Tiedättekö, mikä on ihmeellisempää kuin se mitä kirkossa usein ihmeeksi ylistetään, ihmeellisempää kuin kaikki luomisen ihmeet? Ihmeellisintä on se, miten ihmiskunta jaksaa uskoa.
Otetaan esimerkiksi 1600-luvun viimeiset vuodet. Kansa näki nälkää. Kesät olivat Pohjolassa niin kylmiä ja märkiä, että juuri mitään satoa ei saatu. Oraat peittyivät lumeen ja hukkuivat tulviin. Ihmiset söivät kotieläimensä, lähtivät kerjuulle, murtautuivat kirkkoihin syömään öylätit. Joka kolmas suomalainen kuoli nälkään ja tauteihin. Joka kolmas!
Suomalaiset ajattelivat, että Jumala on jostakin suuttunut ja niinpä Jumalan viha on koko kansan yllä. Vielä kaksisataa vuotta myöhemmin, vuoden 1913 kirkkokäsikirjassa rukoillaan:
Kaikkivaltias ja armollinen Jumala, joka maasta kasvatat ihmisten ja eläinten ravinnon! Me olemme kiittämättömyydellämme ja muilla synneillämme tuhlanneet siunauksesi, niin että nälän tähden näännymme; Herra Jumalamme, katso hätäämme. Katso, pienet, viattomat lapset, jopa järjettömät eläimet, kärsivät kanssamme. Huojenna, Herra, armosta tämä rangaistus, ettemme kokonaan menehdy ja joudu epätoivoon. Anna meille kärsivällisyyttä nöyrästi kantamaan kuritustasi. Siunaa vähät varamme. Tee siunauksellasi maa jälleen hedelmälliseksi, anna sovelias ilma, suo meille tarpeellinen eine ja elatus, ja anna armoasi, että tästälähin nautimme lahjojasi kiitollisesti, kohtuullisesti ja Sinua vihoittamatta, ja ettemme kiellä köyhiltä apuamme.
Miten heidän mielensä taipuivat uskomaan hyvään Jumalaan, joka samaan aikaan rankaisee näin julmasti? Taivaallinen Isä, joka harjoittaa tällaista perheväkivaltaa. Luulisi vähemmästäkin sekoavan tai ainakin menettävän uskonsa Jumalan hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen. Ja mitä tapahtuu: nälkäkatastrofin keskelle syntyy suvivirsi, valoisa, luonnon vehreyttä ja Jumalan hyvyyden ylistystä pursuava laulu. En koskaan enää laula suvivirttä sellaisena harmittomana kukkasia ja lintuja ja lehtiverhoja yhteen punovana sepittelynä, jollaisena olen sitä pitänyt, kun nyt tiedän millaisina aikoina se on syntynyt.
Kyllä ihmeistä suurin on se, miten ihmiset kuitenkin jaksavat uskoa ja toivoa. Hatunnosto ihmiskunnalle siitä.
Ajattelen tätä, kun istun kirkon yläkerrassa ja katson ikkunalasin läpi alhaalla kirkkosalissa vietettävää messua, ihmisiä istumassa penkeissä. Olisi niin monta syytä kirota elämäänsä ja puida nyrkkiä Jumalalle, ja siellä he vain uskovat menemään. Ja nekin, jotka eivät kirkossa istu, uskovat johonkin, koska uskoa tarvitaan edes pienenpieni rahtunen, että jaksaa elää.
Minun uskoni laita on vähän heikommin, masennus on niistänyt sen taas melkein sammuksiin. Toivosta on pulaa ja nyrkkiä on tullut puitua. Siksi minä siellä kirkon yläkerrassakin olen, makaan pienen liikuntasalin patjalla ja kuuntelen messua katon kaiuttimesta. On paremmin tilaa hengittää, maata ja vähän itkeä tirauttaa. Minun rukoukseni soljuvat tähän tyyliin:
Mene sinä tiehesi siitä, Jumala.
Mene tekemään jotain hyödyllistä.
Mene auttamaan Gazan lapsia
ja jätä minut rauhaan.
On mikkelinpäivä, lasten ja enkelien päivä. Enkeleitä olenkin havainnut olevan liikkeellä. Puhuvat kanssani, kun masentaa enkä jaksa olla kovin hyvää seuraa. Pakkaavat omenapiirakkaa laatikkoon ja kiikuttavat sitä minulle. Vaimo-enkeli tuo ruokaa sänkyyn, kun en itse jaksaisi nousta.
Messun
seuraaminen yksin lasin takaa tuo muistoja mieleen, sellaisia, miten nuorena
oli niin ulkopuolinen olo seuroissa, että hiivin jonnekin rauhanyhdistyksen
lasiovien taakse hiljaiseen käytävään istumaan yksin. Kuuntelin siellä puheen
kaiuttimesta ja sitten luikin tieheni.
Onneksi minulla nykyään on joitakin taitoja enemmän kuin 16-vuotiaana. Vastustan kiusausta vetäytyä kokonaan pois, koska tiedän, ettei tee hyvää uusintaa ulkopuolisuuden haavoja. Menen siksi mukaan, edes ehtoolliselle. Viha kuohahtaa, kun katon kaiutin sanoo, että ehtoolliselle on hyvä mennä rauha sydämessä. Näytän kaiuttimelle keskisormea ja lähden sitten alakertaan liittyäkseni ehtoollisjonoon. Otan juuri niin huonon asenteen kuin huvittaa. Ristinmerkkiä en tee enkä kumarra alttarilta lähtiessä, en taatusti osoita mitään kiitollisuutta. Juurihan sen messusta opin, ne kohdat jotka painoin kaiuttimen sanoista mieleen: lapsi on taivasten valtakunnassa suurin, mutta lapsen ei tarvitse olla kuuliainen, eikä perheeseen kuuluakseen tarvitse tehdä mitään. Perheeseen vain synnytään.
Kirkkokahvin sakramenttiakin menen nauttimaan, vain henkisesti tosin, täytekakkua ei tee mieli. Hyvä, että löydät tuollaisia periferaalisia tapoja osallistua, sanoo pöytäseurani, kun kerron messunvietostani.
Terveisin täältä sängynpohjalta, uskomisen periferiasta. Suvivirren historiasta ja vuoden 1913 kirkkokäsikirjasta kiitän luontohengellisyyden kurssia, joka parhaillaan on menossa.
