Kirjoita
seuraavaksi siitä, mitä kirkon pitäisi tehdä ilmastokatastrofissa, sanoi
pappisystävä luettuaan edellisen raapaisuni. Eivätpä pieniä toivo nämä minun lukijani.
Ehkä pysähtyä katsomaan rapuja, sanoin. Ystävä oli kertonut meditoineensa rannalla ja katselleensa pieniä taskurapuja, jotka seikkailivat rantakivillä.
Onneksi luontohengellisyyskurssilla juuri käytiin läpi sitä, mitä kirkko jo tekee. Hirveästi kaikkea: on ekopaastoa, ympäristödiplomia, Hiilineutraali kirkko 2030 -strategia, vihreitä ripareita, metsäkirkkoja, pyhiinvaelluksia. Myös teologisissa perusteluissa on tapahtunut käänne. Enää ei ole oikein soveliasta korottaa ihmistä luomakunnan kruunuksi ja hallitsijaksi, mikä menneinä aikoina oli itsestään selvä raamatullinen lähtökohta. Nykyään kirkko puhuu mieluummin ihmisen vastuusta luonnosta ja tulevista sukupolvista. Piispat peräänkuuluttavat ekologista kääntymystä ja Jumalanpalvelusten kirjasta löytyy näinkin tymäkkä rukous:
Jumala, tänäänkin
ovat koneistomme pyörineet –
yhä vähemmällä työvoimalla,
yhä teknisemmin,
yhä tehokkaammin.
Tänään ovat pyörineet myös tuhon koneistomme,
luonnon turmeleminen,
ihmisten köyhdyttäminen,
syrjäyttäminen, nälkä ja sota –
yhä teknisemmin,
yhä tehokkaammin.
Jumala, lähetä enkelisi,
väkevät sankarit,
varjelemaan meitä omalta itseltämme.
Pelasta meidät harhoiltamme, riivaajiltamme,
vallanhimoltamme ja vihaltamme.
Lähetä enkelisi saattamaan meidät yön yli uuteen päivään.
Ongelma kirkossa on sama kuin yhteiskunnassa muutenkin: kaikenlaista kyllä tehdään, ympäristöajattelu on lyönyt läpi korkeimpia lasitorneja myöten, mutta ei se silti arkisessa elämänmenossa juuri näy. Suunnanmuutoksen vauhti ei riitä, käänne ei ole kriisin laajuuteen nähden tarpeeksi radikaali. Ekoteot jäävät helposti yleisen elintason nousun jalkoihin. Samalla tavalla seurakunta voi tehdä lähimetsään pyhiinvaelluspolun, jonne älylaitteiden ja suoritusyhteiskunnan kuormittama ihminen voi ajaa autollaan hetkeksi hengähtämään. Kiva juttu, mutta vähän kuin laastari avomurtumassa. Koko elämäntapa pitäisi uudistaa.
Hirveän
avuttomiahan me kaiken tämän edessä olemme. On vaikea toimia, kun puuttuu jaettu
kriisitietoisuus ja yhteinen näkemys suunnasta ja keinoista. Kun yksi porukka
kauhoo toiseen suuntaan ja toinen toiseen, ei yhteinen laiva kovin ketterästi
liiku. Ympäristöasiat
ovat vähän samalla tavalla jännitteisiä kuin uskonasiat: konflikteja
syntyy helposti, kun niistä ryhdytään puhumaan. Ja lopulta kirkko voi tehdä vain sitä, mitä sen työntekijät ja vapaaehtoiset
osaavat tehdä ja millaiselle toiminnalle on seurakuntalaisten taholta tilausta.
Menin ulos
istuttamaan kanervat portinpieleen ja huomasin, että on minulla kaikesta pessimismistäni
huolimatta mielipide siitä, mitä kirkon pitäisi tehdä.
Jos minun nuoruudessani ilmastotoimille tuntui vielä olevan aikaa, 2020-luvun ihmisen harteita painaa jo tietoisuus ja murhe siitä, että pieleen meni. Kehityksen suuntaa ei saatu käännettyä ajoissa. Samalla kun pitäisi toimia, jotta odotettavissa oleva katastrofi olisi lievempi, täytyy surra sitä, että maailma sellaisena kuin sen tunnemme lakkaa olemasta, paljon tuttua katoaa. Joudumme keksimään uusia tapoja elää uudenlaisessa maailmassa.
Kirkon pitäisi tukea ihmisiä tässä muutoksessa. Kirkko tarjoaa sururyhmiä läheisensä menettäneille, miksei myös heille, jotka surevat elinympäristön muutosta ja lajikatoa? Kun Ukrainan sota syttyi, kirkko tarjosi tiloja, joihin saattoi tulla jakamaan sodan järkytystä, laulamaan ja sytyttämään kynttilän. Voisiko kirkko luoda vastaavasti tiloja ja rituaaleja, joiden kautta ympäristömuutoksen aiheuttamaa surua ja kipua voisi purkaa?
Kirkon pitäisi luoda tulevaisuutta ja toivoa. Sellaistahan kirkolla pitäisi olla takataskussa, jos Raamattuun on uskominen. Miten kirkko voisi tukea niitä, joita synkät tulevaisuudennäkymät ahdistavat ja pelottavat? Mitä kirkko voisi tehdä, että seurakunnat olisivat entistä turvallisempia, myötätuntoisempia ja kannattelevampia yhteisöjä jäsenilleen? Vahvat yhteisöt ovat ihmisten paras selviytymisen tae muuttuvassa maailmassa.
Kirkon pitäisi
auttaa ihmisiä rakastamaan, luottamaan toisiinsa ja tuntemaan yhteyttä sen
sijaan, että synkkä maailmantilanne houkuttelee käpertymään, eristäytymään ja
vaipumaan apatiaan. Vaikka hengellisyys ei auttaisi meitä torjumaan ilmastonmuutosta,
se voi auttaa elämään ilmastonmuutoksen kanssa.
Ympäristökriisin selättämiseen tarvitaan mielenmuutosta, arvoja jotka nostavat ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin materiaalisen vaurauden tavoittelun edelle. Tämähän on nimenomaan kirkon heiniä. Tässä on se kultainen piste, jossa kirkon sanoma kohtaa sen, mitä maailma kipeästi tarvitsee: uskoa, toivoa ja rakkautta.
Varovasti kuitenkin sen toivon kanssa. Ylioptimistisia ja katteettomia toivopuheita ei kestä kukaan. Toivon pitää nousta jostakin muusta kuin pään työntämisestä pensaaseen tai ”kyllä Jumala hoitaa” -asenteesta.
Ja tietysti kirkko voi rukoilla. Herra armahda meitä.
