Systemaattisen teologian peruskurssilla kevään alussa käsiteltiin Jumalan klassisia ominaisuuksia: hän on kaikkivaltias, kaikkitietävä, maksimaalisen hyvä ja niin edelleen. Näppärät ja nokkelat voivat sitten kehitellä näistä ominaisuuksista ja niiden yhdistelmistä kaikenlaisia loogisia mahdottomuuksia.
Voisin lisätä listaan yhden ominaisuuden: Jumala on maksimaalisen ärsyttävä. Luojan kiitos en ole pappi, ainakaan vielä, koska tätä ei varmaan kehtaisi sanoa saarnassa ääneen.
Kristinuskossa jumalasuhde on ihmisen elämän keskiössä. Mutta millainen suhde se nyt sitten on: toinen kaikkivaltias ja ääretön, toinen pieni ja surkean rajallinen. Toinen tietää toisesta kaiken, toinen ei tiedä toisesta mitään. Ei kovin tasaveroinen suhde ainakaan.
Miksi Jumala on niin kätkeytynyt ja piilossa? Onko ihmisen osa vain huhuilla tyhjiin odottaen vastauksia? Siltä ainakin sydänrukoillessa nimittäin usein tuntuu. Vai onko kyse siitä, että Jumala lähettää kyllä lakkaamatta viestiään, mutta ihmisen vastaanotin on väärällä taajuudella kuin rikkinäinen radio, josta kuuluu pelkkää kohinaa?
Ehkä siksi tarvitaan Jeesusta, ihmisenmuotoista Jumalaa, ihmisenkokoiseksi ja vähän helpommin lähestyttäväksi suhteen osapuoleksi. Mutta Jeesuskin on ärsyttävä kaikessa täydellisyydessään. Onhan meillä verbikin tälle ärsyttävyydelle: jeesustelu.
Viime viikolla eksegetiikan luennolla Outi Lehtipuu kertoi, että Jeesukseen alettiin pian hänen kuolemansa jälkeen liittää niin jumalallisia ominaisuuksia, että hänen tosi ihmisyytensä tuppasi unohtumaan. Lehtipuun mukaan käytännössä kaikki varhaiskristilliset kirjoittajat ovat kallellaan harhaoppina pidetyn doketismin suuntaan, jonka mukaan Jeesus oli vain näennäisesti ihminen.
Yksi hankalimpia Jeesukseen liittyviä kohtia Raamatussa on kertomus kanaanilaisesta naisesta, joka pyytää Jeesukselta apua sairaalle tyttärelleen (Matt. 15:21–28). Kanaanilaiset olivat vieraan kansan jäseniä, ei-juutalaisia, ja Jeesus oli naiselle harvinaisen tyly ja torjuva. Oliko Jeesus siis rasisti?
Siihen viittaavat hänen sanansa: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Ehkä Jeesus tosiaan ajatteli, ettei hänen tehtävänsä koske muita kuin juutalaisia.
Ärsytti, kun luin Thomas Keatingin vastasuomennetusta kirjasta Avoin mieli ja sydän (Hiljaisuuden ystävät 2024) tulkinnan kanaanilaisen naisen tarinaan. Keatingin mielestä Jeesus toimi suunnitelmallisesti: hänen torjuntansa tarkoitus oli nostaa naisen usko vielä korkeammalle tasolle. Hän toimi siis vähän niin kuin jotkut henkiset opettajat, joiden törttöilyä ja huonoa käytöstä ymmärretään, koska heidän tarkoituksensa nähdään olevan hyvä. He vain yrittävät auttaa oppilaitaan valaistumaan.
Ärsyttää, kun Raamattua aina selitellään parhain päin. Näin selittämällä saadaan Jeesuksen moitteettomuus pelastettua. Miten Jeesus voi olla aito ihminen olemalla kaikessa ärsyttävän täydellinen?
Ostaisin itse ennemmin sellaisen tulkinnan, että Jeesus teki kanaanilaisen naisen kohdalla virheen ja syyllistyi perin inhimilliseen me ja muut -ajatteluun. Ehkä kanaanilaisen naisen kertomus onkin arvokas juuri siksi, että se pelastaa Jeesuksen tosi ihmisyyden.
Ärsyttää, kun kirkossa puhutaan aikuisille ihmisille kuin lapsille. Viime viikonloppuna kirkoissa kautta maan puhuttiin hyvästä paimenesta. Maksimaalisen pyhäkoulumainen aihe! Herkistyn minäkin Daavidin paimenpsalmin äärellä, mutta silti ärsyttää se tapa, jolla paimenista ja lampaista kirkossa puhutaan. Veljelläni on lampaita eivätkä ne ole mitään avuttomuuden perikuvia. Koirani, jota lampaat ilmeisesti luulevat sudeksi, on oppinut kiertämään lampaat kaukaa jouduttuaan kerran pässin puskemaksi. Sitä paitsi vertaus ontuu, koska eiväthän paimenet lampaita hyvää hyvyyttään paimenna, vaan saadakseen niistä villaa ja lihaa. Ääh!
Yksi suosikkihenkilöistäni Raamatussa on Job. Jobilla on asennetta: hän uskaltaa haastaa Jumalaa ja puolustaa omaa arvoaan. Olisi se Abrahamkin saanut sanoa, kun sai käskyn Jumalalta uhrata oma poikansa, että älä nyt hulluja puhu.
Sitä paitsi Job sai lopuksi Jumalalta kehut.
