Keittiössä se eilen välähti mieleen: pitäisikö perustaa taas blogi. Sellaista ei olekaan ollut sitten väitöskirja-angstien.
Lukeeko tai kirjoittaako blogeja enää kukaan? En tiedä, mutta toisaalta olen muutenkin aina vähintään vuosikymmenen ajastani jäljessä. Männäviikolla loin itselleni Instagram-tilin, mutta paikka vaikuttaa sen verran kakofoniselta syöveriltä, että jäin kynnykselle arpomaan, uskaltaako peremmälle astua vai pitäisikö paeta paikalta niin kauan kuin vielä voi.Usein mieleen tupsahtavat kuningasideat haalistuvat, kun niitä kääntelee hetken päivänvalossa. Aivot vaikuttivat kuitenkin tykkäävän blogi-ideasta ja hyrähtivät käyntiin. Kerrankin sydänrukouksen kaksikymmenminuuttinen hujahti nopeasti, kun ne uppoutuivat sommittelemaan sanoja toistensa perään.
(Sydänrukouksessa ei ole tarkoitus uppoutua ajatuksiinsa, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää.)
Kappelissa illalla jaoin sydänrukousryhmälle blogi-ideani. Kannustivat. En tiedä, sanoin. Ehkä se on liian henkilökohtaista. Ja millaisen paskamyrskyn sitä manaakaan päälleen, jos avaa suunsa Jumalasta tavalla, josta oikeat uskovaiset eivät tykkää.
Koska Jumalasta tässä on tarkoitus kirjoittaa: teologian opiskelusta, sydänrukouksesta ja putoilusta kristillisen maailman kaninkoloihin. Uskominen on niin outo juttu, etten lakkaa kummastelemasta sitä. Olen aika kauheaa seuraa nykyään, koska maalliset asiat jaksavat kiinnostaa aika vähän. Toisaalta verrattuna masennuksen aikoihin on positiivista, että edes jokin kiinnostaa.
Jumalasta puhuminen ei ole oikein normien mukaista. En kehtaa jakaa jumalajuttuja ja loputonta teologian opiskelun hehkutusta Facebook-kuplassani, jossa Jumala ei ole in. Jumalasta puhuminen julkisesti ja teologian kentällä toimiminen on minulle muutenkin pelottavaa tabujen rikkomista. Näistä asioista saisi ajatella ja puhua vain yhdellä tavalla, opin lapsena.
Katsotaan mitä tästä tulee.
