Pitäisi enemmän käydä buddhalaisen yhteisöni tapahtumissa, mietin. Siellä on turvallista. Kirkossa kun ei ole. Hankalat asiat sytyttävät mieleni tuleen ja ajavat sen jyrkänteen reunan yli niin että se putoaa yhtenä liekehtivänä ja vääntelehtivänä möykkynä.
Tuumasta toimeen. Kirjaston satuhuoneessa kokoontuu runodharmaryhmä ensimmäistä kertaa. Tuttu huojentumisen tunne: täällä ei tarvitse jännittää, että triggeröityisin mistään. Ilahdun ystävien näkemisestä ja he ilahtuvat minun näkemisestäni.
Luemme ääneen Pertti Seppälän suomentamia Hanshanin runoja kokoelmasta Kylmä vuori. Hanshan oli kiinalainen erakkorunoilija, tai oikeastaan ei hän vaan he: monta eri kirjoittajaa pitkälti yli tuhannen vuoden takaa. Ihmeen samaistuttavilta ja ajankohtaisilta säkeet yhä tuntuvat.
Runoissa tuoksuu
dharma. Tai minä voisin sanoa, että niissä tuoksuu Jumala. Samanlaisia
viisauksia kuin Raamatussa, ja luontoa, sitä on paljon. Luontohengellisyyskurssilla
on luettu virsikirjaa ja muita viime vuosisadan suomalaisia kristillisiä
tekstejä. Niistä luontoa saa usein etsimällä etsiä ja jos löytää, näkökulma
saattaa olla outo (virsi 270: Maailmamme aarteinensa / hallintaamme Herra
soi, / luomakunnan luotuinensa / hyödyksemme meille loi). Näissä runoissa
on toisin:
Istun valtavalla kivenjärkäleellä –
laaksossa virran vedet hyytävän kylmiä.
Hiljaisena ilonani kaikki aito ja kaunis;
autiot jyrkänteet kadonneet usvaan.
Onnellisena ja tyytyväisenä lepään täällä;
auringon laskiessa puiden varjot pitenevät.
Ja kun tutkiskelen mieleni perustaa –
lootus puhkeaa kukkaan suoraan mudasta.
Toisetkin
haistavat sen, pyhän runoissa. Tai sen, että ne kertovat ”siitä ihmisyyden
jostakin”, joka meidän kiireisessä ja materialistisessa kulttuurissamme on
talloutunut jalkoihin.
Istutaan hiljaa parikymmentä minuuttia. En ole pystynyt sydänrukoilemaan yli viikkoon, mutta satuhuoneen karvalankamatolla yhdessä muiden kanssa se onnistuu. Jumalantuoksuiset runot hoitavat karrelle palanutta mieltäni kuin siihen siveltäisiin viilentävää voidetta.
Olen suunnitellut jo jonkin aikaa, että tarvitsen hengellisen ensiapupakkauksen. Mieleni varmaan tulee työnnetyksi alas jyrkänteeltä vielä monta kertaa, joten jotain toimivaksi todettua apua olisi hyvä olla käden ulottuvilla. Näitä runoja voisi ottaa siihen pakkaukseen monta.
Mieltä hoiti kyllä myös aiemmin päivällä luontohengellisyyskurssin luento, jossa puhuttiin kristillisestä hiljaisuuden liikkeestä. Sen jälkeen oli olo, että olen taas linjassa itseni kanssa, kiinni siinä ohuessa langassa, josta en näe mihin se menee mutta jota seuraamalla elämässä on järkeä.
Ensiapupakkauksen
lisäksi tarvitsen pyöräilykypärän, tuumin. Siis ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä.
Jos haluaa pysyä terveenä, ei kannata ehdoin tahdoin juoda myrkkyä. Ensimmäiseksi lopetan kaikkien kristillisten medioiden ja kanavien seuraamisen somessa. Jutut
ovat ihan hyviä, mutta niiden herättämä keskustelu ei koskaan ole. Kirkon sotaisa
ja jännitteinen ilmapiiri tekee hengellisyydelle uskomattoman paljon hallaa. Se
hyytää mullasta varovasti kurkistavat versot.
Vieraannuttaa kaikki sellainen uskonnollisuus, jossa asiat ovat jotenkin selkeitä. Eiväthän ne ole. Hengellisyys on hapuilua sokkona pimeässä, ”sitä jotakin”, paradokseja, salaisuuksia, aavistusta – hentoista tuoksua.
