niin. Oispa hiljaisuutta. Pitää ehkä viritellä vaimon kanssa kotiretriitti. Joskus olemme laatineet itsellemme meditaatioretriittiä mukailevan päiväohjelman ja eläneet sen mukaan. Herätys, aamumeditaatio, aamupala hiljaisuudessa ja sitä rataa.