Välillä kirkossa on ulkopuolinen olo, kun uskomisesta tehdään harmitonta ja mukavaa. Neulotaan villasukkia Yhteisvastuukeräykseen, lauletaan kauneimpia joululauluja, puhutaan pehmoisia ja viedään lapset seurakunnan vappuriehaan.
Uskominenhan ei nimittäin ole mikään iloinen ja kepeä asia, vaan vaikea, tuskallinen ja haudanvakava. Kun aloin lämmitellä suhdettani kristinuskoon ja kirkkoon, istuin ensimmäiset puoli vuotta kirkonpenkissä vatsa stressistä sekaisin. Huh sitä vihan ja surun määrää, mikä tätä kipupistettä tökkiessä on purskahtanut ilmoille.
Sittemmin olen pappisystäväni lievän painostuksen alaisena päätynyt myös avustamaan jumalanpalveluksissa. Helppoa ei ole ollut: kun ensimmäisen kerran lupauduin jakamaan ehtoollista, jumalasuhteeni ajautui kriisiin, revin Raamattuni silpuksi ja valvoin unettomia öitä kauhusta kankeana. Sitten tuntemattomat ihmiset tulivat, polvistuivat ja minä kaadoin heille viiniä ja lausuin sanat Kristuksen verestä. Todella outoa.
Toisella kerralla ehtoollisen jakaminen oli jo vähän vähemmän outoa, mutta silti olisin lähinnä halunnut ryömiä jonnekin koloon itkemään. Näitä tunteita ei nouse pintaan teologian opintojen parissa, jossa asioita lähestytään tieteellisesti, vaan kirkossa, jossa niitä lähestytään hengellisesti.
Messuavustusten jälkeen on ollut ristiriitainen olo: kaikille muille kyseessä tuntuu olevan perussunnuntain harmiton perushomma, kun minulle se merkitsee jotain ahdistavaa ja radikaalia. Messun jälkeen laitetaan albat narikkaan, kiitellään pikaisesti ja mennään kirkkokahville. Minä tarvitsisin jonkun kovemman luokan debriefingin ja pari päivää lomaa toipumiseen.
On silti kannattanut. Prosessi pysyy käynnissä, kun joutuu tuupatuksi aina uudelle epämukavuusalueelle. Olen vähän kuin huumeaddikti, joka tarvitsee kovempaa kamaa siedätyttyään matalampaan annostukseen.
Viimeksi torstaimessussa huomasin avustuskokemusten muuttaneen suhdettani ehtoolliseen. Ahkerasta ehtoollisella käymisestä huolimatta en ole saanut rituaalista aikaisemmin oikein kiinni. Ehtoollisen kauneus on avautunut vasta alttarin takaa: kun näen kaikki ne erilaiset, Jumalan rakastamat ihmiset ja jaan heille Kristuksen veren kaikille samalla tavalla.
Tänään menetin saarnaneitsyyteni, kun osallistuin jumalanpalveluksen keskustelusaarnaan. Se jos mikä oli vallankumouksellista, tabuja rikkovaa ja järkyttävän jännittävää: sanoittaa jotain uskostaan kirkossa omin sanoin ja julkisesti. Ottaa tilaa, tulla näkyviin.
Jos ehtoollisen jakaminen avasi ehtoolliseen uuden suhteen, saarnaaminen pakottaa painimaan Raamatun kanssa ihan eri tavalla kuin sen lukeminen. Näen tässä potentiaalia.
Paitsi että uskominen on vakava juttu, siitä on tullut kaikennielevää. Sen lisäksi että opiskelen päivät pitkät teologiaa ja haluan oppia siitä kaiken, vietän leijonanosan vapaa-ajastani kirkossa. Pitäisiköhän sun vähän hellittää, sanoi pappisystävä tänään hyväntahtoisesti. Varmaan pitäisi, mutta en osaa. Kaasu on hirttäytynyt pohjaan kiinni ja painan eteenpäin ihan satasella.
