Ystävä luki
aiemman tekstini sydänrukouksesta ja halusi tietää, mikä erottaa sydänrukouksen
meditaatiosta.
– Jumala
lähinnä, naputtelin pikaisen vastauksen. Olin matkalla jonnekin enkä kyennyt
siinä hetkessä pitkiin selostuksiin.
– Häh, vastasi ystävä. – Eikö Jumala ole meditaatiossa tavattavissa?
On tietenkin.
Kristityn näkökulmasta Jumala on tavattavissa missä tahansa, mutta Jumala ei
ole ääneenlausutusti mukana siinä, minkä keskivertosuomalainen mieltää
meditaatioksi. Länsimaissa nykyään suosittu mindfulness on buddhalaisperäistä,
eikä Jumala kuulu buddhalaisuuden kieleen. Katsomusneutraali
tietoisuustaitoharjoittelu sopii ajan henkeen, johon Jumalasta puhuminen ei muutenkaan
oikein istu.
Sydänrukouksessa
harjoituksen verbaalinen kehys on kristillinen, ja siksi siinä puhutaan
Jumalasta. Itse harjoitus on hyvin samanlaista: ajatuksista irti päästämistä,
palaamista aina takaisin tähän hetkeen, kun harhautuu lähtemään ajatusten
matkaan. Ilmeisin ero on siis siinä, miten toimintaa sanoitetaan.
Mutta on muutakin eroa. Meditaatiota on monenlaista, mutta keskivertosuomalaisen mielikuvissa meditaatio lienee sitä, että istutaan hiljaa silmät kiinni tarkkailemassa omaa hengitystä. Meditaatiossa on usein tällainen ankkuri, hengitys, ympäristön äänet tai kehon tuntemukset, johon palataan, kun huomio harhautuu. Sydänrukouksessa ankkuria ei ole, siinä ei ole tarkoitus kiinnittää huomiota mihinkään kohteeseen.
Olennaisin
käytännön ero omasta näkökulmastani on se, että tehdessäni sydänrukousta olen
tietoinen siitä, että en ole yksin, vaan läsnä on toinenkin tietoisuus. Olen
suhteessa. Jos taas meditoin (buddhalaisittain), siihen ei lähtökohtaisesti tai
sanoitetusti kuulu tällainen suhteessa olemisen ajatus, vaan olen itsekseni
läsnä aistihavaintojeni ja mieleni sisältöjen kanssa. Toki meditaation kautta ihmiselle saattaa
aueta tuntu tai kokemus laajemmasta tietoisuudesta, joka on toisaalta samaa ja
toisaalta jotain suurempaa kuin oma tietoisuus. Eri tiet voivat johtaa samaan
paikkaan.
Kun siirryin buddhalaisesta meditaatiosta kristillisen hiljentymisen ja sydänrukouksen maailmaan, suhteessa olemisen ajatus tuntui aluksi avaavan hiljentymisessä jotain merkityksellistä ja hyvältä tuntuvaa. Kai se oli vain se muljahdus, joka aivoissani tapahtui, kun aloin katsella maailmaa toisenlaisen linssin läpi, tarkoituksen ja persoonallisen hyvän tahdon läpäisemänä.
Sittemmin olen törmännyt aika isosti jumalasuhteen varjopuoliin. Jumala on hankala käsite, koska siihen assosioituu kaikenlaista, mitä on elämän varrella Jumalasta kuullut puhuttavan – ja suoraan sanoen monet kristillisen perinteen tavat puhua Jumalasta ovat aika huonoja, sellaisia jotka lähinnä kasaavat esteitä myönteisen jumalasuhteen tielle. Sitä paitsi suhteet ovat monimutkaisia, kuten jokainen ihmissuhteita harrastanut tietää. Jumala on vieläpä monella tapaa raivostuttava tyyppi, kaikkialla läsnä mutta kuitenkin jotenkin hankalasti tavoitettavissa. Hänen seurastaan ei voi noin vain poistua ovet paukkuen – eikö täällä saa hetkeäkään olla rauhassa! – ja toisaalta hän ei tunnu puhuvan samaa kieltä kuin me ihmiset. Yritä siinä sitten olla vuorovaikutuksessa.
Jumalahan on sitä miksi mieli sen tekee, huomautti eräs sekä sydänrukousta että meditaatiota harjoittanut ystäväni. Niin on. Uskoisin kuitenkin, että sydänrukous pitkään harjoitettuna auttaa purkamaan sitä painolastia, jota Jumala-käsitteen ympärille on kasautunut, ja päästämään irti kuvista, joiksi mieli Jumalaa rakentaa. Yritän olla liittämättä sydänrukouksessa Jumalaan mitään ominaisuuksia tai mielikuvia, korkeintaan sen että Jumala on rakkaus. Koska Jumala on rakkaus, voimme olla yhdessä myötätuntoisesti läsnä sen kanssa, mitä kokemuksessani sillä hetkellä on. Jumala pysyy mysteerinä, katselen pimeään.
Tämä siis silloin, kun kykenen sydänrukoilemaan. Juuri nyt olen vaiheessa, jossa se on hankalaa.
Meditaatiohan on alun alkaen latinalaisperäinen, kristillinen sana, huomauttavat mielellään ne, joita ärsyttää, kun jotkut kristityt luulevat meditaation olevan pelkkää itäisten uskontojen hapatusta ja suhtautuvat siihen siksi nyrpistellen.
Kristillisissä luostareissa kehittyneessä rukousperinteessä erotetaan rukouksesta kolme vaihetta: oraatio eli sanallinen rukous, meditaatio eli mietiskelevä rukous ja kontemplaatio eli sanaton Jumalan katselu. Meditaatio tarkoittaa tässä yhteydessä vaikkapa jonkin raamatunkohdan keskittynyttä mietiskelyä, dialogia sen kanssa. Sydänrukous tavoittelee viimeistä vaihetta, kontemplaatiota. Siinä ei käytetä sanoja, tai käytetään yhtä sanaa, mutta vain palauttamaan huomio ajatuksista takaisin sanattomaan olemiseen. Itäisten perinteiden meditaatio tulee lähelle tätä, eikä luostarimystikoiden päämäärä, unio mystica eli mystinen yhtyminen Jumalan kanssa, varmaan kauheasti eroa buddhalaisen polun suunnasta valaistumisesta, vaikka mistäpä minä sen tietäisin. Päämäärät ja tavoitteet ovat muutenkin hankalia hiljentymisessä, koska ne kääntyvät nopeasti itseään vastaan.
Kaiken kaikkiaan siis sanoisin, että meditaatio ja sydänrukous ovat lopulta ihan sitä samaa vähän eri paketissa, vähän eri tulokulmalla.
