Taivaasta ja helvetistä

Tulinen järvi, johon epäuskoiset joutuvat kuoltuaan, on kuulunut maailmaani niin pienestä, että opin sen osaksi maailmankuvaani varmaan suunnilleen samalla kun opin puhumaan. Minulla on hämärä käsitys, että olisin hyvin pienenä uhannut naapurin lapsia tulimerellä.

Ehkä en mieltänyt helvettiä sittemmin ihan niin konkreettisesti tai osannut ajatella millaista siellä olisi, mutta jotain hyvin pelottavaa ja vaarallista se joka tapauksessa oli. Lopullista, päättymätöntä itkua ja hammastenkiristystä paikassa, jossa tahdottaisiin minulle vain pahaa. Jotain mikä toi elämään kaikkein syvimmän perusturvattomuuden tunteen: jos kuolisin väärässä sieluntilassa, joutuisin helvettiin ikuisiksi ajoiksi vailla mitään mahdollisuutta muutokseen, ikinä.

Taivas kuului maailmaani myös. Siitä puhuttiin laulussa, jonka osasin ulkoa polvenkorkuisena:

Onpa taivaassa tarjona lapsillekin,
jotka Jeesusta rakastavat
kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,
harput joilla he soittelevat.

Toisessa säkeistössä puhutaan kultaisesta tiestä, jota pitkin pelastetut astelevat laulaen yhdessä enkelien kanssa. Istuttaisiin ja katseltaisiin Karitsaa, syötäisiin elämän leipää ja juotaisiin elämän lähteestä. Taivas vaikutti aika tylsältä, mutta kai siellä jotenkin viihtyisi. Lapsen suurin huolenaihe taisi olla se, saisiko taivaaseen omia lelujaan mukaan vai jäisivätkö ne maan päälle.

Kun kuulin opiskelukavereilta, että menossa on kuolemaa ja ylösnousemusta käsittelevä eksegetiikan kurssi, halusin heti mukaan. Nyt kurssi on ohi ja olen oppinut asioita.

Lyhyesti kurssin annin voisi tiivistää näin: kaikki on hirveää sotkua. Ylösnousemususkon aamuhämäristä asti erilaiset käsitykset asiasta ovat eläneet rinta rinnan. Siksi myöskään Raamattu ei sisällä mitään selkeää opetusta aiheesta, vaan erilaisia viittauksia, joista ei muodostu yhtenäistä kuvaa välttämättä edes yhden kirjoittajan ajattelussa saati sitten kirjoittajien välillä.

Lapsuuteni olisi ollut huojentuneempi, jos kristinuskon valtauoma olisi aikoinaan omaksunut Johanneksen evankeliumin ja Paavalin edustaman kannan, jonka mukaan epäuskoiset "vain" tuhoutuvat kuolemassa, lakkaavat olemasta. Ikuinen piinahelvetti ja Ilmestyskirjan tulinen järvi pääsivät kuitenkin voitolle ja siirtyivät sukupolvien yli minunkin aivoihini.

Koska Raamattu puhuu taivaasta ja helvetistä niin niukasti ja epäselvästi, kristittyjen mielikuvitus lähti lentoon. Yläasteella minulla oli kaverini kanssa jonkin aikaa projekti, jossa menimme välitunneilla koulun kirjastoon lukemaan Danten Jumalaista näytelmää. Se oli kai alkuaan jonkinlainen kisa tai vedonlyönti: kumpi jaksaisi kahlata läpi paksun, runomittaisen opuksen. Tekstin kaverina oli Gustave Dorén kuvitus: syntisiä kiehuvissa maakuopissa pää alaspäin ja niin edelleen, toinen toistaan ikävämpiä ikuisia kohtaloita.

Juutalaisuuteen ei alun perin kuulunut ajatusta taivaasta, helvetistä ja ylösnousemuksesta. Jumala palkitsi tai rankaisi ihmistä jo tässä elämässä. Ajanlaskun alun juutalaisuudessa, jolloin Jeesus aloitti opettamisensa, ajatus kuolleiden ylösnousemuksesta oli kuitenkin jo laajasti hyväksytty. Mitä välissä tapahtui, sitä ei tiedetä. Yksi osaselitys on ehkä se, että perinteinen juutalainen viisaus ajautui kriisiin, kun israelilaiset menettivät itsenäisyytensä ja oikeuden oman uskontonsa harjoittamiseen. Esimerkiksi parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua kuningas Antiokhos IV Epifanes yritti pakottaa juutalaiset kreikkalaisten jumalien palvojiksi ja häpäisi heidän pyhät paikkansa. Vainojen alla saattoi käydä huonosti juuri niille juutalaisille, jotka olivat tiukimmin sitoutuneet isien uskoon ja joita Jumalan siksi olisi perinteisen ajattelun mukaan pitänyt palkita pitkällä, menestyksekkäällä elämällä.

Ylösnousemuksen ja viimeisen tuomion funktio on se, että oikeuden täytyy toteutua. Kun se aivan ilmeisesti ei toteudu maan päällä, vaan ihmiset joutuvat brutaalin väkivallan ja hirvittävien vääryyksien uhreiksi, täytyy Jumalan oikeudenmukaisuudessaan korjata tilanne. Ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla paha saa vihdoin palkkansa ja Jumala pyyhkii joka ainoan kyyneleen niiden silmistä (Ilm. 21:4), jotka ovat kärsineet viattomina.

Viimeisen tuomion funktio ei ole se, että lapset pelottelevat toisiaan tulimerellä tai näkevät painajaisia siitä, miten synkkäilmeinen enkeli tulee kohti valmiina viemään lapsen ikuiseen kadotukseen, kuten tapahtuu Väinö Havaksen kirjassa Joulusta jouluun, joka sekin kuului lapsuuteni lukemistoon. Tenttikirjallisuutta kahlatessa tuli vastaan tämä Heikki Räisäsen naulan kantaan osuva kiteytys kirjassa Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011):

Helvetin historiasta ei puutu ironiaa. Alkuvaiheessa viimeisen tuomion ajatuksen oli määrä rohkaista pientä ihmistä, joka saattoi odottaa, että hänen sortajansa lopulta saisivat ansionsa mukaan. Ajan mittaan tuomiosta kuitenkin tuli pelon aihe juuri tavallisille ihmisille – ennen muuta niille, joilla oli herkkä omatunto ja nöyrä mieli Jumalansa edessä. Ei siis ihme, että helvetistä tuli sekä emotionaalinen että moraalinen ongelma.

Miten oikeudenmukaisuuden idea on voinut kieroutua näin mielettömällä tavalla? Väliin mahtuu parituhatta vuotta ankaraa kristillistä pohdintaa siitä, ketkä pelastuvat ja miten. Pohdintaa synnistä, perisynnistä, armosta ja osallisuudesta Kristuksen tarjoamaan sovitukseen. Lopputuloksena on voitu esimerkiksi päätyä käsitykseen, että ikuinen helvetin piina odottaa niitä, jotka eivät satu olemaan juuri oikealla tavalla uskomassa.

Helvettioppi asettaa Jumalan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ankarasti koetukselle. Ihmisetkin pystyvät parempaan: Suomessa 12-vuotias ei joudu vastuuseen teoistaan, vaikka ampuisi toisen lapsen keskellä kirkasta päivää, koska rikoslaki suojaa lapsia. Alle 15-vuotias ei voi syyllistyä rikokseen eikä häntä voi rangaista edes väliaikaisella vankeustuomiolla, mutta ikuiseen helvettiin hän voi kyllä joutua Jumalan tuomitsemana, ainakin joidenkin mielestä.

Helvetistä pitäisi puhua enemmän, sanovat jotkut, jotka ovat huolissaan nykykirkon pehmoilusta suhteessa helvettiin. Olen täsmälleen samaa mieltä. Helvetistä pitää puhua, koska se elää pelkoina ihmisten mielissä. Helvetistä puhuminen ja näiden pelkojen hälventäminen olisi kirkon tehtävä, kenen muunkaan.

Kari Kuula kirjoittaa Helvetin historiassa (Kirjapaja 2006):

Ikuista helvettiä ei voida avoimesti hylätä, mutta se voidaan unohtaa kuoliaaksi. Moderni kristillisyys on pääosin valinnut tällaisen väistöstrategian. […] Harvoin kukaan saarnaaja tohtii kuitenkaan aktiivisesti hyökätä helvettiä vastaan, se olisi liian radikaalia. Sen sijaan aiheesta ei yksinkertaisesti puhuta, jolloin tulet sammuvat itsestään.

Mutta eiväthän ne sammu itsestään vaan jäävät loimottamaan ihmisten mieliin, jos asiasta ei puhuta.

Sata lasissa

Välillä kirkossa on ulkopuolinen olo, kun uskomisesta tehdään harmitonta ja mukavaa. Neulotaan villasukkia Yhteisvastuukeräykseen, lauletaan kauneimpia joululauluja, puhutaan pehmoisia ja viedään lapset seurakunnan vappuriehaan.

Uskominenhan ei nimittäin ole mikään iloinen ja kepeä asia, vaan vaikea, tuskallinen ja haudanvakava. Kun aloin lämmitellä suhdettani kristinuskoon ja kirkkoon, istuin ensimmäiset puoli vuotta kirkonpenkissä vatsa stressistä sekaisin. Huh sitä vihan ja surun määrää, mikä tätä kipupistettä tökkiessä on purskahtanut ilmoille.

Sittemmin olen pappisystäväni lievän painostuksen alaisena päätynyt myös avustamaan jumalanpalveluksissa. Helppoa ei ole ollut: kun ensimmäisen kerran lupauduin jakamaan ehtoollista, jumalasuhteeni ajautui kriisiin, revin Raamattuni silpuksi ja valvoin unettomia öitä kauhusta kankeana. Sitten tuntemattomat ihmiset tulivat, polvistuivat ja minä kaadoin heille viiniä ja lausuin sanat Kristuksen verestä. Todella outoa.

Toisella kerralla ehtoollisen jakaminen oli jo vähän vähemmän outoa, mutta silti olisin lähinnä halunnut ryömiä jonnekin koloon itkemään. Näitä tunteita ei nouse pintaan teologian opintojen parissa, jossa asioita lähestytään tieteellisesti, vaan kirkossa, jossa niitä lähestytään hengellisesti.

Messuavustusten jälkeen on ollut ristiriitainen olo: kaikille muille kyseessä tuntuu olevan perussunnuntain harmiton perushomma, kun minulle se merkitsee jotain ahdistavaa ja radikaalia. Messun jälkeen laitetaan albat narikkaan, kiitellään pikaisesti ja mennään kirkkokahville. Minä tarvitsisin jonkun kovemman luokan debriefingin ja pari päivää lomaa toipumiseen.

On silti kannattanut. Prosessi pysyy käynnissä, kun joutuu tuupatuksi aina uudelle epämukavuusalueelle. Olen vähän kuin huumeaddikti, joka tarvitsee kovempaa kamaa siedätyttyään matalampaan annostukseen.

Viimeksi torstaimessussa huomasin avustuskokemusten muuttaneen suhdettani ehtoolliseen. Ahkerasta ehtoollisella käymisestä huolimatta en ole saanut rituaalista aikaisemmin oikein kiinni. Ehtoollisen kauneus on avautunut vasta alttarin takaa: kun näen kaikki ne erilaiset, Jumalan rakastamat ihmiset ja jaan heille Kristuksen veren kaikille samalla tavalla.

Tänään menetin saarnaneitsyyteni, kun osallistuin jumalanpalveluksen keskustelusaarnaan. Se jos mikä oli vallankumouksellista, tabuja rikkovaa ja järkyttävän jännittävää: sanoittaa jotain uskostaan kirkossa omin sanoin ja julkisesti. Ottaa tilaa, tulla näkyviin.

Jos ehtoollisen jakaminen avasi ehtoolliseen uuden suhteen, saarnaaminen pakottaa painimaan Raamatun kanssa ihan eri tavalla kuin sen lukeminen. Näen tässä potentiaalia.

Paitsi että uskominen on vakava juttu, siitä on tullut kaikennielevää. Sen lisäksi että opiskelen päivät pitkät teologiaa ja haluan oppia siitä kaiken, vietän leijonanosan vapaa-ajastani kirkossa. Pitäisiköhän sun vähän hellittää, sanoi pappisystävä tänään hyväntahtoisesti. Varmaan pitäisi, mutta en osaa. Kaasu on hirttäytynyt pohjaan kiinni ja painan eteenpäin ihan satasella.

Mitä on sydänrukous?

Opiskelukaverini, blogin kolmanneksi ensimmäinen lukija, kysyi mitä on sydänrukous.

Sydänrukouksen tekniikka on simppeli ja nopeasti selitetty: kahdesti päivässä (tai ainakin kerran) istun alas, laitan puhelimen hälyttämään 20 minuutin päästä, suljen silmät ja päästän irti – ajatuksista, kaikesta mikä mieltä vetää pois tietoisesta läsnäolosta. Kun havahdun siihen, että olen eksynyt ajatuksiini, palaan takaisin lausumalla mielessäni pyhän sanan. Sanan tarkoitus on lähinnä muistuttaa itseäni kevyesti siitä, mitä olen tekemässä, ja auttaa palaamaan sen ääreen.

Mitä sitten olen tekemässä? En mitään, paitsi rukoilemassa ilman sanoja ja ajatuksia. Rukousta sydänrukous on siksi, että siinä ollaan suhteessa Jumalaan, avaudutaan Jumalan läsnäololle. Sydänrukouksen luonnetta kuvaavat minusta hyvin nämä säkeet:

Nyt ei ole kiirettä, nyt en juokse, nyt en suunnittele, nyt en tahdo. Nyt en tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.

Nyt tyynnyn, nyt olen levolla. Rauhassa, vapaana kuin heikko lapsi. Enkä tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.

Ja kun valo hyväilee ja hiljaisuus ottaa syliinsä ja virtaa minuun ja luo minua uudeksi, kun en tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.

(Erzébet Túrmezei, suom. Anna-Maija Raittila)

Pyhän sanan ei tarvitse olla mitenkään erityisen pyhä, lähinnä sen kannattaa olla lyhyt ja yksinkertainen. Itse olen muutamien tunnustelujen jälkeen päätynyt sanaan ”ok”.

Englanniksi sydänrukous on centering prayer. Vähän olen miettinyt, mahtaako hiljattain vakiintunut, sinänsä mukavan ytimekäs suomennos karkottaa sydänrukouksen parista kaikki raavaat miehet vai mistä johtuu, että sydänrukousryhmissä naisoletettujen osuus tuntuu olevan vähintään 90 prosenttia.

Sydänrukouksen kehitti trappistimunkki Thomas Keating 70-luvulla Yhdysvalloissa, kun hänen luostariinsa eksyi paljon nuoria, jotka etsivät tietä läheiseen buddhalaiseen meditaatiokeskukseen. Keating ajatteli, ettei heidän tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan. Sydänrukous pyrkii herättämään uudelleen henkiin kristilliseen luostariperinteeseen ja mystiikan traditioon kuulunutta kontemplaatiota, sanatonta rukousta.

Sydänrukouksen harjoittamisen luvataan ajan kuluessa muuttavan suhdetta Jumalaan ja toteuttavan sisäistä puhdistumis- ja muutosprosessia, ”Hengen terapiaa”, joka vapauttaa meitä oppimistamme onnen tavoittelun malleista, selviytymismekanismeista ja kulttuurisista ehdollistumista. Nämä opitut käsitykset ja ehdollistumat sitovat meitä ja estävät syvää yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

Näin siis periaatteessa. Käytännössä sydänrukous on sitä mitä meditaatiokin helposti on – turhautumista omaan mieleensä ja ajatusten loppumattomaan pulinaan. Mitään erityistä ei tunnu tapahtuvan eikä se ole tarkoituskaan. Muutosta tapahtuu lähinnä pitkäkestoisen, sinnikkään ja tylsän sitoutumisen kautta.

Tällä viikolla sydänrukousryhmässäni kadehdittiin vähän ruohon vihreyttä aidan toisella puolella. Buddhalaisessa maailmassa, jota itsekin yhdestä nurkasta jonkin verran tunnen, on paljon erilaisia meditaatiotekniikoita, joista kokenut harjoittaja voi aina vetäistä käyttöön tilanteeseen sopivan työkalun. Viimeksi eilen vaimo ehdotti, että ehkä minun kannattaisi tehdä anatta- eli ei-itseys-harjoitusta, kun tuskailin omien tekstieni lukemisen herättämän häpeän kanssa. Sitten on mielen tyyntä järkkymättömyyttä kehittävä upekkha, rakastavaa ystävällisyyttä kehittävä metta ja niin edelleen. Hiljaisuuden viljelyn ammattitaitoa riittää 2500 vuoden kokemuksella.

”Meille ei ole annettu mitään muuta kuin irtipäästäminen”, sanoi ystävä ryhmässä ja nauroi ja itki ja nauroi. ”Vähän kuin meidät olisi lähetetty sotaan jonkun vasaran kanssa, kun muilla on...” yritin hapuilla sopivaa vertauskuvaa. ”Konekiväärit”, jatkoi ystävä lauseen loppuun.

Ei se mitään, koska yksinkertaisuus on uskoakseni hyvästä hengellisessä elämässä eivätkä asiat sulje toisiaan pois. Paitsi sikäli, ettei minulla ole aikaa meditoida ei-itseyttä, kun nyt olen sitoutunut sydänrukouksen ohjaajakoulutuksen myötä ainakin joksikin aikaa sydänrukoilijaksi.

Ystävä sanoi kauniisti myös jotain sellaista, että ei Jeesuksellakaan muuta ollut. Vapaaehtoinen, rakkaudesta lähtevä itsensä uhraaminen on Kristuksen tie. Miten tämä yhdistyy irtipäästämisen harjoitukseen, joka on yksi näkökulma sydänrukoukseen – siitäkin keskustelimme, mutta kysymys ylitti pian ymmärryksemme rajat, joten siitä on ehkä parempi olla hiljaa.

Eniten ärsyttää kaikki

Systemaattisen teologian peruskurssilla kevään alussa käsiteltiin Jumalan klassisia ominaisuuksia: hän on kaikkivaltias, kaikkitietävä, maksimaalisen hyvä ja niin edelleen. Näppärät ja nokkelat voivat sitten kehitellä näistä ominaisuuksista ja niiden yhdistelmistä kaikenlaisia loogisia mahdottomuuksia.

Voisin lisätä listaan yhden ominaisuuden: Jumala on maksimaalisen ärsyttävä. Luojan kiitos en ole pappi, ainakaan vielä, koska tätä ei varmaan kehtaisi sanoa saarnassa ääneen.

Kristinuskossa jumalasuhde on ihmisen elämän keskiössä. Mutta millainen suhde se nyt sitten on: toinen kaikkivaltias ja ääretön, toinen pieni ja surkean rajallinen. Toinen tietää toisesta kaiken, toinen ei tiedä toisesta mitään. Ei kovin tasaveroinen suhde ainakaan.

Miksi Jumala on niin kätkeytynyt ja piilossa? Onko ihmisen osa vain huhuilla tyhjiin odottaen vastauksia? Siltä ainakin sydänrukoillessa nimittäin usein tuntuu. Vai onko kyse siitä, että Jumala lähettää kyllä lakkaamatta viestiään, mutta ihmisen vastaanotin on väärällä taajuudella kuin rikkinäinen radio, josta kuuluu pelkkää kohinaa?

Ehkä siksi tarvitaan Jeesusta, ihmisenmuotoista Jumalaa, ihmisenkokoiseksi ja vähän helpommin lähestyttäväksi suhteen osapuoleksi. Mutta Jeesuskin on ärsyttävä kaikessa täydellisyydessään. Onhan meillä verbikin tälle ärsyttävyydelle: jeesustelu.

Viime viikolla eksegetiikan luennolla Outi Lehtipuu kertoi, että Jeesukseen alettiin pian hänen kuolemansa jälkeen liittää niin jumalallisia ominaisuuksia, että hänen tosi ihmisyytensä tuppasi unohtumaan. Lehtipuun mukaan käytännössä kaikki varhaiskristilliset kirjoittajat ovat kallellaan harhaoppina pidetyn doketismin suuntaan, jonka mukaan Jeesus oli vain näennäisesti ihminen.

Yksi hankalimpia Jeesukseen liittyviä kohtia Raamatussa on kertomus kanaanilaisesta naisesta, joka pyytää Jeesukselta apua sairaalle tyttärelleen (Matt. 15:21–28). Kanaanilaiset olivat vieraan kansan jäseniä, ei-juutalaisia, ja Jeesus oli naiselle harvinaisen tyly ja torjuva. Oliko Jeesus siis rasisti?

Siihen viittaavat hänen sanansa: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Ehkä Jeesus tosiaan ajatteli, ettei hänen tehtävänsä koske muita kuin juutalaisia.

Ärsytti, kun luin Thomas Keatingin vastasuomennetusta kirjasta Avoin mieli ja sydän (Hiljaisuuden ystävät 2024) tulkinnan kanaanilaisen naisen tarinaan. Keatingin mielestä Jeesus toimi suunnitelmallisesti: hänen torjuntansa tarkoitus oli nostaa naisen usko vielä korkeammalle tasolle. Hän toimi siis vähän niin kuin jotkut henkiset opettajat, joiden törttöilyä ja huonoa käytöstä ymmärretään, koska heidän tarkoituksensa nähdään olevan hyvä. He vain yrittävät auttaa oppilaitaan valaistumaan.

Ärsyttää, kun Raamattua aina selitellään parhain päin. Näin selittämällä saadaan Jeesuksen moitteettomuus pelastettua. Miten Jeesus voi olla aito ihminen olemalla kaikessa ärsyttävän täydellinen?

Ostaisin itse ennemmin sellaisen tulkinnan, että Jeesus teki kanaanilaisen naisen kohdalla virheen ja syyllistyi perin inhimilliseen me ja muut -ajatteluun. Ehkä kanaanilaisen naisen kertomus onkin arvokas juuri siksi, että se pelastaa Jeesuksen tosi ihmisyyden.

Ärsyttää, kun kirkossa puhutaan aikuisille ihmisille kuin lapsille. Viime viikonloppuna kirkoissa kautta maan puhuttiin hyvästä paimenesta. Maksimaalisen pyhäkoulumainen aihe! Herkistyn minäkin Daavidin paimenpsalmin äärellä, mutta silti ärsyttää se tapa, jolla paimenista ja lampaista kirkossa puhutaan. Veljelläni on lampaita eivätkä ne ole mitään avuttomuuden perikuvia. Koirani, jota lampaat ilmeisesti luulevat sudeksi, on oppinut kiertämään lampaat kaukaa jouduttuaan kerran pässin puskemaksi. Sitä paitsi vertaus ontuu, koska eiväthän paimenet lampaita hyvää hyvyyttään paimenna, vaan saadakseen niistä villaa ja lihaa. Ääh!

Yksi suosikkihenkilöistäni Raamatussa on Job. Jobilla on asennetta: hän uskaltaa haastaa Jumalaa ja puolustaa omaa arvoaan. Olisi se Abrahamkin saanut sanoa, kun sai käskyn Jumalalta uhrata oma poikansa, että älä nyt hulluja puhu.

Sitä paitsi Job sai lopuksi Jumalalta kehut.

Mitäs?

Keittiössä se eilen välähti mieleen: pitäisikö perustaa taas blogi. Sellaista ei olekaan ollut sitten väitöskirja-angstien.

Lukeeko tai kirjoittaako blogeja enää kukaan? En tiedä, mutta toisaalta olen muutenkin aina vähintään vuosikymmenen ajastani jäljessä. Männäviikolla loin itselleni Instagram-tilin, mutta paikka vaikuttaa sen verran kakofoniselta syöveriltä, että jäin kynnykselle arpomaan, uskaltaako peremmälle astua vai pitäisikö paeta paikalta niin kauan kuin vielä voi.

Usein mieleen tupsahtavat kuningasideat haalistuvat, kun niitä kääntelee hetken päivänvalossa. Aivot vaikuttivat kuitenkin tykkäävän blogi-ideasta ja hyrähtivät käyntiin. Kerrankin sydänrukouksen kaksikymmenminuuttinen hujahti nopeasti, kun ne uppoutuivat sommittelemaan sanoja toistensa perään.

(Sydänrukouksessa ei ole tarkoitus uppoutua ajatuksiinsa, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää.)

Kappelissa illalla jaoin sydänrukousryhmälle blogi-ideani. Kannustivat. En tiedä, sanoin. Ehkä se on liian henkilökohtaista. Ja millaisen paskamyrskyn sitä manaakaan päälleen, jos avaa suunsa Jumalasta tavalla, josta oikeat uskovaiset eivät tykkää.

Koska Jumalasta tässä on tarkoitus kirjoittaa: teologian opiskelusta, sydänrukouksesta ja putoilusta kristillisen maailman kaninkoloihin. Uskominen on niin outo juttu, etten lakkaa kummastelemasta sitä. Olen aika kauheaa seuraa nykyään, koska maalliset asiat jaksavat kiinnostaa aika vähän. Toisaalta verrattuna masennuksen aikoihin on positiivista, että edes jokin kiinnostaa.

Jumalasta puhuminen ei ole oikein normien mukaista. En kehtaa jakaa jumalajuttuja ja loputonta teologian opiskelun hehkutusta Facebook-kuplassani, jossa Jumala ei ole in. Jumalasta puhuminen julkisesti ja teologian kentällä toimiminen on minulle muutenkin pelottavaa tabujen rikkomista. Näistä asioista saisi ajatella ja puhua vain yhdellä tavalla, opin lapsena.

Katsotaan mitä tästä tulee.