Tulinen järvi, johon epäuskoiset joutuvat kuoltuaan, on kuulunut maailmaani niin pienestä, että opin sen osaksi maailmankuvaani varmaan suunnilleen samalla kun opin puhumaan. Minulla on hämärä käsitys, että olisin hyvin pienenä uhannut naapurin lapsia tulimerellä.
Ehkä en mieltänyt helvettiä sittemmin ihan niin konkreettisesti tai osannut ajatella millaista siellä olisi, mutta jotain hyvin pelottavaa ja vaarallista se joka tapauksessa oli. Lopullista, päättymätöntä itkua ja hammastenkiristystä paikassa, jossa tahdottaisiin minulle vain pahaa. Jotain mikä toi elämään kaikkein syvimmän perusturvattomuuden tunteen: jos kuolisin väärässä sieluntilassa, joutuisin helvettiin ikuisiksi ajoiksi vailla mitään mahdollisuutta muutokseen, ikinä.
Taivas kuului maailmaani myös. Siitä puhuttiin laulussa, jonka osasin ulkoa polvenkorkuisena:
Onpa taivaassa tarjona lapsillekin,
jotka Jeesusta rakastavat
kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,
harput joilla he soittelevat.
Toisessa säkeistössä puhutaan kultaisesta tiestä, jota pitkin pelastetut astelevat laulaen yhdessä enkelien kanssa. Istuttaisiin ja katseltaisiin Karitsaa, syötäisiin elämän leipää ja juotaisiin elämän lähteestä. Taivas vaikutti aika tylsältä, mutta kai siellä jotenkin viihtyisi. Lapsen suurin huolenaihe taisi olla se, saisiko taivaaseen omia lelujaan mukaan vai jäisivätkö ne maan päälle.
Kun kuulin opiskelukavereilta, että menossa on kuolemaa ja ylösnousemusta käsittelevä eksegetiikan kurssi, halusin heti mukaan. Nyt kurssi on ohi ja olen oppinut asioita.
Lyhyesti kurssin annin voisi tiivistää näin: kaikki on hirveää sotkua. Ylösnousemususkon aamuhämäristä asti erilaiset käsitykset asiasta ovat eläneet rinta rinnan. Siksi myöskään Raamattu ei sisällä mitään selkeää opetusta aiheesta, vaan erilaisia viittauksia, joista ei muodostu yhtenäistä kuvaa välttämättä edes yhden kirjoittajan ajattelussa saati sitten kirjoittajien välillä.
Lapsuuteni olisi ollut huojentuneempi, jos kristinuskon valtauoma olisi aikoinaan omaksunut Johanneksen evankeliumin ja Paavalin edustaman kannan, jonka mukaan epäuskoiset "vain" tuhoutuvat kuolemassa, lakkaavat olemasta. Ikuinen piinahelvetti ja Ilmestyskirjan tulinen järvi pääsivät kuitenkin voitolle ja siirtyivät sukupolvien yli minunkin aivoihini.
Koska Raamattu puhuu taivaasta ja helvetistä niin niukasti ja epäselvästi, kristittyjen mielikuvitus lähti lentoon. Yläasteella minulla oli kaverini kanssa jonkin aikaa projekti, jossa menimme välitunneilla koulun kirjastoon lukemaan Danten Jumalaista näytelmää. Se oli kai alkuaan jonkinlainen kisa tai vedonlyönti: kumpi jaksaisi kahlata läpi paksun, runomittaisen opuksen. Tekstin kaverina oli Gustave Dorén kuvitus: syntisiä kiehuvissa maakuopissa pää alaspäin ja niin edelleen, toinen toistaan ikävämpiä ikuisia kohtaloita.
Juutalaisuuteen ei alun perin kuulunut ajatusta taivaasta, helvetistä ja ylösnousemuksesta. Jumala palkitsi tai rankaisi ihmistä jo tässä elämässä. Ajanlaskun alun juutalaisuudessa, jolloin Jeesus aloitti opettamisensa, ajatus kuolleiden ylösnousemuksesta oli kuitenkin jo laajasti hyväksytty. Mitä välissä tapahtui, sitä ei tiedetä. Yksi osaselitys on ehkä se, että perinteinen juutalainen viisaus ajautui kriisiin, kun israelilaiset menettivät itsenäisyytensä ja oikeuden oman uskontonsa harjoittamiseen. Esimerkiksi parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua kuningas Antiokhos IV Epifanes yritti pakottaa juutalaiset kreikkalaisten jumalien palvojiksi ja häpäisi heidän pyhät paikkansa. Vainojen alla saattoi käydä huonosti juuri niille juutalaisille, jotka olivat tiukimmin sitoutuneet isien uskoon ja joita Jumalan siksi olisi perinteisen ajattelun mukaan pitänyt palkita pitkällä, menestyksekkäällä elämällä.
Ylösnousemuksen ja viimeisen tuomion funktio on se, että oikeuden täytyy toteutua. Kun se aivan ilmeisesti ei toteudu maan päällä, vaan ihmiset joutuvat brutaalin väkivallan ja hirvittävien vääryyksien uhreiksi, täytyy Jumalan oikeudenmukaisuudessaan korjata tilanne. Ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla paha saa vihdoin palkkansa ja Jumala pyyhkii joka ainoan kyyneleen niiden silmistä (Ilm. 21:4), jotka ovat kärsineet viattomina.
Viimeisen tuomion funktio ei ole se, että lapset pelottelevat toisiaan tulimerellä tai näkevät painajaisia siitä, miten synkkäilmeinen enkeli tulee kohti valmiina viemään lapsen ikuiseen kadotukseen, kuten tapahtuu Väinö Havaksen kirjassa Joulusta jouluun, joka sekin kuului lapsuuteni lukemistoon. Tenttikirjallisuutta kahlatessa tuli vastaan tämä Heikki Räisäsen naulan kantaan osuva kiteytys kirjassa Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011):
Helvetin historiasta ei puutu ironiaa. Alkuvaiheessa viimeisen tuomion ajatuksen oli määrä rohkaista pientä ihmistä, joka saattoi odottaa, että hänen sortajansa lopulta saisivat ansionsa mukaan. Ajan mittaan tuomiosta kuitenkin tuli pelon aihe juuri tavallisille ihmisille – ennen muuta niille, joilla oli herkkä omatunto ja nöyrä mieli Jumalansa edessä. Ei siis ihme, että helvetistä tuli sekä emotionaalinen että moraalinen ongelma.
Miten oikeudenmukaisuuden idea on voinut kieroutua näin mielettömällä tavalla? Väliin mahtuu parituhatta vuotta ankaraa kristillistä pohdintaa siitä, ketkä pelastuvat ja miten. Pohdintaa synnistä, perisynnistä, armosta ja osallisuudesta Kristuksen tarjoamaan sovitukseen. Lopputuloksena on voitu esimerkiksi päätyä käsitykseen, että ikuinen helvetin piina odottaa niitä, jotka eivät satu olemaan juuri oikealla tavalla uskomassa.
Helvettioppi asettaa Jumalan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ankarasti koetukselle. Ihmisetkin pystyvät parempaan: Suomessa 12-vuotias ei joudu vastuuseen teoistaan, vaikka ampuisi toisen lapsen keskellä kirkasta päivää, koska rikoslaki suojaa lapsia. Alle 15-vuotias ei voi syyllistyä rikokseen eikä häntä voi rangaista edes väliaikaisella vankeustuomiolla, mutta ikuiseen helvettiin hän voi kyllä joutua Jumalan tuomitsemana, ainakin joidenkin mielestä.
Helvetistä pitäisi puhua enemmän, sanovat jotkut, jotka ovat huolissaan nykykirkon pehmoilusta suhteessa helvettiin. Olen täsmälleen samaa mieltä. Helvetistä pitää puhua, koska se elää pelkoina ihmisten mielissä. Helvetistä puhuminen ja näiden pelkojen hälventäminen olisi kirkon tehtävä, kenen muunkaan.
Kari Kuula kirjoittaa Helvetin historiassa (Kirjapaja 2006):
Ikuista helvettiä ei voida avoimesti hylätä, mutta se voidaan unohtaa kuoliaaksi. Moderni kristillisyys on pääosin valinnut tällaisen väistöstrategian. […] Harvoin kukaan saarnaaja tohtii kuitenkaan aktiivisesti hyökätä helvettiä vastaan, se olisi liian radikaalia. Sen sijaan aiheesta ei yksinkertaisesti puhuta, jolloin tulet sammuvat itsestään.
Mutta eiväthän ne sammu itsestään vaan jäävät loimottamaan ihmisten mieliin, jos asiasta ei puhuta.
